a. Lue novelli.

Noiduttu takki

Vaikka arvostan eleganttia pukeutumista, harvoinpa kiinnitän huomiota siihen, onko kaltaisteni ihmisten puvuissa hyvä vai huono leikkaus.

Kuitenkin eräällä vastaanotolla milanolaisessa talossa kohtasin miehen, joka näytti noin nelikymmenvuotiaalta ja kirjaimellisesti loisti asunsa ehdottoman linjakkuuden ansiosta.

En tiennyt kuka hän oli, tapasin hänet ensimmäisen kerran, ja kuten yleensäkin esiteltäessä, en kuullut hänen nimeään. Myöhemmin illalla osuin hänen lähelleen ja aloimme jutella. Hän tuntui kohteliaalta ja hyvin sivistyneeltä, mutta aavistuksen surumieliseltä. Ehkä vähän liioitellun tuttavallisesti – olisipa Jumala minua siitä varjellut! – kehuin hänen tyylikkyyttään; uskalsin jopa kysyä räätälin nimeä.

Mies hymyili vähän, ja merkillisesti, kuin olisi odottanut kysymystäni.

”Juuri kukaan ei häntä tunne, kuitenkin hän on suuri mestari. Mutta hän tekee työtä vain jos huvittaa. Ainoastaan muutamille valituille”, mies sanoi.

”Joten minun...?”

”Oh, voittehan toki yrittää. Hänen nimensä on Corticella, Alfonso Corticella, via Ferrara 17.”

”Hän on varmaan hirveän kallis.”

”Niin luulen, kyllä kai, tai totta puhuen en tiedä. Tämän puvun hän teki kolme vuotta sitten eikä ole vielä lähettänyt laskua.”

”Corticella? Via Ferrara 17, niinhän sanoitte?”

”Juuri niin”, vastasi tuntematon.

Ja hän jätti minut mennäkseen erään ryhmän luo.

Via Ferrara 17:sta löysin talon joka muistutti kaikkia muita, ja Alfonso Corticellan asunto muistutti kaikkien räätäleiden asuntoja. Hän tuli itse avaamaan oven. Hän oli pieni mustatukkainen vanhus; hiukset oli varmaankin värjätty.

Suureksi yllätyksekseni hän suostui heti. Hän tuntui suorastaan haluavan minut asiakkaakseen. Kerroin, miten olin saanut hänen osoitteensa, ylistin kostyymin leikkausta ja pyysin häntä valmistamaan minulle kolmiosaisen puvun. Valitsimme harmaan kampavillakankaan, sitten hän otti minusta mitat ja tarjoutui tulemaan kotiini sovittamaan. Kysyin hintaa.

”Maksulla ei ole kiirettä, kyllä siitä aina sovitaan”, hän sanoi.

Kuinka miellyttävä mies, ajattelin ensin. Silti myöhemmin kotiin palatessani tunsin oloni epämukavaksi (ehkä hänen liian lieron ja imelän hymynsä vuoksi). En todellakaan halunnut enää nähdä häntä. Mutta puku oli tilattu. Ja parinkymmenen päivän kuluttua se oli valmis. Kun se tuotiin, kokeilin sitä heti muutaman sekunnin ajan peilin edessä. Se oli mestariteos. Mutta ties miksi, ehkä pikku vanhuksen tympeän muiston takia, minulla ei ollut mitään halua käyttää sitä. Viikot vierivät ennen kuin päätin ottaa sen esiin.

Sen päivän muistaisin aina. Oli huhtikuinen tiistai ja satoi. Kun olin saanut puvun päälleni – housut, liivin, takin – totesin mielihyväkseni, ettei se kiristänyt eikä ahdistanut mistään kohdasta, kuten uudet vaatteet yleensä. Kuitenkin se istui loistavan mallikkaasti.

Tavallisesti en pistä mitään takkini oikeaan taskuun, minkä vuoksi huomasin vasta kaksi tuntia myöhemmin toimistossa, työntäessäni sattumalta käteni oikeaan taskuun, että siellä oli paperi. Ehkä räätälin lasku?

Ei, se oli kymmenentuhannen liiran seteli.

Ällistyin. Se ei taatusti ollut minun. Toisaalta oli absurdia kuvitella räätäli Corticellan tehneen moista pilaa, ja vielä vähemmän että se olisi lahja palvelijattareltani, ainoalta henkilöltä, jolla oli räätälin jälkeen ollut tilaisuus nähdä vaate. Olisiko seteli väärennetty? Tarkastelin sitä valoa vasten, vertailin muihin seteleihin. Aidompaa ei ollut olemassakaan.

Ainoa selitys oli Corticellan hajamielisyys. Ehkä joku asiakas oli tullut tuomaan etumaksun eikä räätälillä ollut lompakkoa käsillä, ja jottei seteli jäisi ajelehtimaan, hän oli sujauttanut sen ripustimella riippuvan takkini taskuun. Sellaistahan voi sattua.

Soitin kelloa kutsuakseni sihteerin. Kirjoittaisin viestin Corticellalle ja palauttaisin rahan. Mutta sillä hetkellä, enkä tiedä miksi, työnsin käteni uudelleen taskuun.

