Somettomat
Alle kolmekymppiset kasvoivat puhelin kädessä, ja siksi he tietävät, mikä valta somella on. He myös tietävät, mitä saa, kun sieltä uskaltaa lähteä.
Tuomas Kuivamäelle oli selvää, että some ei tee hänelle hyvää.
Ongelmia oli paljon:
Instagramista, Twitteristä, Facebookista, Snapchatista ja Whatsapp-ryhmistä pompahdelleiden viestien keskellä syntyi väärinkäsityksiä ja kaverisuhteet mutkistuivat.
Kaikenlaiset valheet levisivät hänen silmiensä edessä, ja oli vaikea käsittää, miten vähän ihmiset välittivät alustojen tavasta koukuttaa käyttäjät, kerätä tietoja ja ruokkia konflikteja.
Muiden päivityksiä katsoessa oli jatkuva fomo, tunne siitä, että jää jostain paitsi. Muut ovat taas jossain, heidät on kutsuttu, heillä on hauskaa, heillä on ystäviä, yhteisö, upea ilta, upeassa seurassa❤️❤️❤️.
”Somessa näin jatkuvasti asioita, joita minulla ei ole. Ihmiset viettävät aikaa yhdessä, ja minua ei ole kutsuttu. Muut tekee, sä katsot ruutua.”
Kuivamäki on opiskellut kauppatieteitä. Opiskeluaikana korostettiin, että olisi hyvä verkostoitua, rakentaa henkilöbrändiä ja olla säpäkästi mieltä asioista.
Tämä kaikki oli lähes päinvastaista, mitä Kuivamäki itse halusi tai ajatteli osaavansa.
Oliko hän ripustamassa muutenkin hauraan itsetuntonsa somehuomion varaan?
Tykkäämisten kyttääminen ja suosion hakeminen hävetti.
Eikä hän käsittänyt, miten olisi järkevää puhua someverkostolle, jota jostain syystä kutsuttiin ”kavereiksi”, vaikka joukossa olivat sekaisin äiti, ystävät, pomo, työkaverit, opiskelukaverit, exät ja entinen naapuri.
Entä jos vain lähtisi somesta?
Sitten hän teki päätöksen.
Sosiaalisen median alkuaikojen vallankumouksellisuus – kaikilla on media, kaikki saavat äänen, arabikevät, #metoo! – on vaihtunut krapulaan. Nyt pinnalla ovat ruutuaika, somepalvelujen kauhistelu ja Tiktok-kielto.
Uuden ajan presidentin Alexander Stubbin hyvinvointiohjelmaankin kuuluu tunti liikuntaa, tunti lukemista ja somen rajoittaminen tuntiin päivässä.Somesta puhutaan kuten alkoholista: sillä on hetkensä, mutta miten tässä taas näin kävi, piti kurkata Instagramia, meni koko ilta.
Tuomas Kuivamäki kokeili parin viikon somepaastoja, mutta ne olivat yhtä hyödyllisiä kuin tupakkalakot. Teki mieli savuja, käsi hakeutui puhelimelle. Tauon jälkeen somen sai skrollattua kohtaan, josta tauko alkoi.
Riippuvuus tuntui oudolta, koska somevirta aiheutti voimattomuutta. Ihmiset ivaavat toisiaan tai ovat loukkaantuneina siitä, mitä joku sanoi jossain päin nettiä.
Kun Kuivamäki yritti seurata Ukrainan sotaa Twitterissä, hän huomasi, että vaikka somen kautta pääsee kaukaisten tapahtumien lähelle, voi käydä niin, että oppii ulkoa rintamalinjat mutta kokonaiskuva jää hajanaiseksi.
Kuivamäki tajusi olevansa ”algoritmien armoilla”.
Vähitellen itsesyytökset vaihtuivat kriittisyyteen: ehkä syy tukalaan oloon onkin somessa, ei käyttäjässä.
”Tajusin, ettei yksi pieni ihminen pärjää somealustoille. Tuli tunne, että alustat voittaa minut, enkä halua antaa omaa vapautta niille. Etsin tiedon muualta.”
Kuivamäki lähti Twitteristä ja tyhjensi tilinsä Facebookissa. Pari vuotta sitten, 25-vuotiaana, hän kirjautui ulos myös Instagramista.
Päätös syntyi esimerkin kautta. Eräs tuttava, jota hän piti fiksuna, kertoi häipyvänsä Instagramista, ja Kuivamäki lähti perässä.
Klik, haluatko poistaa tilin, poista, ok.
