A Runo: J. L. Runeberg, Sotilaspoika

Sotilaspoika

Mun isäni, hän nuorena jo tarttui kivääriin,
vain viisitoistavuotias, kun väkeen otettiin.
Ei muuta maailmaa ollutkaan,
sai riemuin käydä kunniaan
ja taisteluun ja tottumaan
myös nälkään, pakkasiin.

Mä lapsi olin vasta, kun hän lähti sotimaan,
vaan muistan ylvään käyntinsä, sen muistan ainiaan,
tuon hatun, töyhdön, ahavan
ja kulmain varjon ankaran,
sen muistikuvan ihanan
vien hamaan kuolemaan.

Pian pohjoisesta palaavan taas kuultiin etelään
sen joukon jossa isäni hän soti rivissään,
ja hän sai rintaan mitalin,
sai kohta vielä toisenkin.
Voi, jospa mukaan pääsisin
vain siihen elämään!
[– –]

Vain Lapualle ehti hän, mun isä lippuineen.
Ei ennen häntä nähtykään lie sotaan kalvenneen.
Vei Kustaa kolmas aikoinaan
jo vaarin Uttiin kuolemaan,
ja vaarin isän muistetaan
vuoks Kaarlen kaatuneen.
[– –]

Ja viidentoista vanhaksi jos suinkin elää saan,
niin samaan kuljen taisteluun ja nälkään, kuolemaan.
Kun luodit ulvoo taajimmin,
näät siellä silloin minutkin;
mä sotaan käydä tahtoisin
ja isää seuraamaan.

Johan Ludvig Runeberg, Vänrikki Stålin tarinat. Jälkimmäinen kokoelma. 1850. (Suom. Juhani Lindholm. 2008.) (lyhennetty)

B Kolumni: Saara Särmä, Olen onnellinen kaikkien niiden lasten puolesta, jotka saavat kasvaa tässä ajassa

 

Olen onnellinen kaikkien niiden lasten puolesta, jotka saavat kasvaa tässä ajassa, jossa niin sankarit kuin pahikset ovat monennäköisiä

 

Kävin vihdoin katsomassa Captain Marvel -elokuvan. Olin kyllä sujuvasti keskustellut aiheesta jo kertaalleen radiossa elokuvaa näkemättä. Kerrankos sitä tuotetta näkemättä arvioi.

Olin lukenut lukuisia raportteja, miltä tuntui katsoa tätä elokuvaa naisena. Tutkija Lotta Aarikka kirjoitti katsomiskokemuksestaan suorastaan fyysisenä ja järisyttävänä. Silti en tiennyt mitä odottaa. Useita kertoja elokuvan aikana olin itkeä onnesta. Olisi tehnyt mieli myös hyppiä ja hihkua, mutta ei halunnut häiritä muiden katsomiskokemusta.

Jotkut miehet, lähinnä internetin syvässä päädyssä, olivat muutamia vuosia sitten sitä mieltä että heidän lapsuutensa meni takautuvasti pilalle. Syynä oli Ghostbusters-elokuvan uusi versio, jossa haamuja jahtaava porukka koostui naisista.

En ole koskaan kokenut vaikeaksi samastua miespäähenkilöihin ja miessankareihin. Leikin lapsena sujuvasti Teräsmiestä pyyhe viittana tuulessa liehuen. Kaikkeen tottuu kun muutakaan ei ole tarjolla.

Järisyttävän ja onnellistuttavan katsomiskokemuksen jälkeen jäin miettimään millaista olisi ollut jos olisi saanut kasvaa maailmassa, jossa tarjolla on runsain määrin naissankareita samastumiskohteeksi. Olisiko mahdollisuuksien horisontti tuntunut jopa rajattomalta?

Viime vuosina valkokankaalle on alettu marssittaa uudenlaisia sankareita enenevässä määrin. Nälkäpelit, Wonderwoman, Black Panther, Ocean’s 8, uudet Star Warsit – siinäpä elokuvia, joihin ihan mielellään kannan rahani.

