Vihdoin Puron ja Kaarnan masut olivat aivan pinkeinä ihanista lätyistä, makoisista mansikoista ja pilvenpehmeästä kermavaahdosta. Ne kiittivät mummoa oikein kauniisti ja tunsivat olonsa vallan tyytyväisiksi ja kylläisiksi. ”Käykääpä nokosille tuonne puutarhaani lapsikullat, olen laittanut puihin kaksi riippumattoa, joissa teidän on hyvä levätä hetkinen”, kiltti mummo kehotti. Ilomielin, joskin raskain askelin Kaarna taapersi mahaansa kannatellen kohti puutarhaa. Puro pyrähti suoraan hänen ohitseen ehtiäkseen valitsemaan riippumaton ensin - ja suih vain puutarhassa se jo oli. Riippumatoista toinen oli pitsinen ja ohuesta lumivalkeasta langasta kudottu. Se näytti henkäyksenkeveältä ja ihanan kutsuvalta. Toinen oli karheaa, kulunutta säkkikangasta ja heilahteli leppeässä tuulessa vain jäykästi. ”Minä otan tuon!” Puro hihkaisi sumeilematta ja syöksyi pitsiseen riippumattoon, lennähti siihen pötkölleen ja sulki silmänsä esittäen, että olisi aivan noin vain ja saman tien nukahtanut.

Kaarna oli saapunut myös riippumattopuiden juurelle ja katseli ympärilleen mietiskellen. Puutarhassa oli monenmoista ihanaa nähtävää. Loppukesän sato oli parhaimmillaan: omenapuut notkuivat mehukkaita, punaposkisia omenia ja vadelmapensaat olivat punaisenaan suloisenmakeita marjoja. Kauniit, värikkäät kukat koristivat puutarhaa mielensä mukaan ja joka puolella. Suurimpien kukkien juurelle mummo oli asetellut näkinkenkiä reunukseksi juhlistaakseen niiden kasvupaikkaa, vaikkei varsinaisia kukkapenkkejä ollut. Mutta jäljellä oleva riippumatto ei käynyt. Se oli Kaarnan silmiin epämukavan näköinen ja se tunsi harmin piston sydämessään, kun Puro oli noin vain ominut ensimmäisenä haluamansa nukkumapaikan lainkaan neuvottelematta. Mielenosoituksellisesti Kaarna istui niille sijoilleen ja laittoi kädet puuskaan. Se tunsi, miten harmitus ja epäreiluuden tunne sen sisällä kasvoi. ”EI ole kiva tehdä toiselle noin ja etuilla, ei ole reilua!” se jupisi itsekseen.

Silloin yhtäkkiä puun rungolta kuului kummaa ääntä: ”Sss Sss Sss”. Kaarna höristi korviaan ja sitä vähän pelotti äkkinäinen selittämätön suhina. Se hiipi lähemmäs runkoa ja… ”Ssss!”suhisti pienen pieni sisilisko. Se oli smaragdinvihreä, sillä oli näppärät pienet jalat, joilla se oli oikein tiukasti takertunut puunrunkoon ja läheltä katsoen oikeastaan aika siro ja herttainen naama. ”Sssinä ssiellä! sisilisko suhisi Kaarnalle ”voitko auttaa minua? Olen kadottanut häntäni jonnekin, enkä lainkaan saata sitä enää löytää. Sisilisko ilman häntää on kuin menninkäinen ilman turkkia, keiju ilman siipiä tai kuin mummo, joka on unohtanut miten laittaa lättyjä. Minä tarvitsen häntäni!” sisilisko melkein itki hädissään. ”Autanhan minä sinua”, Kaarna lupasi auliisti ”missä olet nähnyt häntäsi viimeksi?” ”Voi en tiedä! Olen niin nopea ja notkea, etten useinkaan katsele taakseni. Äskettäin vain huomasin, että se on poissa. Voi voi, näin sattuu tuon tuosta ja aina minun täytyy kasvattaa itselleni uusi häntä. Tuntuu raskaalta aina uudestaan ja uudestaan tehdä sama asia.”

Puron kultainen pörrötukka pisti esille riippumaton reunan yli ja sen kirkkaat silmät tirkistelivät Kaarnaa ja sisiliskoa riippumaton pitsikankaan lävitse. Ei se ollut todellisuudessa malttanut lainkaan nukahtaa, härnätä vain hiukan Kaarnaa, koska tiesi olevansa itse nopea ja ketterä ja että Kaarna liikkui verkkaisesti eikä useinkaan lähtenyt sen kanssa kilpasille. ”Minä voin auttaa sinua!” Puro nyt huikkasi kapoisat kasvot sädehtien ja lennähti kepeästi sisiliskon ja Kaarnan luo. ”Olen tosi nopea kuten sinäkin ja minulla on tarkat silmät kuten sinulla. Lisäksi voin etsiä korkealta lentäessäni”, Puro kihersi innoissaan. Ja siinä silmänräpäyksessä se lennähteli ympäri puutarhaa kuin pieni kimaltava sähikäinen etsien vimmatusti kadonnutta häntää. Sisilisko kipitteli runkoa alas ja suurelle kivelle, jonka painanteista ja koloista se puolestaan koitti etsiskellä.

Kaarna katseli noiden kahden menoa ääneti. Sitten se haukotteli ja hymähti ”Jaha, sisilisko sai kuin saikin apua” ja kiipesi pitsiriippumattoon pehmeästi tömpsähtäen. Se käpertyi mukavaan sykkyrään, sulki silmänsä huokaisten ja antoi lempeän tuulen tuudittaa itsensä syvemmälle ja syvemmälle pehmoiseen ja ihanaan päiväuneen. Olipa mukava nukahtaa…