Vielä muutama vuosi sitten ajattelin vuorovaikutustaitojeni olevan huonot. Olin epävarma taidoistani, fyysisestä ja sosiaalisesta ulosannista ja itsetuntoni oli alhaalla. Ajattelin kuuntelijan ja tarkkailijan roolin ottamisen ryhmätilanteissa olevan heikkoutta. Aloittaessani parkourin ohjaamisen lapsille itsetuntoni parani ja opin kommunikoimaan paremmin erilaisissa tilanteissa. Viime vuonna tein myös opettajan ja avustajan sijaisuuksia koulussa, joka kasvatti taitojani entisestään ja sai minut huomaamaan kuinka erilaisia vuorovaikuttajia Maan päältä löytyy, ja ettei ole olemassa hyviä tai huonoja vuorovaikuttajia. Totta kai kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta niitä on mahdollista kehittää. 

Isommissa ryhmissä olen usein kuuntelijana ja seuraan keskustelua sivusta. Keskityn muiden puheenvuoroihin ja olen läsnä vaikka keskustelu hiljentyisikin hetkeksi. Keksin usein jotakin sanottavaa puheenaiheisiin liittyen, mutta jään miettimään ajatustani ja hiomaan sitä täydelliseksi liian pitkäksi aikaa. Useimmiten keskustelun aihe ehtii vaihtua tai joku muu sanoo saman ajatuksen ääneen. Olen aidosti kiinnostunut erilaisista mielipiteistä ja näkökulmista asioihin. Parkourpiireissä olen usein ryhmän ainoa naispuolinen osallistuja, ja sen kautta olen myös oppinut jäämään kuuntelijaksi, kun puheenaiheet eivät yleensä liity omaan elämääni ja koen olevani ulkopuolinen. Kahdenkeskisessä keskustelussa olen usein rohkeampi ja saan ajatuksiani ilmaistua. Hiljaisemman keskustelukumppanin kanssa saatan ottaa puhujan roolin ja rohkaista samalla toista liittymään keskusteluun täyttämällä hiljaisuutta ja pitämällä keskustelua yllä. 

Tunteet ovat iso osa vuorovaikutustaitoja, vaikka niistä usein näytetäänkin muille vain pieni osa. Oma empatiakykyni vaatii lisää harjoitusta ja käytännön kokemusta. Yksinäisyys ja ystäväsuhteiden solmimisen vaikeus ovat varmasti vaikuttaneet asiaan, sillä yksin ollessa ei tarvitse paljoa muiden ajatuksia miettiä. Vaikka mielestäni kaikkien on tärkeää opetella ja osata olla yksin, koen tunnetaitojeni kehityksen kärsineen lukioaikojeni yksinolosta.

Improvisointi ei ole vahvuuteni, joten sen ansiosta olen oppinut valmistautumaan tilanteisiin etukäteen mahdollisimman hyvin. Kuitenkin asian varjopuolena on se, että mukana tulee paine ja stressi siitä, tulevatko asiat kuitenkaan menevän minkään mahdollisen skenaarion mukaan. Pelko ja epävarmuus saattavat peruuttaa koko toimintaan osallistumisen. Turhat paineet täydellisyydestä kasaantuvat ennen suoritusta itsekriittisyyden takia. 

Joissakin tilanteissa koen pystyväni kommunikoimaan paremmin englanniksi kuin omalla äidinkielellä. Vaikeammat asiat on helpompi ilmaista toisella kielellä todennäköisesti sen takia, että niihin pysyy tietynlainen etäisyys, keskittyminen jakautuu sekä kyseisiin asioihin että kielen käyttämiseen. Keskustellessani viime kesänä Skotlantilaisen yliopiston henkilökunnan kanssa sähköpostiviesteillä, huomasin olevani rohkeampi kuin lähettäessäni viestiä suomalaiseen yliopistoon. Myös fyysinen etäisyys tuo turvallisuuden tunnetta kommunikointiin, tulee helposti ajateltua, että keskustelukumppanit ovat siellä jossain kaukana maailman toisella puolella eikä heitä tule koskaan kasvotusten tapaamaan. 

Luokanopettajahaun soveltuvuuskokeen tulosten tulemisen jälkeen viimeistään tajusin, että vuorovaikutustaitoni ovat muotoutuneet oikeaan suuntaan. Jos joku voi antaa täydet pisteet vuorovaikutusosaamisestani kahdeksassa minuutissa, on jonkinlainen pohja jo olemassa. Kehittämisen kohteita kyllä löytyy, mutta tästä on hyvä jatkaa koko elämän jatkuvaa kehitystä vuorovaikuttajana.