”Mikä teitä vaivaa, herra? Ette voi hyvin?” kysyi sihteeri tullessaan sisään.

”Ei, ei, kaikki on hyvin, minua vain vähän huimasi. Sitä on sattunut jo jonkin aikaa. Varmaan pelkkää väsymystä. Voitte mennä, neiti, ajattelin sanella kirjeen, mutta tehdään se myöhemmin.”

Vasta sihteerin mentyä uskalsin ottaa paperin taskustani. Toiset kymmenentuhatta liiraa! Sitten tein kolmannen yrityksen. Ja sain kolmannen setelin.

Sydämeni alkoi hakata vimmatusti. Tuntui, että minut oli vedetty jostain mystisestä syystä sellaisten satujen taikapiiriin, joita kerrotaan lapsille mutta joita kukaan ei ota tosissaan.
Lähdin kotiin tekosyyllä etten voinut hyvin. Minun piti olla yksin. Onneksi palvelijattareni oli jo mennyt. Suljin ovet, laskin ikkunaluukut, aloin kiskoa seteleitä yhden toisensa perään niin nopeasti kuin pystyin, ja tasku vaikutti ehtymättömältä.

Työskentelin vimmaisesti hermot kireällä pelätessäni, että ihme lakkaisi millä hetkellä tahansa. Olisin halunnut jatkaa koko illan, koko yön, rohmutakseni miljardeja. Mutta lopulta en jaksanut enää.

Edessäni oli vaikuttava pino seteleitä. Oli tärkeää piilottaa ne, ettei kukaan saisi niistä vihiä. Tyhjensin mattoja täynnä olevan vanhan arkun ja laitoin sen pohjalle nipuissa rahat, jotka laskin saman tien. Niitä oli peräti viisikymmentäkahdeksan miljoonaa.

Kun aamulla heräsin, palvelijattareni oli tullut ja tyrmistyi nähdessään minut vuoteessa täysissä pukeissa. Pakottauduin nauramaan, sanoin että oli illalla juonut vähän liikaa ja uni oli minut yllättänyt.

Uusi ahdistus: hän tarjoutui auttamaan minut ylös sängystä ja riisumaan takkini harjatakseen sitä edes vähän.

Vastasin, että minun piti lähteä heti eikä minulla ollut aikaa vaihtaa vaatteita. Sitten kiiruhdin vaatekauppaan ostamaan asun, joka oli samanlaista kangasta, jättääkseni sen palvelijattaren käsittelyyn ja piilottaisin varmaan paikkaan sen joka tekisi minusta yhden maailman mahtavimmista.

En ymmärtänyt elinkö unessa, olinko onnellinen vai päinvastoin tukehtumassa kohtalon raskaan painon alle. Matkalla tunnustelin jatkuvasti sadetakin lävitse maagisen taskun tilaa. Joka kerta huokaisin helpotuksesta. Kankaan alla vastasi seteleiden rauhoittava kahina.

Mutta omituinen sattuma laimensi iloista hourettani. Aamun lehdissä oli suuret otsikot: edellisenä päivänä tehty ryöstö. Erään pankin panssaroitu auto oli ollut viemässä päivän talletuksia pääkonttoriin tehtyään kierroksen sivukonttoreissa, kun neljä rosvoa oli pysäyttänyt sen ja ryövännyt via Palmanovalla. Koska paikalle oli juossut ihmisiä, joku ganstereista oli alkanut ampua turvatakseen pakomatkan. Yksi ohikulkija oli kuollut. Mutta järkyttävä oli ennen muuta rahasumma: täsmälleen viisikymmentäkahdeksan miljoonaa (kuten setelipinoni).

Saattoiko äkillisen rikkauteni ja miltei samaan aikaan apahtuneen ryöstön välillä olla jokin yhteys?

Ajatus tuntui naurettavalta. Enkä minä ole taikauskoinen. Silti tapaus jätti minut aivan ymmälle.

Mitä enemmän omistaa, sitä enemmän himoitsee. Vaatimattomiin tapoihini nähden olin jo rikas. Luksuselämän kangastus hoputti minua.

Samana iltana ryhdyin taas työhön. Nyt toimin rauhallisemmin, eivätkä hermoni olleet yhtä kireät. Satakolmekymmentäviisi miljoonaa lisää edellisen summan jatkeeksi.

Tuona yönä en onnistunut sulkemaan silmiäni. Oliko se vaaran enne? Vai ahdistuneen miehen omatunto, koska hän sai ansaitsemattomasti satumaisen omaisuuden. Vai jonkinlainen epämääräinen katumus? Aamunkoitteessa hyppäsin vuoteesta, pukeuduin ja juoksin ulos etsimään sanomalehden.

Henkeni salpaantui sitä lukiessani. Petrolivarastossa roihahtanut kauhea tulipalo oli polttanut kerrostalon miltei kokonaan via San Clorolla, aivan keskustassa. Kaiken lisäksi olivat tuhoutuneet suurimman asunnonvälitysfirman kassakaapit, jotka sisälsivät yli kaksisataakolmekymmentä miljoonaa seteleinä. Kaksi palomiestä oli kuollut taistelussa tulta vastaan.

