Minä kieli- ja viestintäasiantuntijana
Minä kielenkäyttäjänä ja viestijänä
Vielä muutama vuosi sitten ajattelin vuorovaikutustaitojeni olevan huonot. Olin epävarma taidoistani, fyysisestä ja sosiaalisesta ulosannista ja itsetuntoni oli alhaalla. Ajattelin kuuntelijan ja tarkkailijan roolin ottamisen ryhmätilanteissa olevan heikkoutta. Aloittaessani parkourin ohjaamisen lapsille itsetuntoni parani ja opin kommunikoimaan paremmin erilaisissa tilanteissa. Viime vuonna tein myös opettajan ja avustajan sijaisuuksia koulussa, joka kasvatti taitojani entisestään ja sai minut huomaamaan kuinka erilaisia vuorovaikuttajia Maan päältä löytyy, ja ettei ole olemassa hyviä tai huonoja vuorovaikuttajia. Totta kai kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta niitä on mahdollista kehittää.
Isommissa ryhmissä olen usein kuuntelijana ja seuraan keskustelua sivusta. Keskityn muiden puheenvuoroihin ja olen läsnä vaikka keskustelu hiljentyisikin hetkeksi. Keksin usein jotakin sanottavaa puheenaiheisiin liittyen, mutta jään miettimään ajatustani ja hiomaan sitä täydelliseksi liian pitkäksi aikaa. Useimmiten keskustelun aihe ehtii vaihtua tai joku muu sanoo saman ajatuksen ääneen. Olen aidosti kiinnostunut erilaisista mielipiteistä ja näkökulmista asioihin. Parkourpiireissä olen usein ryhmän ainoa naispuolinen osallistuja, ja sen kautta olen myös oppinut jäämään kuuntelijaksi, kun puheenaiheet eivät yleensä liity omaan elämääni ja koen olevani ulkopuolinen. Kahdenkeskisessä keskustelussa olen usein rohkeampi ja saan ajatuksiani ilmaistua. Hiljaisemman keskustelukumppanin kanssa saatan ottaa puhujan roolin ja rohkaista samalla toista liittymään keskusteluun täyttämällä hiljaisuutta ja pitämällä keskustelua yllä.
Tunteet ovat iso osa vuorovaikutustaitoja, vaikka niistä usein näytetäänkin muille vain pieni osa. Oma empatiakykyni vaatii lisää harjoitusta ja käytännön kokemusta. Yksinäisyys ja ystäväsuhteiden solmimisen vaikeus ovat varmasti vaikuttaneet asiaan, sillä yksin ollessa ei tarvitse paljoa muiden ajatuksia miettiä. Vaikka mielestäni kaikkien on tärkeää opetella ja osata olla yksin, koen tunnetaitojeni kehityksen kärsineen lukioaikojeni yksinolosta.
Improvisointi ei ole vahvuuteni, joten sen ansiosta olen oppinut valmistautumaan tilanteisiin etukäteen mahdollisimman hyvin. Kuitenkin asian varjopuolena on se, että mukana tulee paine ja stressi siitä, tulevatko asiat kuitenkaan menevän minkään mahdollisen skenaarion mukaan. Pelko ja epävarmuus saattavat peruuttaa koko toimintaan osallistumisen. Turhat paineet täydellisyydestä kasaantuvat ennen suoritusta itsekriittisyyden takia.
Joissakin tilanteissa koen pystyväni kommunikoimaan paremmin englanniksi kuin omalla äidinkielellä. Vaikeammat asiat on helpompi ilmaista toisella kielellä todennäköisesti sen takia, että niihin pysyy tietynlainen etäisyys, keskittyminen jakautuu sekä kyseisiin asioihin että kielen käyttämiseen. Keskustellessani viime kesänä Skotlantilaisen yliopiston henkilökunnan kanssa sähköpostiviesteillä, huomasin olevani rohkeampi kuin lähettäessäni viestiä suomalaiseen yliopistoon. Myös fyysinen etäisyys tuo turvallisuuden tunnetta kommunikointiin, tulee helposti ajateltua, että keskustelukumppanit ovat siellä jossain kaukana maailman toisella puolella eikä heitä tule koskaan kasvotusten tapaamaan.