Elokuvatuotantoa ohjaa rahan logiikka. Netin alalaidan palstoilla lapsuutensa takautuvasta pilaamisesta möyhöttävät tyypitkin ymmärtävät tämän. Siksi he yrittävät masinoida boikotteja sekä antavat näkemättä huonoja arvioita.

Pelko pois, eivät valkoiset miessankarit minnekään ole katoamassa. Heidän rinnalleen on vain tullut muitakin. Kannattaa kokeilla, josko omat samastumislihakset venyisivät vähän laajemmalle.

Olen suunnattoman onnellinen kaikkien niiden lasten puolesta, jotka saavat kasvaa tässä ajassa, jossa sankaruus on monennäköistä. Eikä pelkästään sankaruus, myös pahisten olisi suotavaa olla monenlaisia.

Tylsintä on yksiulotteisuus, oli kyseessä sitten sankari tai pahis. Haluan hahmoni moniulotteisina ja hyvin käsikirjoitettuina.

Kirjoittaja on tutkija ja taiteilija.

Saara Särmä. aamulehti.fi. 19.5.2019.

 

C Katkelma artikkelista: Ilona Kemppainen ja Ulla-Maija Peltonen, Muuttuva sankaruus

Muuttuva sankaruus

Sankaruuden on pitkään nähty olevan kriisissä. Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset murrokset ovat murentaneet aiemmin kaikkien jakamien sankaruuskäsitysten perustaa. Sankaruus on muuttuvaista ja monimuotoista, kuten eri puolilla maailmaa tavattavat tarinoiden perusmallit ja myytitkin. 

 

Sankaruus yhdistää ja erottaa ihmisiä. Keskustelu siitä, kuka on sankari, onkin loppujen lopuksi neuvottelua siitä, millaisia tekoja ja ominaisuuksia arvostamme. Sankariteko voi menettää arvonsa, jos sen tekijä osoittautuu yhteisön näkökulmasta huonoksi ihmiseksi; toisaalta hyvää ihmistä voidaan pitää sankarina, vaikka suuret sankariteot puuttuisivatkin. Sankareita nimeämällä voimme ilmaista, mihin ryhmään kuulumme tai samastumme. Samoin voimme määritellä ryhmämme keskeiset arvot ja niiden kannalta olennaiset teot.

 

 Olemme kaikki myös innokkaita kuulemaan kertomuksia poikkeuksellisista henkilöistä ja heidän teoistaan, vaikka emme heitä sankareiksi kutsuisikaan. Suurin ero eri yhteisöjen ja yksilöiden välillä onkin siinä, millaisia henkilöitä ja tekoja kertomuksissa esiintyy. Puhe sankaruuden katoamisesta on usein pikemminkin puhetta tietynlaisen sankaruuden vähenemisestä. Olosuhteiden muuttuessa jotkin sankaruuden muodot väistämättä myös katoavat. Korvenraivaajasankareita ei voi esiintyä, jos ei ole raivattavia korpia; samoin urheilun muututtua yhä ammattimaisemmaksi on urheilijoiden sankaruus voitu kyseenalaistaa uusista lähtökohdista. Toisaalta uusien sankarillisten tekojen ja ominaisuuksien hyväksyminen käy usein hitaasti niin yksilöiltä kuin yhteisöiltäkin. 

 

Sankaruus kulttuurisena ilmiönä on vanha – ikuiseksi sitä ei ehkä kuitenkaan ole syytä julistaa, koska se ei ole muuttumaton. Nykyiset länsimaiset sankaruuskäsitykset ovat suurelta osin modernin yhteiskunnan tuotetta. 1700-luvulta alkaen ajatukset yksilön merkityksestä, kansakunnasta ja kansalaisen velvollisuuksista ovat muokkautuneet kansallisvaltiokehityksen myötä. Nämä sankaruuden taustalla vaikuttavat ajatukset ovat osa sankaruuden tulkintoja edelleen, vaikka kansallisvaltio ihmisten toiminnan kehyksenä onkin kyseenalaistunut. Sankari sellaisena kuin me hänet tunnistamme on klassinen ihannekansalainen: velvollisuudentuntoinen, henkisesti vahva, yhteisöään hyödyttävä ja tavalla tai toisella myös ikiaikaisten sankarimyyttien poikkeuksellisilla ominaisuuksilla varustettu. Muita sankaruuden lajeja ja muita kuin kansallisvaltioon liittyviä sankareita peilataan tähän perussankariin. 