Lahja Vierimaa lähti somesta viisi vuotta sitten, 24-vuotiaana. Hän opiskeli Skotlannissa ja teki harjoittelua teknologiayrityksessä Edinburghissa.
Vierimaa huomasi ajattelevansa yhä useammin: Miksi minulla on koko ajan puhelin esillä? Mitä tai ketä varten otan kuvia ja videoita?
Edinburghin ikonisimpia maamerkkejä on kaupungin yllä kohoavien kukkuloiden huippu, Arthur’s Seat. Vierimaa ihaili sitä usein työmatkoilla. Käsi hakeutui taskuun kuin itsestään, jos maisema oli erityisen kaunis.
”Oli vaivaannuttavaa huomata, että miettii tilanteita somen kautta: millaisen päivityksen tästä saisi.”
Suomessa kaverit somettivat, heillä oli taas ollut huikea kesäpäivä Linnanmäellä. Skotlannin kaveripiirissä oltiin tosi vähän somessa, ihana kesäpäivä soljui ohi ilmankin. Sitä paitsi: ei aina ollut ihanaa, oli yksinäistä ja stressaavaakin.
Vierimaa päätyi Skotlannin malliin. Hän jäädytti Instagram-tilinsä ja lähti myös Snapchatistä.
Nyt Vierimaa on tottunut olemaan kaveriporukkansa ja perheensä ainoita somekieltäytyjiä.
Kun hän selaa puhelimellaan ottamiaan kuvia, vastaan saattaa tulla otoksia, joita hän muistaa julkaisseensa somessa.
”Järkyttää ajatus siitä, kuinka paljon turhanpäiväisiä mutta henkilökohtaisia hetkiä on tullut jaettua muille. Nyt samojen juttujen jako tuntuisi oman yksityisyyden loukkaamiselta.”
Tähän juttuun haastatellut ovat saaneet itse määritellä, mitä on somessa oleminen ja mitä ei.
Ajatus on silti yksimielinen: Youtuben katselu ja Whatsapp- tai Snapchat-viestittely tutuille ei ole somea, somepalveluissa omalla tilillä julkaiseminen ja muiden seuraaminen on.
Ja kyllä, somekieltäytyjätkin saattavat käydä Facebook-ryhmissä, joista saa vinkkejä ruokapaikoista ja vuokra-asunnoista.
Lahja Vierimaallekin somesta lähtö liittyi oman hyvinvoinnin ja käytöksen tarkkailuun, mutta nyt hän vieroksuu somea myös yhteiskunnallisista syistä.
Hänestä ihmisten pitäisi miettiä, miten teknologiat vaikuttavat meihin ja siihen, miten olemme toistemme kanssa. Hän arvostaa henkilökohtaisia kontakteja ja laittaa työasioista mieluummin sähköpostin kollegalle kuin hehkutuspostauksen Linkediniin.
Keväällä Vierimaa oli äitinsä kanssa Venetsiassa. Äiti raportoi matkasta Facebookissa, tytär ei. Vierimaa ottaa kuvat mieluummin filmikameralla ja kokoaa albumin, samanlaisen kuin äidillä on nuoruuden reissuistaan.
Erityisesti häntä häiritsee, että amerikkalaisten somealustojen poliittisuutta ja valtaa ei tunnisteta yhtä hyvin kuin kiinalaisen Tiktokin, jota epäillään esimerkiksi vakoilusta.
Vierimaa on juuri valmistumassa Copenhagen Business Schoolista. Hän toivoo, että ihmiset kääntäisivät katseen teknologioiden kehittäjiin, aikamme suurimpiin vallanpitäjiin. Ne eivät juuri osallistu keskusteluihin, vaan jäävät kasvottomiksi ”digijäteiksi”.
Häntä huolettaa, jopa kauhistuttaa, miten yksilökeskeistä ja kiiltokuvamaista somekulttuuri on. Oman fyysisen olinpaikan jakaminen, tykkäysten kalastelu – miksi kaikkea tällaista pidetään ihan normaalina!
Somesta moni saa vertaistukea, uutisia, juttuseuraa, mahdollisuuden mainostaa omaa osaamistaan tai koota joukkoja itselle tärkeän asian äärelle.
Mitä Vierimaa näistä ajattelee?
Tietenkin se on hyvä juttu, hän sanoo. Kavereissa on somevaikuttajia ja podcastaajia, joiden kautta hän on nähnyt, että somesta voi löytää kavereita tai väylän sanomalleen.
”Joo, somessa voi muodostaa yhteisöjä, mutta myös haitalliset ryhmät löytävät toisensa. Äärioikeisto ja populismi saavat lisää höyryä.”
