Opettajana koen, että poliittisesti ja suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä olen velvoitettu kasvattamaan oppilaista valveutuneita kansalaisia, jotka tietävät esimerkiksi suomalaisen tasavallan järjestelmästä: miksi meillä on erilaisia vaaleja, mikä merkitys yhdellä kansalaisella on näissä ja miksi meillä on erilaisia puolueita. Poliittisesti voin yksityishenkilönä olla juuri sitä mieltä, kuin haluan, mutta opettajana minun pitäisi tiedostaa omat asenteeni sekä puoltaa ihmisoikeuksien mukaista toimintaa sekä kasvatusta ja olla tuomatta omia arvojani tai asenteitani oppilaille ainoana oikeana vaihtoehtona. Suomeksi: en saa aivopestä tai käyttää auktoriteettiasemaani väärin nuorten kanssa. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta opettajana näen, että meidän, jokaisen yksilön, tarpeiden ja vahvuuksien huomioiminen yhteisessä elämisessä ja toiminnassa on yksi koulussa ilmenevistä ja opeteltavista ilmiöistä.

Kulttuurillisesti koen, että Suomessa koko ikäni asuneena olen omaksunut suomalaiset normit, toiminta-arvot sekä luonnon arvostamisen osana arkielämää. Tietyt stereotypiat suomalaisuudesta, kuten "suomalainen sisu", yksityisyys ja oman tilan arvostaminen sekä vaatimattomuus ovat hyvinkin vahvoja normeja, joihin olen itsekin kasvanut. Jos kulttuuria pohtii taiteen ja luovuuden kautta, tuntuu, että mitä vanhemmasta asiasta tai henkilöstä on kyse, sitä enemmän näitä Suomessa arvostetaan. Jo lapsena tunnistetaan Alvar Aallon rakennukset ja Eino Leinon runot. Suomen pienuuden vuoksi erilaiset kotimaiset vaatemerkit, tehtaat, sovellukset ja julkkikset ovat kaikkien tuttuja - Angry Birdsin kehittäjät ovat siskon kummivanhempia, Riva Clothingin perustajat oman kaverin opiskelukavereita, Marimekon toimitusjohtaja taas lehden kautta kaikkien tuttu. Joskus tuntuu, että suomalainen kulttuuri uhkaa lannistaa sellaista yrittäjää, jolla ei ole tarpeeksi isoa nimeä jo valmiiksi ja toisaalta, suomalaisen yrittäjän tarina on melkein verrattavissa jenkkien "ryysyistä rikkauksiin" tarinoihin - "Tein toisin kuin vanhempani toivoivat, mutta tässä nyt olen kovan työskentelyn ansiosta ja kaikki tuntevat minut ja brändini. Mutta sen nyt olisi voinut tehdä kuka vain, koska on oltava vaatimaton." 

Historiallisesti Suomen itsenäistyminen sekä sisällissota ovat asioita, joista jälkimmäinen on vaikuttanut hyvin vahvasti vielä meidän, nuorten aikuisten, vanhempiin heidän vanhempiensa kautta, sillä he ovat itse joko eläneet näitä aikoja tai olleet rakentamassa suomalaista oikeusjärjestelmää ja toimivaa yhteiskuntaa kahden leirityksen jälkeen. On tehdasajan Suomi, jossa omat isovanhempani työskentelivät koko ikänsä samassa työpaikassa ja on 2000-luvun teknologistuminen sekä globalisaatio, nuorten "viraaliajan" ja itsensä työllistämisen kausi. Tietyt yritykset ja tehtaat ovat olleet yhteiskunnallisesti merkittäviä, esimerkiksi oma äitini työskenteli lähes 10 vuotta Nokialla ja isäpuoleni työskentelee siellä vieläkin, mitä siitä on Suomessa jäljellä, mutta eivät ole sitä enää. Suomalainen historia on ollut pitkään sidottuna ensin maatalouteen, sitten tehdastyöläisyyteen ja kaiken aikaa on ollut Metsä, joka on erottanut meidät muusta maailmasta. Pieni kansa, joka on noussut pinnalle Martti Ahtisaaren rauhan työn sekä naispresidentin myötä, oman nimensä ja paikkansa isomman hallitsijan ikeestä taistellut Suomi, jonka demokraattinen hallinto tarjoaa jokaiselle jotakin, omien rajojen ulkopuolellakin. On opittu tekemään työtä, on nähty siitä johtuvaa katkeruutta, ja polarisoiduttu niin asiassa kuin toisessakin, kuitenkaan yhteistä hyvää ja koulutusjärjestelmää unohtamatta. Vakavuutta, pilkettä silmäkulmassa, alkoholismia ja kansantauteja, nuorten miesten itsemurhatilastoja, nuorten ahdistusta ja kasvanutta masennusta, pride-viikon kasvamista, rohkeutta ja sisua, koulukiusaamista, silmiin pistävää erilaisuutta, asioiden edistämisen hitautta, muiden näkemistä uhkana "meille" - millainen on Suomi suomalaisille, saatika muille? Tuntuu, että Suomen historia on suhteellisen lyhyt ja silti ehtinyt pitää sisällään vaiheita jos jonkin moisia. Ei siis ihmekään, että käsitys Suomesta ja sen historiasta voi olla hyvinkin erilainen ihmisillä, joilla on vaikka 10, 20 tai 40 vuoden ikäero. Minä koen, että Suomen historia on antanut minulle eväitä koulujärjestelmämme kehittämiseen sekä itsensä haastamiseen muuttuvassa maailmassa, katse asioissa, joiden eteen voisin työskennellä vielä vähän enemmän, jotta oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo toteutuisivat ihmisoikeuksien mukaisesti.