Ilona Kemppainen ja Ulla-Maija Peltonen. Artikkelikokoelmassa Kirjoituksia sankaruudesta. 2010.

 

D Novelli: Petri Tamminen, Erinomaisuuden vaarat

Erinomaisuuden vaarat

Oma erinomaisuuskin voi hävettää. Voi senkin vuoksi joutua piilottelemaan. Kun on tottunut, että toisilla tekeminen ylevöityy ja itsellä hajoaa, oma onnistuminen pelkästään kiusaannuttaa. Tuntuu kuin nöyryyttäisi muita.

Jo arkisessa pöytäkeskustelussa saattaa tuottaa toisille surua. Tulee ladeltua omat kirkkaat havainnot ja vastaansanomattomat päätelmät. Seurue hiljenee. Pöytätoverit tuijottavat syliinsä. He ovat kohdanneet lahjattomuutensa ja hämmentyneet siitä pahoin. Heidän tilansa on nyt omalla kontolla. 

Yhtä kiusallista on astua komeana juhlasaliin. Huoliteltu olemus runnoo toiset. Ahdistuksen ilmapiiri latistaa tunnelman. Urheilukentillä pelikaverit veltostuvat, kun heille paljastaa kykynsä. Kokenut työtoveri myrtyy, kun hänen töihinsä tarttuu ja tekee ne paremmin. Hirvittävän kiusallista on neuvoa vanhaa ammattimiestä tai oikaista professoria hänen omalla alallaan. Kaikkien näiden nöyryytettyjen olemuksessa on jotakin peruuttamattomasti murtunutta. Sitä ei kestä katsoa. Sitä on vetäydyttävä yksinäisyyteen suremaan. 

Koko elämä voi mennä tässä ruhjovan ylivoiman piilottelutyössä. Oma minä ei avaudu koskaan. Iso osa persoonasta sitoutuu suojelemaan muita. 

Vaikka ei nolaisi ketään, vaikka pelkästään antaisi, nousisi estradille ja tanssisi uljaan polkan, saattaa oma loisto kiusata. Olo on epäaito, huorahtava. Posket kuumottavat ja suosionosoitukset pauhaavat korvissa vielä illalla. Suuruus tuntuu syntiseltä ja uhkaavalta. Saako sitä anteeksi? Kuolemaanko asti pitää nyt onnistua? 

Jos menestystä alkaa odottaa, sitä ei tule. Esitys hajoaa. Katse kohoaa puhujapöntöstä ja suusta tulee ihan muuta kuin oli suunnitellut. Vaikka kesäfestivaalien tähdeksi pääsisi, pitää säilyttää nöyryys. Juhlapaikalle saa saapua polkupyörällä reidet kiiltävinä ja miksei laskuvarjollakin – saattaa olla tyylikästäkin tippua lavalle makuuasentoon ja heittää mietelause elämästä jo kun varjo vaipuu viereen. Mutta jos tulevan menestyksensä huumassa järjestää helikopterikuljetuksen ja laskeutuu leirintäalueen ruohikolle kuin arkkienkeli ja hypähtää kopterin hytistä ylimielinen katse rahvaan telttakunnissa, niin silloin kohtalo iskee, silpaisee roottorinlavan hahmossa ruumiin poikki. Alapää ottaa vielä yhden hämmästyneen, epäuskoisen askeleen; yläpää pyörii nurmella ja roiskauttaa tyttöjen kupoliteltan kylkeen pitkän veren. 