Vierimaasta näyttää, että moni on somessa, koska vaihtoehtoa ei ole.
Kööpenhaminassa hän käy tutun tatuoijan luona. Tatuoija ei pidä somesta mutta sanoo, ettei ilman pärjää. Vierimaa toivoo, että vanhanaikaiset kotisivut riittäisivät. Ne eivät yritä koukuttaa käyttäjiä eivätkä tarjoile dopamiinikiksejä.
Omia vaikuttajakavereitaan Vierimaa seuraa ristiriitaisin tuntein.
Mikä häiritsee eniten?
”Jotenkin se, että katso mua. Koko ajan: katso mua.”
Koronakeväänä Vierimaa aktivoi Instagram-tilinsä uudestaan, kavereiden pyynnöstä. He toivoivat, että somen kautta voitaisiin olla yhteydessä, kun livenä ei voinut nähdä.
Some ei vienyt mukanaan, päinvastoin. Käyttö alkoi taas ahdistaa.
Hänestä tuntui, että jos lääkitsee somella rentoutumisen tarvetta, tauti eli töistä ja opinnoista johtuva uupumus vain pahenee.
Vierimaa on miettinyt, että jos hän jostain haluaisi somessa puhua, se olisi juuri somettomuudesta.
”Kertoisin siitä, miksi se on tärkeää ja mahdollista.”
Suomessa aktiivisimpia somettajia ovat 15–24-vuotiaat nuoret naiset. Sellaiset kuin Heta Hoffrén.
Hoffrén on 23-vuotias taideopiskelija ja tanssija. Hän sanoo olleensa arka nuori, ja ajatuskin siitä, että muut voisivat arvioida häntä tai lisätä hänet johonkin keskusteluun, oli lamaannuttava.
”Some ei kuulostanut yhtään paikalta, joka sopisi minulle.”
Hän ei ole missään vaiheessa perustanut sometilejä itselleen.
Hoffrénin kaverit ja tutut ovat somessa. Hänen ikäisilleen se tarkoittaa yleensä samaa kuin Instagramissa oleminen.
Hoffrénin ratkaisuun on totuttu kaveripiirissä. Heta nyt vaan ei ole somessa.
Hän tietää kyllä, miltä Instagram näyttää ja miten se toimii. Myös Tiktok on ollut ladattuna muutamaan otteeseen.
Someen kurkkiminen ei ole vienyt mukanaan.
Samankaltainen kierre toistuu:
Pitäisi tehdä kandityötä, tuntuu että kaipaa taukoa, avaa puhelimen, ajattelee katsovansa viisi tiktokkia, katsoo 155. Videot tuntuvat typeriltä: miksi katson kun joku leipoo, miksi en laita puhelinta pois? Alkaa ahdistaa, ettei edistä kandityötä mutta ei myöskään palaudu opiskelusta.
”Otan puhelimen eteeni, että rentoutuisin, mutta se puhelin just vie draivia tekemiseltä. Se ei rentouta yhtään, se kuormittaa.”
Heta Hoffrén sanoo, että puhelin tulee helposti ”kaiken väliin”.
Keskustelun, keskittymisen, kulttuuritapahtuman, ajatuksen.
Hän onkin hyvä esimerkki aktiivisesta digisäännöstelijästä:
hänellä on etukäteen suunniteltu päivärutiini, jossa on määritelty, minkä verran voi olla puhelimella.
Samanlaisia rajoituksia on Kuivamäellä ja Vierimaalla. Puhelin taskuun bussissa, sovellukset minimiin, säännöllisiä dopamiinipaastoja, tietoista tylsistymisen harjoittelua, aikarajoitus joka sovellukselle, jota käytetään aktiivisesti.
Alkaa olla selvää, että poissaolo somesta tuo ihmiselle vapautuneen, jopa valaistuneen olon.
Mutta mikä siinä on pahin ongelma?
Tuomas Kuivamäki hakee töitä. Hän on huomannut, että mahdollisuudet vähenevät, kun ei halua tehdä työssään somea eikä mainosta itseään Linkedinissa. Hinta somekieltäytymiselle on kova, mutta hänestä se kannattaa maksaa.
Lahja Vierimaa on päättänyt, että käyttää kesätyössä somea ”yhtenä markkinoinnin työkaluna”. Hän on töissä kavereiden uudessa yrityksessä, ja tietenkin se mainostaa myös somessa.
Vierimaan raja menee siinä, ettei tarvitse tehdä omia sometilejä.
