Elinkeinot maiseman muokkaajina

ELINKEINOT MAISEMAN MUOKKAAJINA



Hyypän tärkein elinkeino on ollut jo usean sadan vuoden ajan maatalous, mikä on muokannut Hyypän maiseman nykyiseksi. Myös metsien hyödyntäminen on vaikuttanut maisemien muotoutumiseen. 1600-1800-luvuilla tervanpoltto oli tärkeä tulonlähde. Tervanpolton vähennyttyä Kauhajoelle perustettiin useita sahoja 1800-luvulla. 1950-60-luvuilla myös puusepänteollisuus oli vireää. Metsien koloaminen, hakkuut, tukkien uitot, sahat ja myllyt jättivät joksikin aikaa ihmisen jäljen maisemaan.

Ihminen hyödyntää luontoa

Ensimmäiset asukkaat olivat satunnaisia metsästäjiä ja kalastajia. He olivat riippuvaisia metsästä saamastaan ravinnosta, rakennusaineista ja polttopuusta. Metsästys- ja pyynti-ihmiset muuttivat usein löytääkseen paikkoja, joista saalista löytyy helposti. Heistä ei jäänyt juuri jälkiä metsäluontoon.

Paljon myöhemmin, kun ihminen oli alkanut elää maa- ja metsätaloudesta, hän alkoi muuttaa metsäluontoa pysyvästi. Hän sai yhä ravintoa, rakennusaineita ja polttopuuta metsästä, mutta alkoi myös raivata sitä viljelymaiksi ja asuinpaikoiksi. Jotta voisi elää pidempään samassa paikassa, piti pystyä viljelemään ruokansa. Toisaalta eränkäynti oli uudisasukkailla alkuvaiheessa vielä tärkeä tulonlähde. 1500-luvulla turkiskauppaa käytiin kruunun voutien ja muidenkin kanssa. Kauhajoella on metsästetty ainakin ilveksen, karhun, suden, ahman, ketun, näädän, saukon, soopelin ja oravan nahkoja. Lihaa saatiin hirvistä, metsäpeuroista ja metsäkanalinnuista. Ansoilla ja pauloilla pyydystettiin koppeloita, metsoja ja riekkoja. Metsästäjät ja kalastajat rakensivat usein metsästys- ja kalamajoja, mutta ne ovat aikojen saatossa hävinneet.

Kun uudisasukkaat asettuivat aloilleen ja raivasivat peltoa, alkoi syntyä kulttuurimaisemaa. Samoin kuin merestä kohoavat luodot suurenivat maankohoamisen myötä saariksi, syntyi kulttuurimaisemaa kuin metsämeren pieniä saaria. Samalla syntyi uudenlaisia elinympäristöjä, joihin asettui ihmisen työn tuloksia hyödyntäviä eliölajeja.

Metsää raivattiin pelloksi (1500–1600-luku)

Ensimmäiset Hyyppään asettuneet maanviljelijät kohtasivat eri maiseman kuin sen, jonka nyt näemme. Jokiuoma kiemurteli alimpana jokilaaksossa kuten nytkin. Säännöllisesti tulvivilla rannoilla kasvoi pusikkoa ja ruohoa. Rinteet olivat metsän peitossa.

Kun uudisasukasperhe asettui jokirantaan, se tarvitsi ruoan kasvattamiseksi pellon. Ihmiset kaatoivat vähän metsää ja polttivat kannot. Parhaista tukeista he rakensivat ehkä talon. Tuhka antoi ravinteita maaperään, jota saattoi viljellä muutaman vuoden. Hedelmällisimmät maat raivattiin ensin pelloksi. Siksi lehtoja ja reheviä lettoja on enää jäljellä varsin vähän. Maalaji vaikutti siihen, kuinka kauan samassa paikassa voitiin viljellä. Jos maalaji oli sovelias viljelyyn, pelto jäi pysyväksi. Jos ravinteet loppuivat, täytyi kasketa uusi pelto ja vanhat jätettiin laitumiksi. Vähitellen metsä taas kasvoi kaskipellolle, mutta meni kymmeniä vuosia ennen kuin samassa paikassa saattoi taas viljellä.