Luokanopettajahaun soveltuvuuskokeen tulosten tulemisen jälkeen viimeistään tajusin, että vuorovaikutustaitoni ovat muotoutuneet oikeaan suuntaan. Jos joku voi antaa täydet pisteet vuorovaikutusosaamisestani kahdeksassa minuutissa, on jonkinlainen pohja jo olemassa. Kehittämisen kohteita kyllä löytyy, mutta tästä on hyvä jatkaa koko elämän jatkuvaa kehitystä vuorovaikuttajana.
Isommissa ryhmissä olen usein kuuntelijana ja seuraan keskustelua sivusta. Keskityn muiden puheenvuoroihin ja olen läsnä vaikka keskustelu hiljentyisikin hetkeksi. Keksin usein jotakin sanottavaa puheenaiheisiin liittyen, mutta jään miettimään ajatustani ja hiomaan sitä täydelliseksi liian pitkäksi aikaa. Useimmiten keskustelun aihe ehtii vaihtua tai joku muu sanoo saman ajatuksen ääneen. Olen aidosti kiinnostunut erilaisista mielipiteistä ja näkökulmista asioihin. Parkourpiireissä olen usein ryhmän ainoa naispuolinen osallistuja, ja sen kautta olen myös oppinut jäämään kuuntelijaksi, kun puheenaiheet eivät yleensä liity omaan elämääni ja koen olevani ulkopuolinen. Kahdenkeskisessä keskustelussa olen usein rohkeampi ja saan ajatuksiani ilmaistua. Hiljaisemman keskustelukumppanin kanssa saatan ottaa puhujan roolin ja rohkaista samalla toista liittymään keskusteluun täyttämällä hiljaisuutta ja pitämällä keskustelua yllä.
Tunteet ovat iso osa vuorovaikutustaitoja, vaikka niistä usein näytetäänkin muille vain pieni osa. Oma empatiakykyni vaatii lisää harjoitusta ja käytännön kokemusta. Yksinäisyys ja ystäväsuhteiden solmimisen vaikeus ovat varmasti vaikuttaneet asiaan, sillä yksin ollessa ei tarvitse paljoa muiden ajatuksia miettiä. Vaikka mielestäni kaikkien on tärkeää opetella ja osata olla yksin, koen tunnetaitojeni kehityksen kärsineen lukioaikojeni yksinolosta.
Improvisointi ei ole vahvuuteni, joten sen ansiosta olen oppinut valmistautumaan tilanteisiin etukäteen mahdollisimman hyvin. Kuitenkin asian varjopuolena on se, että mukana tulee paine ja stressi siitä, tulevatko asiat kuitenkaan menevän minkään mahdollisen skenaarion mukaan. Pelko ja epävarmuus saattavat peruuttaa koko toimintaan osallistumisen. Turhat paineet täydellisyydestä kasaantuvat ennen suoritusta itsekriittisyyden takia.
Joissakin tilanteissa koen pystyväni kommunikoimaan paremmin englanniksi kuin omalla äidinkielellä. Vaikeammat asiat on helpompi ilmaista toisella kielellä todennäköisesti sen takia, että niihin pysyy tietynlainen etäisyys, keskittyminen jakautuu sekä kyseisiin asioihin että kielen käyttämiseen. Keskustellessani viime kesänä Skotlantilaisen yliopiston henkilökunnan kanssa sähköpostiviesteillä, huomasin olevani rohkeampi kuin lähettäessäni viestiä suomalaiseen yliopistoon. Myös fyysinen etäisyys tuo turvallisuuden tunnetta kommunikointiin, tulee helposti ajateltua, että keskustelukumppanit ovat siellä jossain kaukana maailman toisella puolella eikä heitä tule koskaan kasvotusten tapaamaan.
Luokanopettajahaun soveltuvuuskokeen tulosten tulemisen jälkeen viimeistään tajusin, että vuorovaikutustaitoni ovat muotoutuneet oikeaan suuntaan. Jos joku voi antaa täydet pisteet vuorovaikutusosaamisestani kahdeksassa minuutissa, on jonkinlainen pohja jo olemassa. Kehittämisen kohteita kyllä löytyy, mutta tästä on hyvä jatkaa koko elämän jatkuvaa kehitystä vuorovaikuttajana.