Taloudellisesti olen lapsuudestani oppinut elämään vähällä: rahaa ei ole aina riittänyt tarpeeksi vanhempien palkkatyöstä, mutta aina on pärjätty. Raha ei siis ole koskaan ollut itselleni tärkeää, eikä tämä ole juurikaan määrittänyt ajatteluani tai toimintaani. Olen oppinut, että rahaa varten on työskenneltävä, mutta nähnyt myös sen, missä raha ei enää ole ollut välttämätöntä. Markkoja olen ehtinyt käyttämään ja lauantaikarkkia ostamaan penneillä, ja tietyllä tapaa ehtinyt näkemään rahankin globalisoitumisen euron Suomeen saapumisen myötä.

Viime aikoina olen kasvatukseen liittyen kiinnittänyt huomiota BLM-liikkeeseen, joka viime kevään aikana nousi rajusti pinnalle hyvin, hyvin pitkäaikaisten toimien, yhteiskunnallisten rakenteiden ja ihmisten asenteiden seurauksena. Olen seurannut sitä, kuinka rasismin vastainen toiminta on nähty aiheelliseksi täällä Suomessa nostaa tapetille ja eteneekö asia käytännössä koulujen toimintaan yhteiskunnallisen tason keskustelun sekä järjestötoiminnan lisäksi. Keskustelu rasismista, esteettömästä opiskelusta sekä ihmisoikeuksia loukkaavista asenteista on antanut sellaisen kuvan, että koulujärjestelmällä on tärkeä työ tehtävänä ja kasvatustyöllä merkittävä rooli rasismin vastaisessa työssä. Ja että tämä työ on vielä osittain vaiheessa.

Haluaisin uskoa, että yhteiskunnallisena vaikuttajana, opettajana, olisin omalla esimerkilläni sekä työskentelytavoillani oikeudenmukainen ja empaattinen kasvattaja. Ihminen, jolla on mm. arvoja sekä tunteita, mutta eritoten harjoiteltuja taitoja näiden kehittämiseksi ja täten oppilaita yksilöiden ihmisoikeuksia kunnioittavaan suuntaan kasvattava yksilö. Yhteisön ja yhteiskunnan normeissa minua kummastuttaa vahvasti pinttynyt hierarkiakäsitys, jonka mukaan tietyssä virassa tai roolissa on oikeus polkea toisten tarpeita tulla kohdatuksi arvostettuna ja kunnioitettuna yksilönä, yhteiskunnan jäsenenä. Onneksi tätä kyseenalaistetaan vahvasti esimerkiksi mediassa, mutta vielä käytännön tasolla esimerkiksi bussikuljettajien on mahdollista toimia oman bussivuoronsa ehdottomina määrääjinä, jossa matkustajan rehellisyyttä ja ihmisarvoa olen nähnyt poljettavan todella härskisti. Sekä oman tontin pitämistä, tiettyä ylikuuliaisuutta, on vaikea ymmärtää, koska tunnistan sen vahvasti itsessäni - ei välttämättä puututa tilanteisiin, jotka sitä vaatisivat, koska asia ei kuulu minulle tai en ole tarpeeksi korkealla hierarkiassa asiaan vaikuttaakseni.


Ajatusten tukena käytetyt lähteet:
https://www.oph.fi/fi/tilastot-ja-julkaisut/julkaisut/rakentavaa-vuorovaikutusta
Värri, V-M. 2018. Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.