Tämä niin sanottu kaskiviljely oli tavallisin tapa raivata peltoa. Peltovilja oli kuitenkin jo 1600-luvun puolivälissä yleisempää kuin kaskivilja. Kaskiviljely päättyi 1600-luvun lopussa. Sen sijaan tavaksi tuli kytöviljely, soiden polttaminen pelloiksi.

Soita opittiin hyödyntämään kahdella tavalla: niittämällä heinää ja polttamalla kytöjä. Kauhajoen jokivarsien heinää kasvavat rantasuot raivattiin niityiksi. Erityisesti nevat kuten Kainasto, Harjanneva ja Lellava kelpasivat niityiksi. Kydön polttoa varten suo ojitettiin. Seuraavana vuonna suo raivattiin ja poltettiin. Kytöä viljeltiin muutama vuosi, sitten alueen annettiin levätä muutama vuosi ja taas kylvettiin. Kun ravinteet loppuivat, kytö jätettiin metsittymään ja paikalle kasvoi koivikko. Kaski- ja kytöviljely aiheuttivat myös metsäpaloja sinnekin, missä metsää ei aiottu polttaa. Kydön poltto tervasmetsän lähettyvillä oli erityisen riskialtista. Useilla käräjillä etsittiinkin syyllisiä Kauhajoen metsäpaloihin 1600-luvulla.


Kuva. Fredrik Ahlstedt: Matti kaskella, 1893. Maalauksen tyttö on tainnut työn lomassa käydä mustikassa. Pohtikaa, miksi taka-alalla näkyvissä koivuissa on tummia poikkiraitoja.

(Antellin kokoelmat, Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuvaaja: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen)

Viljelymaisema avartuu

Tuli oli uudisasukkaiden paras keino muuttaa metsä pelloksi. Pellot olivat pieniä, koska uuden maan raivaaminen oli työlästä. Kaikki raivattiin ja viljeltiin käsivoimin, myöhemmin apuna olivat hevoset ja härät. Peltoala kasvoi hitaasti. 1500-luvun puolivälistä, kun ensimmäiset pysyvät asukkaat asettuivat Kauhajoelle, vuoteen 1760 peltoala kasvoi 200 vuodessa noin 300 hehtaaria. Sata vuotta myöhemmin peltoalaa oli 4 500 hehtaaria eli kymmenen kertaa enemmän. Vuosina 1880–1901 peltoala kasvoi 20 vuodessa 10 000 hehtaarilla! Se on paljon, kun otetaan huomioon, että traktorit yleistyivät vasta myöhemmin 1900-luvulla. Pellonraivauksen tuloksena kylänäkymät avartuivat ja pellot ulottuivat molemmin puolin jokea entistä kauemmaksi.

Kun ihmiset alkoivat pitää karjaa, niityistä tuli tärkeitä. Niityltä sai eläimille talveksi heinää ja kesäksi laitumen, ja eläimistä saatiin pelloille lannoitetta. Jokirantojen tulvaniityt olivat erityisen hyviä heinämaita. Pellot ja lähiniityt aidattiin, jotta vapaana kulkeva karja ei pilaisi viljelyksiä. 1700- ja 1800-luvuilla oli paljon enemmän niittyjä kuin peltoja, mutta 1900-luvulle tultaessa Kauhajoen niittyjen pinta-ala oli pienentynyt 5000 hehtaarista 700 hehtaariin. Suurin osa niityistä oli raivattu pelloiksi.

Niityltä korjataan sato, mutta sen kasvit kasvavat luonnostaan. Niityltä kerättiin heinää eläinten rehuksi.
Pelto muokataan ja kylvetään ja sato korjataan. Pellolla viljellään viljelykasveja.
Kuvassa rehevän niityn kukkaloistoa Sepänkylässä


Maatalous tehostuu 1800-luvun lopussa

Maataloutta alettiin kehittää 1860-luvun nälkävuosien jälkeen nopeasti. Maatalouteen panostamista pidettiin tärkeänä. Viljelyalan laajentaminen oli eräs keino. Uudet välineet ja menetelmät tehostivat työtä, ja uudet viljelylajikkeet antoivat parempia satoja.