0 kommenttia
Minä ryhmäviestijänä
Aiemmassa tekstissäni sanoin olevani ryhmissä usein hiljainen kuuntelija ja tarkkailija, ja harvoin ehdin osallistua puheenaiheisiin kertomalla omia kokemuksiani ja näkökulmiani. Tavoitteenani tuleville opiskeluvuosille olisikin oppia puhumaan spontaanimmin ja kestämään pienet lipsahdukset ja konfliktitilanteet. Suurimmaksi osaksi hiljaisuuteni johtuu siitä, että olen epävarma näkemyksistäni ja suustani tulevien lauseiden muotoilusta. En osaa ottaa itselleni puheenvuoroa vaan jään odottamaan hiljaista hetkeä, jota ei useimmiten tule. Yksinäisyyden vaihe elämässäni tarkoitti sitä, että ryhmätilanteet ja erilaisiin ryhmiin ja yhteisöihin kuuluminen eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Kun myöhemmin löysin oman paikkani eri yhteisöissä, pelko ulkopuolelle jäämisestä ja epävarmuus muiden reaktioista vaikutti ja vaikuttaa edelleen puhumisen aktiivisuuteen ryhmätilanteissa.
Vaihtaessani koulua viidennen luokan jälkeen, itsevarmuuteni laski monen tekijän yhteistuloksena ja muutuin luonteeltani rauhallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En löytänyt paikkaani luokkani pienistä kaveriporukoista ja poukkoilin koko ylä-asteen ryhmästä toiseen. Epävarmuuteni omista taidoista, näkemyksistä ja sanoista kasvoi pikkuhiljaa. Yritin välttää erimielisyydet, riidat ja konfliktitilanteet, ja lopulta en halunnut edes olla asioista eri mieltä keskustelukumppanieni kanssa. Aloin suojella itseäni olemalla hiljaa, myötäilemällä mielipiteitä ja kiinnittämällä mahdollisimman vähän huomiota itseeni. Nikkola sanoo artikkelissaan (Miksi ryhmä ei ryhdy työhön?, 2013), että ryhmän jäsenillä on tunteiden perusristiriita; he haluavat kuulua ryhmään, mutta aristavat täydellistä sulautumista ja identiteettinsä paljastamista.
Noin viisi vuotta olen kuulunut parkour-yhteisöön, ensin Lahdessa ja myöhemmin kontaktini laajenivat myös muihin kaupunkeihin. Parkourin yhteisö on ollut merkittävä ryhmävuorovaikutustaitojeni kehittäjä, ensin vain harrastusmielessä, myöhemmin myös työyhteisönä. Parkouria harrastaessa ja treenitapahtumiin osallistuessa huomaa, kuinka paljon erilaisia ihmisiä yhteisö kätkee sisälleen. Monipuolisuus muun muassa ikäjakaumassa, elämäntilanteissa ja koulutustaustoissa tekee yhteisöön liittymisestä helppoa ja antaa nopeasti tunteen ryhmään kuulumisesta. Keskusteluissa kaikilla on omat, usein eriävät mielipiteensä, mutta niiden ilmaisu tuntuu turvalliselta, koska ihmiset ottavat avoimesti vastaan. Vaikka yleensä puheenaiheet liittyvätkin parkouriin, sen kautta lähtee keskusteluja muihinkin aiheisiin. Nopeasti saattaakin sipulin syvemmät kerrokset jo pilkottaa. Oma aktiivisuuteni keskusteluissa on edelleen heikko, sillä usein keskustelukumppanit ovat miehiä ja puheenaiheet eivät välttämättä liity omaan elämääni, mutta koen rohkaistuneeni ja oppineeni sanomaan ajatuksiani useammin ääneen.
Sosiaalinen läpäisy tapahtuu eri tiedoilla eri ryhmissä. Esimerkiksi harrastusryhmissä tulee keskusteltua tekniikoista, lajin alkuperästä ja omista tunteista harrastaessa ja kouluryhmissä puhutaan vapaa-ajasta, kiinnostuksenkohteista ja elämäntilanteesta. Tiedot limittyvät toisiinsa osittain, mutta usein kaikkia sipulin kuoria ei samalta tasolta avata. Kyse ei ole siitä, etteikö harrastuskaverille haluaisi kertoa poikaystävästään tai perheestään, mutta usein asiat eivät vain tule puheeksi. Näin ollen tietojen laajuus toisesta jää suppeammaksi, mutta toisaalta sipulin toisen puolen voi kuoria ydinkerroksiin asti. Toinen puoli jää vielä pintaraapaisuksi tai kokonaan koskemattomaksi.