Ylivoima pitää piilottaa. Se pitää pukea muotoon jossa lähimmäiset sen kestävät. Se sattuu ja se tuntuu yksinäiseltä. 

Petri Tamminen. Kokoelmassa Piiloutujan maa. 2002.

 

E Artikkeli: Virpi Salmi, Jari, aikamme sankari

Jari, aikamme sankari

Vielä vuosi sitten kovin moni ei ollut kuullutkaan Jari Saariosta, mutta sitten hän souti Atlantin yli, Linnan juhliin ja kansan sydämiin. Miksi juuri Saariosta tuli malliesimerkki nykyaikaisesta suomalaisesta sankaruudesta, toimittaja Virpi Salmi pohtii.

On mahdollista joskin epätodennäköistä, että kaikki eivät ole kuulleet miehestä nimeltä Jari Saario. Tai pitäisikö sanoa äijästä.

”Kyllä se vaimo vähän aavisteli, että nyt taitaa äijä mennä yli”, Saario kertoo yhdessä ensimmäisistä haastatteluistaan Helsingin Sanomissa kesäkuussa 2018. Jutussa kerrotaan, kuinka pelastustyöntekijä Saario oli edellisenä sunnuntaina soutanut hetken päähänpistosta Lauttasaaresta Tallinnaan.

Saarion perheineen piti lähteä Hämeenlinnaan, mutta kun meri näytti tyyneltä, suunnitelmat muuttuivat, ja Saario lähtikin yksin soutamaan Viroon. Sitä ylitystä vaimo siis aavisteli.

Se oli vasta alkua.

Viime vuonna Saario souti ensin Atlantin yli ja muutaman kuukauden kuluttua vielä takaisin. Hän teki matkaltaan videoita sosiaaliseen mediaan ja hänestä kirjoitettiin kymmeniä juttuja pelkästään Helsingin Sanomiin.

Maalailevia ylisanoja ei ole jutuista puuttunut: soutajahirmu, hymyilevä soutaja tai sankarisoutaja suoritti sisukkuudella huiman soutu-urakan.

Saario palasi Suomeen lokakuussa, hänelle järjestettiin juhla Helsingin Kauppatorilla ja hän sai kutsun Linnan juhliin. Tasavallan presidentin kutsu viimeistään sinetöi, että Saariosta on tullut suomalainen sankari.

”Klassinen sankari on yleensä sellainen, joka toimii yhteisön hyväksi, siis tekee jotain sellaista, joka palvelee kaikkia”, sanoo yliopettaja Tarja Kupiainen Karelia-ammattikorkeakoulusta. Hän on tutkinut kalevalaisia sankareita ja mytologioita.

Yksinsoutu Atlantin yli ei varsinaisesti kuulosta yhteisön palvelemiselta. Ennemmin se on vaarallinen yksilösuoritus, jolla todistetaan omia fyysisiä ja henkisiä kykyjä.

Se, että Saarion soutaminen kiinnosti niin monia, kertoo siitä, että sankaruus on muuttunut, Kupiainen arvelee. Yksilökeskeisessä ajassa ei ole niin tärkeää, seuraako sankarin teoista yhteistä hyvää – vaikka voi tietysti tulkita, että Saarion soutamisen seuraaminen on ollut yhteistä hyvän mielen viihdettä siitä kiinnostuneelle kansanosalle.

”On hänessä siinä mielessä klassista sankaria, että sisu on suomalaisten jakama yhteinen arvo”, Kupiainen lisää.

Perinteisissä mielikuvissa sisukkuus on juuri tätä: mies ponnistelee irvistellen jonkin mahdottoman oloisen fyysisen urakan.

Saariolle itselleen soutu oli myös onnistunutta henkilöbrändäystä.

