Aiemmassa tekstissäni sanoin olevani ryhmissä usein hiljainen kuuntelija ja tarkkailija, ja harvoin ehdin osallistua puheenaiheisiin kertomalla omia kokemuksiani ja näkökulmiani. Tavoitteenani tuleville opiskeluvuosille olisikin oppia puhumaan spontaanimmin ja kestämään pienet lipsahdukset ja konfliktitilanteet. Suurimmaksi osaksi hiljaisuuteni johtuu siitä, että olen epävarma näkemyksistäni ja suustani tulevien lauseiden muotoilusta. En osaa ottaa itselleni puheenvuoroa vaan jään odottamaan hiljaista hetkeä, jota ei useimmiten tule. Yksinäisyyden vaihe elämässäni tarkoitti sitä, että ryhmätilanteet ja erilaisiin ryhmiin ja yhteisöihin kuuluminen eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Kun myöhemmin löysin oman paikkani eri yhteisöissä, pelko ulkopuolelle jäämisestä ja epävarmuus muiden reaktioista vaikutti ja vaikuttaa edelleen puhumisen aktiivisuuteen ryhmätilanteissa. 

Vaihtaessani koulua viidennen luokan jälkeen, itsevarmuuteni laski monen tekijän yhteistuloksena ja muutuin luonteeltani rauhallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En löytänyt paikkaani luokkani pienistä kaveriporukoista ja poukkoilin koko ylä-asteen ryhmästä toiseen. Epävarmuuteni omista taidoista, näkemyksistä ja sanoista kasvoi pikkuhiljaa. Yritin välttää erimielisyydet, riidat ja konfliktitilanteet, ja lopulta en halunnut edes olla asioista eri mieltä keskustelukumppanieni kanssa. Aloin suojella itseäni olemalla hiljaa, myötäilemällä mielipiteitä ja kiinnittämällä mahdollisimman vähän huomiota itseeni. Nikkola sanoo artikkelissaan (Miksi ryhmä ei ryhdy työhön?, 2013), että ryhmän jäsenillä on tunteiden perusristiriita; he haluavat kuulua ryhmään, mutta aristavat täydellistä sulautumista ja identiteettinsä paljastamista. 

Noin viisi vuotta olen kuulunut parkour-yhteisöön, ensin Lahdessa ja myöhemmin kontaktini laajenivat myös muihin kaupunkeihin. Parkourin yhteisö on ollut merkittävä ryhmävuorovaikutustaitojeni kehittäjä, ensin vain harrastusmielessä, myöhemmin myös työyhteisönä. Parkouria harrastaessa ja treenitapahtumiin osallistuessa huomaa, kuinka paljon erilaisia ihmisiä yhteisö kätkee sisälleen. Monipuolisuus muun muassa ikäjakaumassa, elämäntilanteissa ja koulutustaustoissa tekee yhteisöön liittymisestä helppoa ja antaa nopeasti tunteen ryhmään kuulumisesta. Keskusteluissa kaikilla on omat, usein eriävät mielipiteensä, mutta niiden ilmaisu tuntuu turvalliselta, koska ihmiset ottavat avoimesti vastaan. Vaikka yleensä puheenaiheet liittyvätkin parkouriin, sen kautta lähtee keskusteluja muihinkin aiheisiin. Nopeasti saattaakin sipulin syvemmät kerrokset jo pilkottaa. Oma aktiivisuuteni keskusteluissa on edelleen heikko, sillä usein keskustelukumppanit ovat miehiä ja puheenaiheet eivät välttämättä liity omaan elämääni, mutta koen rohkaistuneeni ja oppineeni sanomaan ajatuksiani useammin ääneen.

Sosiaalinen läpäisy tapahtuu eri tiedoilla eri ryhmissä. Esimerkiksi harrastusryhmissä tulee keskusteltua tekniikoista, lajin alkuperästä ja omista tunteista harrastaessa ja kouluryhmissä puhutaan vapaa-ajasta, kiinnostuksenkohteista ja elämäntilanteesta. Tiedot limittyvät toisiinsa osittain, mutta usein kaikkia sipulin kuoria ei samalta tasolta avata. Kyse ei ole siitä, etteikö harrastuskaverille haluaisi kertoa poikaystävästään tai perheestään, mutta usein asiat eivät vain tule puheeksi. Näin ollen tietojen laajuus toisesta jää suppeammaksi, mutta toisaalta sipulin toisen puolen voi kuoria ydinkerroksiin asti. Toinen puoli jää vielä pintaraapaisuksi tai kokonaan koskemattomaksi.

Koulun ryhmätehtävissä muistan usein ottaneeni vastuun tehtävän suorittamisesta ja sen valmistumisesta ajoissa. Sain hyviä arvosanoja koulussa ja ryhmiini osui usein itseäni vahvempia persoonia, jotka siirsivät vastuun "fiksuimmalle". Halusin auttaa muita, olla kiltti ja varoin konflikteja, joten tehtävät jäivät hoidattavakseni. Näin ollen paineet kasautuivat yksille omille harteilleni ja jouduin kohtaamaan epäonnistumisen pelon yksin. Syyllisyys huonosta arvosanasta kalvoi mieltä, vaikka tiesin tehneeni parhaani. Myös Nikkola puhuu syyllisyyden tunteista ryhmätyöskentelyssä. Hän mainitsee, että ahdistavia tunteita ei tuoda esille vaan ne jäävät käsittelemättä ryhmän keskuudessa.