Koulun ryhmätehtävissä muistan usein ottaneeni vastuun tehtävän suorittamisesta ja sen valmistumisesta ajoissa. Sain hyviä arvosanoja koulussa ja ryhmiini osui usein itseäni vahvempia persoonia, jotka siirsivät vastuun "fiksuimmalle". Halusin auttaa muita, olla kiltti ja varoin konflikteja, joten tehtävät jäivät hoidattavakseni. Näin ollen paineet kasautuivat yksille omille harteilleni ja jouduin kohtaamaan epäonnistumisen pelon yksin. Syyllisyys huonosta arvosanasta kalvoi mieltä, vaikka tiesin tehneeni parhaani. Myös Nikkola puhuu syyllisyyden tunteista ryhmätyöskentelyssä. Hän mainitsee, että ahdistavia tunteita ei tuoda esille vaan ne jäävät käsittelemättä ryhmän keskuudessa.
Vaihtaessani koulua viidennen luokan jälkeen, itsevarmuuteni laski monen tekijän yhteistuloksena ja muutuin luonteeltani rauhallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En löytänyt paikkaani luokkani pienistä kaveriporukoista ja poukkoilin koko ylä-asteen ryhmästä toiseen. Epävarmuuteni omista taidoista, näkemyksistä ja sanoista kasvoi pikkuhiljaa. Yritin välttää erimielisyydet, riidat ja konfliktitilanteet, ja lopulta en halunnut edes olla asioista eri mieltä keskustelukumppanieni kanssa. Aloin suojella itseäni olemalla hiljaa, myötäilemällä mielipiteitä ja kiinnittämällä mahdollisimman vähän huomiota itseeni. Nikkola sanoo artikkelissaan (Miksi ryhmä ei ryhdy työhön?, 2013), että ryhmän jäsenillä on tunteiden perusristiriita; he haluavat kuulua ryhmään, mutta aristavat täydellistä sulautumista ja identiteettinsä paljastamista.
Noin viisi vuotta olen kuulunut parkour-yhteisöön, ensin Lahdessa ja myöhemmin kontaktini laajenivat myös muihin kaupunkeihin. Parkourin yhteisö on ollut merkittävä ryhmävuorovaikutustaitojeni kehittäjä, ensin vain harrastusmielessä, myöhemmin myös työyhteisönä. Parkouria harrastaessa ja treenitapahtumiin osallistuessa huomaa, kuinka paljon erilaisia ihmisiä yhteisö kätkee sisälleen. Monipuolisuus muun muassa ikäjakaumassa, elämäntilanteissa ja koulutustaustoissa tekee yhteisöön liittymisestä helppoa ja antaa nopeasti tunteen ryhmään kuulumisesta. Keskusteluissa kaikilla on omat, usein eriävät mielipiteensä, mutta niiden ilmaisu tuntuu turvalliselta, koska ihmiset ottavat avoimesti vastaan. Vaikka yleensä puheenaiheet liittyvätkin parkouriin, sen kautta lähtee keskusteluja muihinkin aiheisiin. Nopeasti saattaakin sipulin syvemmät kerrokset jo pilkottaa. Oma aktiivisuuteni keskusteluissa on edelleen heikko, sillä usein keskustelukumppanit ovat miehiä ja puheenaiheet eivät välttämättä liity omaan elämääni, mutta koen rohkaistuneeni ja oppineeni sanomaan ajatuksiani useammin ääneen.
Sosiaalinen läpäisy tapahtuu eri tiedoilla eri ryhmissä. Esimerkiksi harrastusryhmissä tulee keskusteltua tekniikoista, lajin alkuperästä ja omista tunteista harrastaessa ja kouluryhmissä puhutaan vapaa-ajasta, kiinnostuksenkohteista ja elämäntilanteesta. Tiedot limittyvät toisiinsa osittain, mutta usein kaikkia sipulin kuoria ei samalta tasolta avata. Kyse ei ole siitä, etteikö harrastuskaverille haluaisi kertoa poikaystävästään tai perheestään, mutta usein asiat eivät vain tule puheeksi. Näin ollen tietojen laajuus toisesta jää suppeammaksi, mutta toisaalta sipulin toisen puolen voi kuoria ydinkerroksiin asti. Toinen puoli jää vielä pintaraapaisuksi tai kokonaan koskemattomaksi.