Heta Hoffrén opiskelee Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Hän on miettinyt, onko somessa oleminen pakko, jos haluaa töitä kulttuurialalta. Hän on saanut käsityksen, että kontaktit sekä tiedot työmahdollisuuksista ja projekteista saisi somesta.
Kynnys liittyä someen on iso. Mutta niin on paine siihenkin, että somessa kannattaisi olla.
”Ihan viime aikoina olen miettinyt, onkohan mulla lopulta vaihtoehtoa.”
Lahja Vierimaa sanoo, että elämä ilman somea ei tunnu siltä, että jotain puuttuisi. On vain hyvä, kun kukaan ei oleta tietävänsä somen perusteella, mitä hänelle kuuluu.
Somen välttely muistuttaa vaikkapa itse valittua ruokavaliota tai raittiutta siinä, että muiden silmin ihminen luopuu jostain mutta itse kokee olevansa saamapuolella.
Toisinaan Vierimaan ystävät kertovat, mistä somessa on puhuttu. (Kuten että girl math trendaa.)
Ihan kiinnostavaa. Muttei lähellekään niin kiinnostavaa, että hän olisi valmis myymään ajan, mielenrauhan ja yksityisyyden, jotka some vie.
Kehys alkaa
Ovatko somekieltäytyjät edelläkävijöitä vai kuriositeetti?
Määrällistä tietoa somesta kokonaan poistuneista ei ole.
Somekieltäytyminen on kuitenkin ”ajassa oleva ilmiö, jota ihmiset aidosti pohtivat”, sanoo viestinnän ja mediakulttuurin tutkija, apulaisprofessori Karoliina Talvitie-Lamberg Jyväskylän yliopistosta.
Hänen johtamassaan Mediakieltäytyjät-tutkimushankkeessa tutkitaan eri ryhmiä, jotka ovat jättäytyneet pois somesta.
Tutkijan silmin erityinen nuoriin liittyvä piirre on se, että omaa suhdetta someen pohditaan ja sen haitallisista piirteistä puhutaan.
Nuorille aikuisille somesta pois jättäytyminen on aktiivinen teko. Monet pitävät kieltäytymistä tärkeänä osana omaa identiteettiään. Vaikka somettomuus voi aiheuttaa ulkopuolisuuden kokemusta, se on hinta, joka ollaan valmiita maksamaan.
”Sillä on heille suuresti väliä.”
”Nyt kuuluu osaksi kansalaistaitoja, että ihmisellä on aktiivinen, mietitty suhde someen.”
Talvitie-Lamberg sanoo, että mediatutkimuksessa oltiin aiemmin kiinnostuneita somenkäytön tavoista ja syistä olla somessa – mitä kaikkea hyötyä se tuottaa. Nyt puhutaan haitoista.
Esillä ovat muun muassa digitaalisen hyvinvoinnin käsite, digi- ja somealustojen eettiset kysymykset ja digitaalinen irrottautuminen.
Somesta poissaolo tulkittiin aiemmin kyvyttömyydeksi tajuta nykyaikaa.
”Nyt kuuluu osaksi kansalaistaitoja, että ihmisellä on aktiivinen, mietitty suhde someen. Se voi näyttäytyä myös aktiivisena irrottautumisena”, Talvitie-Lamberg sanoo.
Yksi selkeä trendi on se, että käytämme entistä enemmän netin suljettuja ympäristöjä. Juhannuskuvat, meemit ja puheenaiheiden päivittelyt julkaistaan kaveri- ja perheryhmissä, ei julkisesti.
Somekieltäytyminen on helpompaa, jos oma työ tai yritys ei vaadi näkyvyyttä.
”Monelle on iso ristiriita, että oma työ edellyttää jatkuvaa somenäkyvyyttä.”
Somen käyttö on myös luokkakysymys. Vakityössä voi päätyä organisaatioon, jossa somettamisen hoitaa sometiimi eikä vapaa-aikaa tarvitse käyttää itsensä tai työnsä mainostamiseen.
Myös somelle vaihtoehtoisten uutispalveluiden käyttäminen vaatii aktiivista halua seurata uutisia, usein myös kielitaitoa.
Koko digitaalisen epäoikeudenmukaisuuden käsite on muutoksessa. Aiemmin ongelmana nähtiin se, että kaikki eivät ole digitaalisten palveluiden ja somen piirissä. Nyt on osin päinvastoin: voi olla etuoikeus jättäytyä pois somesta.
Kehys päättyy
Reetta Räty. hs.fi. 23.6.2024.
