Elämä yhdessä Afrikan suurimmista slummeista, Kiberassa, on karua. Kibera on Nairobin sivu kaupunkia, minne työttömät vähävaraiset asukkaat muuttavat edullisten asuntojen vuoksi -jos 3x3m peltihökkeleitä voi asunnoiksi kutsua.

Kauniaisten lukio ja Gymnasiet Grankulla samskola vierailivat Kiberan slummialueella ja Drug Fighters -slummikoulussa.

​

15.1.2016

Matkalla Drug Fightersin kouluun ajoimme pitkin slummin teitä. Vaikka kuvia ja videoita Kiberasta oli nähty, totuus järkytti monella tavalla.

Talot, eli peltikappaleista rakennetut muutaman metrin levyiset huoneistot jatkuivat silmän kantamattomiin. Roskan määrä oli valtava, sitä ajelehti joessa, kuin myös kaduilla. Ulosteen ja jätteiden löyhkä paahtavassa auringossa oli hyvin pistävä. Pienyrittäjien kaupat ja yritykset olivat sullottu limittäin, tilaa tai omaa rauhaa ei siis ollut. Ristiriitaisinta oli, kuinka pienet lapset leikkivät kaduilla hyödyntäen puhjennutta palloa tai renkaan vannetta, kuinka he leikkivät rei’ällisissä vaatteissa roskien keskellä -ja silti, iloinen naurun raiku kaikui kaduilla.

Ilman opastajaa ei koulua olisi huomannut, se oli peltiseinien sisällä oleva kaksikerroksinen "peltilaatikosto", johon kuului piha-alue ja koulun oma kauppa, missä myytiin itse tehtyjä koruja. Koulussa oli kahdeksan luokkahuonetta, jokainen tarkoitettu omalle luokka-asteelleen. Rakennuksessa oli myös kaksi makuuhuonetta oppilaille, jotka eivät syystä tai toisesta voineet asua omassa kodissaan tai olivat orpoja.

Haastattelimme muutamaa koulun oppilasta saadaksemme paremman ymmärryksen lasten arkipäivästä ja minkälaista elämä slummissa on. Oppilaita oli sekä koulussa majoittuvia, että perheensä kanssa slummissa asuvia. Koululla asuvat oppilaat eivät olleet muuttaneet kodeistaan turhaan. Monen koululaisen vanhemmat olivat alkolisoituneita, huumeiden väärinkäyttäjiä tai eivät muusta syystä pystyneet huolehtimaaan omasta lapsestaan. Eräs tyttö jopa kertoi vanhempiensa kuolleen, jonka jälkeen hän oli muuttanut tätinsä luokse. Tämä ei sujunut ongelmitta, mutta hänen onnekseen koulu löysi hänet, ja tarjosi apua. Tyttö koki koulun antavan hänelle kaiken tarvittavan, eikä hänellä ollut asiaa koulun porttien ulkopuolelle. Hänen mielestään koululla majoittuvat oppilaat tulivat hyvin toimeen, mutta hän valitti koulun vähäistä patjamäärää. Yhdellä patjalla saattoi nukkua jopa kolme oppilasta, joten ylimääräistä tilaa ei todellakaan ollut. Hän ei kuitenkaan kokenut ongelmaa vakavana, vaan oli kiitollinen kaikesta mitä koulu oli hänelle antanut.

Lapset, jotka asuivat kotona, kävelivät slummin läpi kouluun ja kotiin. Kotiolot eivät olleet Suomen oloihin mitattuna hyviä. Veden ja sähkön saatavuus vaihteli, useimmilla ei ollut kotona vettä, puhumattakaan sähköstä. Itse kodeista emme kysyneet enempää, sillä Kiberan talot koostuvat savi- tai peltiseinistä, minkä päällä on peltilevyistä muodostettu katto. Tilaa ei useimmissa kodeissa ole paljoa, joten olot ovat enemmän kuin haasteellisia.

Koululaisten tulevaisuuden unelmat olivat melko samanlaisia. Lähes jokainen haastatelluista halusi lentokapteeniksi. He olivat kaikki vaikuttuneita siitä, että lentokapteenina pystyy elättämään ja auttamaan oman perheen lisäksi omia vanhempia ja työ antaisi myös mahdollisuuden nähdä maailmaa. Tärkeäksi osoittautui myös perheen perustaminen ja monen oppilaan haaveena oli muuttaa Kiberasta paremmalle alueelle.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Livet i Kibera

Livet i en av afrikas största slummer, Kibera, är grymt. Kibera är beläget inom Nairobi och till slummen flyttar de allra fattigaste arbetslösa på grund av de billiga bostäderna - om man så kan kalla de 3x3 m stora plåtrucklen. Gymnasiet Grankulla samskola och Kauniaisten lukio besökte Kiberaslummen och Drug Fighters slumskolan.

15.1.2016

Påväg till Drug Fighters skolan körde vi längs vägarna i slummen. Även om vi alla hade sätt fotografier och videoklipp från slummen var verkligheten upprörande.

Husen, som byggs upp av lera och några plåtskivor, täcker marken så långt ögat kan nå. Mellan husen, på vägarna och i dikena ligger skräp i överflöd, som i det starka solljuset avger en stark lukt. Överallt finns småföretagare, vars minimala lokaler är tätt ihoppackade. Ingenstans finns plats för egen ro. På de små gatorna ränner barn omkring bland rosken, lekande i sina anspråkslösa kläder med söndriga bollar och bilars fäljar. Trots detta är barnen glada, högljutt skrattande.

Utan någon som visar en runt skulle det ha varit så gott som omöjligt att hitta till skolan. Innanför en plåtinhängnad finns en liten skolbyggnad uppbyggd några containers. Byggnaden består av åtta klassrum, för de åtta årskurserna. Dessutom finns två små sovrum för ett femtiotal elever som av en eller annan orsak inte har något hem att sova i, eller föräldrar som kan ta hand om dem. Innanför inhängnaden finns också en butik där det säljs smycken tillverkade av skoleleverna.

Vi intervjuade några av skolans elever för att få en bättre uppfattning om barnens vardag och liv i slummen. En av eleverna berättade att hon bodde på skolan för att hennes föräldrar hade dött och att hennes moster inte kunde ta hand om henne. Hon upplevde att skolan kunde erbjuda henne ett bra liv. Enligt henne kom eleverna som bodde på skolan bra överens, men hon klagade över att det inte fanns tillräckligt med madrasser, utan att eleverna måste sova två eller tre på en madrass. Hon tyckte ändå att det inte var ett så allvarligt problem, däremot var hon tacksam över allt skolan kunde ge henne. Barnen som bodde i hemma gick morgon och kväll genom slummen. Förhållandena hemma var i många fall inte de bästa och tillgången till vatten och elektricitet varierade. Om hemmen frågade vi inte mer, eftersom förhållandena i många fall är mycket utmanande.

De elever vi intervjuade hade alla ganska samma syn på framtiden. Vad som visade sig vara viktigt var att hitta ett arbete med vilket man kan livnära den egna familjen som skulle grundas och sköta om sina föräldrar. Nästan alla ville bli piloter eller flygvärdinnor, eftersom man då även kunde uppleva världen i sitt arbete. En sak var alla säkra på. De skulle inte bli kvar i Kibera.