Koulun ryhmätehtävissä muistan usein ottaneeni vastuun tehtävän suorittamisesta ja sen valmistumisesta ajoissa. Sain hyviä arvosanoja koulussa ja ryhmiini osui usein itseäni vahvempia persoonia, jotka siirsivät vastuun "fiksuimmalle". Halusin auttaa muita, olla kiltti ja varoin konflikteja, joten tehtävät jäivät hoidattavakseni. Näin ollen paineet kasautuivat yksille omille harteilleni ja jouduin kohtaamaan epäonnistumisen pelon yksin. Syyllisyys huonosta arvosanasta kalvoi mieltä, vaikka tiesin tehneeni parhaani. Myös Nikkola puhuu syyllisyyden tunteista ryhmätyöskentelyssä. Hän mainitsee, että ahdistavia tunteita ei tuoda esille vaan ne jäävät käsittelemättä ryhmän keskuudessa.
Tavoite vertaisryhmätoiminnassa
Kurssin vertaisryhmätoiminnassa tavoitteeni on tuoda ajatukseni rohkeammin esille ja opetella arvostamaan omia näkemyksiäni jakamalla ne myös muille. Vaikka tulkinnat pitää osata perustella ja nähdä niiden tausta, en haluaisi jäädä perustelemaan asioita itselleni etukäteen oman pääni sisällä, vaan pohtia niitä ääneen muiden kuullen. Tavoite on luoda yhteys aivoista suoraan suuhun ilman pohtivia, valmistelevia ja perfektoivia välipysäkkejä. Liian usein odotan muiden sanovan mielipiteensä ja näkemyksensä ennen omiani, joten toisinaan olisi hyvä ottaa puheenvuoro haltuun ja aloittaa keskustelu.
Opitun koonti
Vuorovaikutustaitoni ovat selvästi kehittyneet kurssin kuluessa, vaikka varmasti myös muutkin syksyn kurssit ovat osaltaan vaikuttaneet kehitykseen. Olen ymmärtänyt vuorovaikutustaitojen, niiden kehityksen ja käyttämisen merkityksen muihin ihmisiin tutustumisessa, arkipäivän tilanteissa sekä oppimisen apuna. Olen muuttunut pelkästä kuuntelijasta enemmän osallistujaksi ja puhujaksi ryhmätilanteissa. Uskallan myös usein aloittaa keskustelun uudesta aiheesta enkä jää odottamaan muiden aloitusta. Olen tietoisesti yrittänyt olla ajattelematta liikaa ulosantiani ja ottanut riskejä aloittaessani puhumaan ennen täydellisen mielipiteen tai näkemyksen muodostamista. Olen oppinut ilmaisemaan rohkeammin myös eriäviä mielipiteitä pienissä ryhmissä ja jakamaan ajatuksiani vapaammin. Olen ymmärtänyt, että kukaan ei tuomitse tai tyrmää ajatuksiani ainakaan suoraan. Jokaisella on ja saa olla omat ajatuksensa, joihin minulla ei ole vaikutusvaltaa.
Olen kiinnittänyt huomiota myös tilanteisiin valmistautumiseen. Olen tehnyt tarvittavan taustatyön esimerkiksi ryhmätilanteita varten, mutta olen tahallisesti jättänyt liiallisen ulkoa opettelun ja muistiinpanojen tekemisen pois, jotta oppisin improvisoimaan vaikeammissakin tilanteissa. Ryhmätilanteista, kuten tenttiryhmästä on jäänyt paljon positiivisia kokemuksia - etenkin, kun työnteko jaettiin tasaisesti, valmistautuminen oli aikataulutettu oikein ja ryhmä toimi hyvin yhdessä. Kurssin tehtävät, kuten tentti ja essee, vahvistivat toisiaan, kun niissä käsiteltiin samoja asioita. Tentti antoi myös lisävarmuutta ja -taitoa esseen kirjoittamiseen.