Maatalous suuntautui yhä enemmän karjanhoitoon ja etenkin maidontuotantoon. Maitoa riitti myytäväksi asti. Ruis ja ohra olivat olleet pitkään tärkeimpiä viljelykasveja, mutta viljelijät alkoivat lisätä kauran ja heinän tuotantoa. Heinänviljelyn aloittamista pidettiin aluksi täysin hulluna, mutta vähitellen tämä ajatus hyväksyttiin. Peltoja opittiin myös parantamaan ojittamalla ja saveamalla. Erilaisia teknisiä innovaatioita otettiin käyttöön.

Perusta nykyiselle maalaismaisemalle oli nyt luotu. Kolme neljäsosaa nykyisistä pelloistamme oli sata vuotta sitten jo olemassa. Toisaalta niistä noin 5 000 hehtaarista luonnonniittyä, jotka meillä oli 1800-luvun lopussa, ei ole jäljellä juuri mitään.

Kuva: Maalaismaisema Kauhajoelta v.1899. Etualalla viljakuhilaita. Pellot ja pihat aidattiin, koska karja kulki vapaana.

Viljelymaisema ennen ja nyt

Nykypäivän maaseutu muistuttaa sadan vuoden takaista, mutta viljelymaisemassa on tapahtunut monia muutoksiakin. Riukuaidat, heinäseipäät, kuhilaat, haat, veräjät ja avo-ojat olivat aiemmin luonnollinen osa peltomaisemaa. Pelloilla oli korjuu- ja kylvöaikaan paljon väkeä. Nykyään koneet ovat vähentäneet työvoiman tarvetta. Heinäseipäät ovat vaihtuneet ensin paalinaruilla sidottuihin kanttipaaleihin, sittemmin muovitettuihin pyöröpaaleihin. Monia peltomaiseman rakennuksia, kuten latoja ja riihiä, on nykyään vähemmän kuin sata vuotta sitten. Säilörehua varten puusta ja tiilestä rakennetut AIV-rehutornitkin ovat käyneet tarpeettomiksi muovitettujen paalien myötä. Nykyään vain suurimmilla tiloilla on teräksestä tehtyjä rehutorneja.

Kun useimmat ihmiset olivat viljelijöitä, yritettiin olla omavaraisia. Kaikilla oli erilaisia eläimiä, viljeltiin viljaa ja juureksia. Nyt toiminta on erikoistunutta: yksi tuottaa maitoa, toinen sianlihaa, kolmas munia ja niin edelleen. Tilojen on myös oltava suuria ollakseen kannattavia. Peltoja on helpointa hoitaa, jos ne ovat suuria ja suorasivuisia ilman haittaavia puita, kiviä, ojia, metsäsaarekkeita ja vastaavia. Maatalouden kehittyminen on mahdollistanut koko yhteiskunnan kehittymisen, kun kaikkien ei enää tarvitse viljellä tai pyydystää omaa ravintoaan.

Hyypässä on kuitenkin säilynyt maaseutumaiseman monia yksityiskohtia. Lähteiden ja kanjonien yhteydessä on metsäkuvioita. Pohjavesialueen vuoksi alueella on paljon kesantopeltoja. Laakson alatasoilla on avo-ojia. Peltokuviot ovat kohtuullisen pieniä, ja niillä viljellään eri viljelykasveja (leipäviljaa, öljykasveja, juurikasveja, nurmea), osa pelloista on laitumina. Peltomaisemassa on vielä jäljellä latoja, riihiä ja yksittäispuita. Maaston pinnanmuotojen vaihtelu tuottaa monenlaista monimuotoisuutta. Siksi Hyypän kulttuurimaisema on arvokas ja se on saanut nimityksen valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi.

Kuva: Hyypän viljeltyjä rinteitä. Avo-ojat näkyvät tummanvihreinä raitoina. Metsäsaarekkeet ja yksittäiset puut tarjoavat suojaa linnuille ja eläimille.