Täytyykö minun nyt luetella yksitellen rikokseni? Kyllä, nythän tiesin taskusta ottamieni rahojen olevan täynnä rikosta, verta, epätoivoa, kuolemaa, helvetin tulta. Mutta itsepintaisesti ja piruillaankin järkeni kieltäytyi myöntämästä vastuutani.

Houkutus palasi, käteni liukui taskuun – se oli niin helppoa! – ja tavatonta vauhtia himokkaat sormeni puristivat aina uuden setelin nurkkaa. Raha, jumalainen raha!

Luopumatta entisestä asunnostani (jotten herättäisi huomiota) ostin pian oman suuren talon, omistin arvokkaan taulukokoelman, liikuin luksusautoilla, ja jätettyäni työni ”terveydellisistä syistä” matkustelin maailmaa ristiin rastiin ihanien naisten seurassa.

Tiesin, että joka kerta kun vedin rahaa takin taskusta, maailmassa tapahtui jotain iljettävää ja tuskallista. Mutta se oli aina epämääräinen tieto vailla loogisia todisteita. Sillä aikaa jokainen uusi nosto heikensi omaatuntoani, siitä tuli yhä löpsömpi. Entä vaatturi? Soitin hänelle kysyäkseni laskua, mutta kukaan ei vastannut. Via Ferraralla, jonne menin häntä etsimään, minulle sanottiin, että hän oli muuttanut ulkomaille, ei tiedetty minne. Kaikki viittasi siihen, että olin tietämättäni tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa.

Kunnes talosta, jossa olin asunut jo monenmonia vuosia, löydettiin eräänä aamuna kuusikymmenvuotias kaasuun menehtynyt nainen. Hän oli tappanut itsensä, koska oli kadottanut edellisenä päivänä saamansa eläkkeen, kolmekymmentätuhatta liiraa (jotka olivat päätyneet minun käsiini).

Riittää! Riittää! Jotten putoaisi lopullisesti kuiluun, minun oli päästävä eroon takistani. Mutta en saisi antaa sitä kenellekään toiselle, koska karmeus jatkuisi (kuka olisi voinut vastustaa kiusausta?). Takki oli välttämättä tuhottava.

Ajoin Alpeille kauas yksinäiseen laaksoon. Jätin auton nurmettuneelle tasanteelle ja lähdin suoraan metsikköön. Siellä ei ollut ristin sielua. Metsikön jälkeen tulin moreenilohkareiden peittämälle maalle. Kahden jättiläismäisen kallionjärkäleen välissä otin retkilaukustani häpeällisen takin, valelin bensiinillä ja sytytin tuleen. Muutaman minuutin kuluttua oli jäljellä pelkkää tuhkaa.

Viimeisten liekkien leimahtaessa takaani, ehkä muutaman metrin päästä, kaikui ihmisääni: ”Liian myöhään! Liian myöhään!”

Kauhistuneena käännyin äkisti kuin käärme. Ketään ei näkynyt. Tutkin ympäristöä hypellen kalliolta kalliolle löytääkseni tuon kirotun. Ei ketään. Pelkkää kiveä.

Pelosta huolimatta laskeuduin huojentuneena takaisin laaksoon. Vihdoin vapaana. Ja rikkaana, onneksi.

Autoani ei ollutkaan nurmikolla. Kun palasin kaupunkiin, ylellinen taloni oli kadonnut, sen paikalla oli joutomaa ja keppien varassa kyltti: ”Kunta myy tontin”. Enkä ymmärrä, kuinka pankkitilini olivat tyhjentyneet kokonaan, paksut osakepinot hävinneet lukemattomista tallelokeroistani. Ja pölyä, vain pölyä vanhassa arkussani.

Ryhdyin taas vaivalloisesti entiseen työhöni. Pärjään hyvin heikosti ja kummallista kyllä, kukaan ei näytä yllättyneen äkillisestä vararikostani. Tiedän, ettei juttu ole loppunut.

Tiedän, että jonain päivänä ovikello soi, menen avaamaan, edessäni on onnettomuuden räätäli inhottavine hymyineen ja esittää lopullisen laskun.

Dino Buzzati. Kokoelmassa Sessanta racconti. 1958. (Suom. Leena Rantanen.)

b. Analysoi novellia proosan käsitteiden avulla.

Tiivistä novellin tapahtumat 3-5 virkkeeseen.


Mikä on novellin aihe?


Mikä ylläpitää novellissa jännitettä, joka saa lukijan jatkamaan lukemista?


Mitä saat tietää päähenkilöstä? Kerro ainakin kolme asiaa.


Mikä on novellin ajallinen, konkreettinen ja sosiaalinen miljöö?


Mitä aukkoja novellissa on?


Mitä realistista ja mitä maagista novellissa on?


Mitä motiiveja novellissa on? Poimi ainakin kolme toistuvaa esinettä tai tilannetta.


Mikä on novellin teema? Perustele tulkintasi.