Henkilöbrändi on arvokasta pääomaa huomiotaloudessa, etenkin nyt, kun Saario irtisanoutui palkkatyöstään. Häntä voi esimerkiksi tilata motivaatiopuhujaksi. Ainakin tekniikan alan korkeakoulutettujen etujärjestö Tekniikan Akateemiset oli buukannut hänet teemailtaansa karkauspäiväksi puhumaan otsikolla Sisulla ja rohkeudella kohti tavoitteita.

Jo ennen Atlantin-soutua Saariolle oli tehty Tiktok-tili, jonka sisällöt tuotti someammattilainen. Soudun aikana sosiaalisen median tilejä oli jo useita.

Saario on siis influensseri, kuten kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Maria Mäkelä Tampereen yliopistosta määrittelee. Mäkelä on johtanut muun muassa Kertomuksen vaarat -tutkimushanketta, jossa on tutkittu kriittisesti tarinoiden ja tarinallisuuden käyttöä mediassa.

Mäkelä huomauttaa, että pelastustyöntekijä olisi yhteisölle hyödyllisempi sankari kuin sellainen, joka hankkii sankaruuden puurtamalla näennäisesti hyödyttömän, askeettisen kestävyyssuorituksen.

On myös heitä, jotka pitävät Saarion soutamista turhana ja hänen ihailemistaan järjettömänä. Mäkelä myöntää itsekin hämmästelleensä Saarion sankariasemaa.

”Se herättää vastareaktioita siksi, että länsimainen kristillinen moraali opettaa meille, että itsensä korostaminen on vastenmielistä. Elämme kaikki täällä sen vaikutuspiirissä. Huomaan siis itsekin olevani tällainen kristillinen jeesustelija.”

Mäkelä muistuttaa, että kristillisen perinteen mukaan ei kuulu kilvoitella hankkiakseen itselleen etuja vaan tullakseen paremmaksi lähimmäiseksi.

”Nythän ei olla tultu paremmaksi lähimmäiseksi, vaan tässä mielessä oikeastaan huonommaksi, kun on oltu kuukausia pois perheen luota.”

Saarion omissa puheissa tukena oleva perhe – lapset ja vaimo – esiintyy usein.

Tukeminen ja ymmärtäminen on Kupiaisen mukaan asiaankuuluva sankarin puolison rooli. Perinteinen sankarin viitta on tasa-arvon mallimaassakin edelleen miesten mallia. Naisiin yksilösankaruus tarttuu huomattavasti nihkeämmin.

”Naisten sankaruus on useammin kasvotonta ja liittyy äitiyteen ja uhrautumiseen”, Tarja Kupiainen sanoo.

Juuri nyt epäitsekäs lähimmäisyys ei ole kovin trendikästä, eikä se välttämättä kuulu nykysankarin piirteisiin.

Sen sijaan sankariin liitetään usein ajatus siitä, että hänen suorituksiaan voi paitsi ihailla, häneen voi myös samaistua.

51-vuotiaaseen lauttasaarelaiseen ultrasoutajamieheen voi samaistua nykypäivänä yllättävän moni.

Keski-ikäinen, keskiluokkainen kansalainen haluaa yhä useammin rääkätä kroppaansa erilaisilla ääriharrastuksilla, kuten maratonilla ja triatlonilla. Sen voi nähdä jonkinlaisena nykyaikaisena uskonnollisuuden vastineena, tai ainakin suosittuna elämänhallinnan keinona.

”Omaan ruumiiseen keskittyvä kuritus nähdään hyveenä. Digitalisaatio, uskontojen merkityksen väheneminen ja ääri-individualismi aiheuttavat sitä, että ihmiseltä puuttuu hallinnan kokemus omasta elämästään. Me pystymme kuitenkin hahmottamaan oman ruumiimme rajat, ja sitä rajaa pystyy kontrolloimaan”, Mäkelä sanoo.

Mäkelä muistaa, kuinka suosittuja Guinnessin ennätystenkirjat olivat nykykeski-ikäisten lapsuudessa ja nuoruudessa. Oli hienoa, jos siihen pääsi suomalainen.