Esseen pohtiminen ja rakentaminen oli yksi kurssin haastavimmista ja palkitsevimmista kokemuksista. Opin muun muassa oikeanlaisen viittaamistekniikan ja lähdeluettelon laatimisen. Vaikka aluksi esseen ideointi tuntui vaikealta, pitkäaikaisella, rauhallisella ja tasaisella kirjoittamisella pääsin hyvään lopputulokseen. Katsoessani esseen alkuvaikeuksia ja valmista esseetä, olen ylpeä itsestäni ja prosessista, joka johti minut valmiin esseen tuottamiseen. Vaikka opin jo paljon minulle sopivista tavoista tekstin ideoinnissa ja kirjoittamisessa, haluan vielä kehittää kirjoittamisen prosessiani, jotta siitä tulisi mahdollisimman sulavaa ja stressitöntä.
Jatkossa haasteitani ovat vielä ryhmävuorovaikutustaitojen kehittäminen ja etenkin oman puheenvuoron ottaminen. Jään edelleen helposti hiljaiseksi isommissa porukoissa enkä osaa ottaa itselleni puheenvuoroa useissa vuorovaikutustilanteissa. Minun on tulevaisuudessa hieman etukäteen mietittävä, mitä asioita haluan kullekkin ryhmälle itsestäni avata. Koen, että usein pidän suuni kiinni sen takia, että jään miettimään haluanko jakaa asiaani näille ihmisille. Joskus ryhmätilanne muodostuu liian turvallisen tuntuiseksi, ja saatan jakaa henkilökohtaisen asian, jota hieman kadun jälkikäteen. Asioiden tärkeysjärjestys ja rajat on muistettava etenkin lasten kanssa toimiessa.
Olen kiinnittänyt huomiota myös tilanteisiin valmistautumiseen. Olen tehnyt tarvittavan taustatyön esimerkiksi ryhmätilanteita varten, mutta olen tahallisesti jättänyt liiallisen ulkoa opettelun ja muistiinpanojen tekemisen pois, jotta oppisin improvisoimaan vaikeammissakin tilanteissa. Ryhmätilanteista, kuten tenttiryhmästä on jäänyt paljon positiivisia kokemuksia - etenkin, kun työnteko jaettiin tasaisesti, valmistautuminen oli aikataulutettu oikein ja ryhmä toimi hyvin yhdessä. Kurssin tehtävät, kuten tentti ja essee, vahvistivat toisiaan, kun niissä käsiteltiin samoja asioita. Tentti antoi myös lisävarmuutta ja -taitoa esseen kirjoittamiseen.
Esseen pohtiminen ja rakentaminen oli yksi kurssin haastavimmista ja palkitsevimmista kokemuksista. Opin muun muassa oikeanlaisen viittaamistekniikan ja lähdeluettelon laatimisen. Vaikka aluksi esseen ideointi tuntui vaikealta, pitkäaikaisella, rauhallisella ja tasaisella kirjoittamisella pääsin hyvään lopputulokseen. Katsoessani esseen alkuvaikeuksia ja valmista esseetä, olen ylpeä itsestäni ja prosessista, joka johti minut valmiin esseen tuottamiseen. Vaikka opin jo paljon minulle sopivista tavoista tekstin ideoinnissa ja kirjoittamisessa, haluan vielä kehittää kirjoittamisen prosessiani, jotta siitä tulisi mahdollisimman sulavaa ja stressitöntä.
Jatkossa haasteitani ovat vielä ryhmävuorovaikutustaitojen kehittäminen ja etenkin oman puheenvuoron ottaminen. Jään edelleen helposti hiljaiseksi isommissa porukoissa enkä osaa ottaa itselleni puheenvuoroa useissa vuorovaikutustilanteissa. Minun on tulevaisuudessa hieman etukäteen mietittävä, mitä asioita haluan kullekkin ryhmälle itsestäni avata. Koen, että usein pidän suuni kiinni sen takia, että jään miettimään haluanko jakaa asiaani näille ihmisille. Joskus ryhmätilanne muodostuu liian turvallisen tuntuiseksi, ja saatan jakaa henkilökohtaisen asian, jota hieman kadun jälkikäteen. Asioiden tärkeysjärjestys ja rajat on muistettava etenkin lasten kanssa toimiessa.