kapina pulpetissa
Kirja vie lukijansa mukanaan koulun takapenkille seuraamaan mitä koulussa oikeasti tapahtuu.
Tilanteet ovat todella realistisia ja todentuntuisia ja niihin on helppo samaistua. Välillä kirjaa lukiessa
meinaa iskeä epätoivo koulun todellisesta tilanteesta, mutta samalla vahva luotto siihen, että tilanne
on muutettavissa parempaan. Kirja tarjoaa äärimmäisen monta oppilaankohtaamistilannetta, joihin
opettajankoulutus ei sinua valmenna. Niissä tilanteissa sinun omat arvosi, kokemukset ja havainnot
ottavat päätöksentekovallan. Kirjaan on sisällytetty myös paljon huumoria, joka antaa sille
rennomman sävyn, välillä kuitenkin tuntuu, että huumorilla peitellään todellisuutta. Kirja kuitenkin
antaa sinulle mahdollisuuden nähdä huumorin takana olevat asiat, jos olet avoin ottamaan ne vastaan
ja näkemään ne. Kirjan avulla on mahdollisuus päästä myös hieman ”pintaa syvemmälle” oppilaiden
ajatuksiin.
Teos nostaa esiin koulun arjen haasteita ja nuorten kokemuksia koulutuksesta. Se avaa hyvin sitä
ristiriitaa, joka syntyy perinteisten rakenteiden ja nuorten tämän päivän tarpeiden välillä.
Minulle keskeinen oivallus oli se, kuinka tärkeää on, että oppilaat kokevat tulevansa kuulluiksi ja voivat
aidosti vaikuttaa omaan kouluarkensa. Ymmärsin myös entistä selkeämmin, että oppiminen ja
hyvinvointi kulkevat käsi kädessä – jos oppilaan jaksaminen ei ole kunnossa, oppiminenkin kärsii.
Lisäksi jäin pohtimaan, miten koulu voisi paremmin tunnistaa ja hyödyntää jokaisen oppilaan
vahvuuksia, eikä vain painottaa tiettyjä osa-alueita.
Kirja herätti minussa kysymyksiä: Miten opetusta voisi muokata niin, että se todella vastaa tämän
päivän oppilaiden tarpeita? Kuinka paljon oppilaille voi antaa vaikutusvaltaa kouluarjessa niin, ettei
opetussuunnitelma kärsi? Ja millaisin keinoin koulusta voisi tulla aidosti yhteisö, jossa jokainen kokee
kuuluvansa joukkoon?
“Alan ymmärtää, että kiinnostavimmat asiat tapahtuvat aina samojen oppilaiden lähettyvillä, siis
takarivissä.” - - -
Takarivin oppilas leima
Mistä leimat syntyvät
Miksi oppilaat haluavat tietyllä tapaa tulla leimatuksi ”takarivin oppilaaksi”
” Takarivi ei ole pelkästään fyysinen paikka, vaan myös sosiaalinen ja symbolinen tila, johon
hakeudutaan. Siellä opitaan tapoja välttää, sovittaa minimivaatimuksiin ja olla osallistumatta
täysimääräisesti.”
Takarivissä oppilaiden toiminta lukemisen, kirjoittamisen ja muu tekstin kanssa on usein taloudellista:
pyritään tekemään mahdollisimman vähän, välttämään haastavimmat osat.
“Oppilas sanoo: ‘Mä en jaksa enää. Mä oon vaan väsynyt.’ Ja opettaja vastaa: ‘Yritä nyt vähän, kyllä sä
pystyt.’” - -
miten opettaja kohtaa oppilaan
miten tunnistaa kuka on oikeasti väsynyt ja loppu ja kuka vain kyllästynyt tehtävään
miten opettaja voi kohdata oppilaan tunteet aidosti – ei ohittaen, vaan kuunnellen?
Miten voimme purkaa leimaavia rooleja ja nähdä oppilaan omana itsenään?
miten voimme luoda koulun, jossa jokainen saa olla täysin oma itsensä?