Vähän hullujen juttujen tekeminen onkin osa kansallista identiteettiämme: istumme muurahaispesässä, keksimme hölmöjä lajeja, kuten eukonkannon tai saappaanheiton, tai saunomme niin, että kilpakumppani kuolee.

Ja nyt siis myös soudamme valtameren yli.

Elämme vaikeita aikoja, kuten sekä uusi että väistynyt tasavallan presidentti toistelevat. Sellaiset ajat saattavat kaivata sankareita tai sijaistoimintoja, jotka eivät koko ajan muistuta meitä maailman tilasta.

”Saarion kaltainen sankaruus on siinä mielessä riskitöntä, ettei siinä ole mitään poliittista. On vain mies vastaan luonto, ikiaikainen myyttinen ympäristö ja sääolosuhteet, joista selviytyminen on yksilön käsissä”, Mäkelä sanoo.

Saarion soutamisesta kertovien juttujen kuvissa näkyy usein Suomen lippu.

Syyskuussa hän sanoi HS:ssä, että nimenomaan lippu innosti ylittämään Atlantin. Saario kertoi isoisänsä olleen sotaveteraani, joka ei juuri sodasta puhunut, paitsi mainitsi uhranneensa nuoruutensa Suomen lipun takia. Jutussa Saario kertoo sanoneensa vaimolleen, että hänkin haluaa soutaa Suomen lipun takia.

Sotaveteraanien ja Suomen lipun liittäminen omaan extreme-suoritukseen on mahtipontista, mutta myös vetoavaa. On tehty jotain isänmaa mielessä. Jotain hullunrohkeaa, muttei tyhmää. Saario on usein sanonut: tyhmä ei saa olla.

On soudettu Suomi maailmankartalle, vaikkei ihan kansainvälisille uutisetusivuille, niin ainakin skotlantilaisen sanomalehden The Inverness Courierin sivuille.

Sillä on noin 5 500 kappaleen levikki.

Jari Saario: ”En koe olevani sankari”

Klassinen sankari toimii yhteisönsä hyväksi, ja ammatin puolesta määritelmä sopii pelastustyöntekijä Jari Saarioon kuin nakutettu. Mutta kun Saariolta kysyy, olisiko hän ollut hyödyllisempi sankari nimenomaan vanhassa päivätyössään kuin soutaessaan yksin Atlantin yli, vastaus tulee sekunnissa:

”En missään nimessä.”

Pelastustyöntekijänä hän sanoo suoriutuneensa työstään hyvin, mutta se mittakaava, jolla hän on soutujensa ansiosta saanut aikaan yhteistä hyvää, on hänestä jotain aivan muuta.

”Ylitykseni ovat inspiroineet ja motivoineet ihmisiä tekemään sellaisia asioita, joista he ovat haaveilleet.”

Saario sanoo saaneensa viestejä ihmisiltä, jotka ovat hänen innostaminaan päättäneet päntätä pääsykokeisiin, lopettaa tupakanpolton tai nuuskan ja alkoholin käytön, alkaneet urheilla – ovat ylipäätään alkaneet tavoitella unelmiaan.

”Kun lähdin soutumatkalle, en tajunnut yhtään, miten paljon tämä antaa ihmisille.” – –

Saariolle soutu-urakka oli osoitus siitä, että suomalaiset pystyvät mihin vaan.

”Itse en koe olevani sankari. Minusta sankareita on kaikki sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät tekemään parhaansa, että sopeutuvat yhteiskuntaan, tekevät töitä, jos sellaisia on, ja kunnioittavat muita.”

Suomessa on tällaisia ihmisiä miljoonia, mutta he eivät vain ole julkisuudessa, Saario toteaa.

”Ihmisiä, jotka jaksavat asennoitua tällaisessa negatiivisessa maailmantilanteessa positiivisella ajattelutavalla.”

Virpi Salmi. hs.fi. 8.3.2024. (lyhennetty)