Yhdessä rakennettu maisema
Kulttuuriympäristön ydinmerkitys
Maisema-arkkitehti Marketta Nummijärvi kiteyttää Kauhajoen kulttuurimaisemien kirjassa kulttuurimaiseman merkityksen. Kuvatekstit tulevat esiin kuvaa klikkaamalla.
Yhdessä rakennettu maisema
Kulttuurimaisema kuuluu kaikille, ja siihen sitoutuu yhteisiä aineettomia arvoja. Katsaus kulttuurimaiseman vaiheisiin muistuttaa meitä siitä, että maisemamme on rakennettu yhdessä. Kauhajoen yhteisöjen jäsenet ovat yhdistäneet historian saatossa lukemattomia kertoja voimansa, yhteisvoimin luoneet elämisen edellytyksiä, tuottaneet omansa näköistänsä elinympäristöä ja juurtuneet kasvuympäristöönsä. Toisaalta uudet kauhajokelaiset sukupolvet jatkavat edellisten työtä, hoitavat ja uudistavat rakennettua maisemaa, ja näin osallistuvat esi-isien ja tulevien sukupolvien kanssa samoihin talkoisiin kulttuurimaiseman tuottamiseksi ja hoitamiseksi.
Yhteistyön perinne on vahva. Aluksi tiloja raivattiin ehkä itsenäisemmin perhekunnittain, mutta yhteisöjen muodostuttua elinympäristön piirteistä yhä suurempi osa oli yhteistyön tuotetta. Talkoilla kerättiin rakennuspuita vastanaineiden ensikotia ja yhteisörakennuksia varten, kaivettiin laskuojia ja laskettiin järviä, korjattiin talteen viljat, heinät ja perunat sekä vuorattiin katot. Päämäärä on ollut yhteinen; selvitä taas yhden talven yli mahdollisimman vähällä nälällä, vilulla ja vaivalla.
Pääasiassa ihmisen jäljet maisemaan rakentuivat kuitenkin maatalousyhteiskunnan arjen saneleman tarkoituksenmukaisuuden ohjauksessa. Talot rakennettiin sinne missä eivät tulvat vaivanneet, viljelykelpoista maata oli ympärillä, vesistö tarjosi kulkureitin, ruokaa pöytään katovuosinakin ja vettä arjen askareihin, aurinko auttoi talon lämmityksessä ja perustukset pitivät routimattomalla maalla. Auttava naapuri kohtuullisella etäisyydellä lienee ollut pikemminkin myönteinen kuin kielteinen lisä asuinpaikan ominaisuuksissa. Pihat ja viljapellot suojattiin pedoilta ja karjalta aidoilla. Palonarat rakennukset eli riihet ja saunat sijoitettiin rakennusryhmistä kauemmaksi turvallisuussyistä. Männylle ominainen rungon pituus, hirsirakennustekniikka, rakennusten lämpimänä pidon tarpeet ja päivän valon saaminen sisään määräsivät rakennuksille runkosyvyyden ja mittasuhteet, luminen talvi ja sateinen kesä kattomuodon.
Yhä edelleen kulttuurimaisema on kuitenkin yhteistyön tulos. Naapuriapu ja talkoot ovat nykyään kulttuurimaiseman muodostumisessa vähäisessä roolissa, mutta yhteistyö viranomaisten, päättäjien, maisemaa muuttavien ammatin harjoittajien ja toimivien kansalaisten välillä sitäkin merkittävämpää. Jokainen rakentaja, viljelijä, maa-ainesten ottaja, voimalinjojen rakentaja joutuu ottamaan muut toimijat ja koko yhteiskunnan huomioon ja noudattamaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Jokainen tuo omaa panostaan kulttuurimaiseman muodostumiseen myös verovarojen kautta.
Kulttuurimaisema on välttämätön osa elämäämme. Maisema on kartta mielessämme, jonka avulla suunnistamme, henkinen kasvualusta, johon juurrumme, esteettinen elämys, josta viehdymme, fyysinen järjestelmä, jossa koemme luonnonprosesseja ja aistielämyksiä. Se on elämäntapamme ja arvomaailmamme ilmiasu. Kulttuurimaisemaan kuuluu erottamattomana osana ihmisen elävä arki kalustoineen. Luonnonprosessit ja ihminen eläimineen ja kalustoineen tuottavat yhdessä päättymättömän näytelmän, jota ilman kulttuurimaisema on tyhjä kulissi.
Yhdessä rakennettu maisema
Kulttuurimaisema kuuluu kaikille, ja siihen sitoutuu yhteisiä aineettomia arvoja. Katsaus kulttuurimaiseman vaiheisiin muistuttaa meitä siitä, että maisemamme on rakennettu yhdessä. Kauhajoen yhteisöjen jäsenet ovat yhdistäneet historian saatossa lukemattomia kertoja voimansa, yhteisvoimin luoneet elämisen edellytyksiä, tuottaneet omansa näköistänsä elinympäristöä ja juurtuneet kasvuympäristöönsä. Toisaalta uudet kauhajokelaiset sukupolvet jatkavat edellisten työtä, hoitavat ja uudistavat rakennettua maisemaa, ja näin osallistuvat esi-isien ja tulevien sukupolvien kanssa samoihin talkoisiin kulttuurimaiseman tuottamiseksi ja hoitamiseksi.Yhteistyön perinne on vahva. Aluksi tiloja raivattiin ehkä itsenäisemmin perhekunnittain, mutta yhteisöjen muodostuttua elinympäristön piirteistä yhä suurempi osa oli yhteistyön tuotetta. Talkoilla kerättiin rakennuspuita vastanaineiden ensikotia ja yhteisörakennuksia varten, kaivettiin laskuojia ja laskettiin järviä, korjattiin talteen viljat, heinät ja perunat sekä vuorattiin katot. Päämäärä on ollut yhteinen; selvitä taas yhden talven yli mahdollisimman vähällä nälällä, vilulla ja vaivalla.
Yksilöiden ja yhteisöjen ohella vallanpitäjilläkin on ollut oma vaikutuksensa kulttuurimaiseman syntyyn ja kehitykseen; uudisraivausta, maanomistusta, maanviljelyä ja rakentamista on ohjailtu ammoisista ajoista alkaen. Yhteiskunnan puumerkki maaseudun kulttuurimaisemassa uudisraivauksen jälkeisinä aikoina näkyi muun muassa sarkajärjestelminä sekä teinä ja kestikievareina, jotka jaettiin kyläkunnille ja taloille ylläpidettäväksi. Yksityiskohtaisempiakin maiseman liittyviä määräyksiä on tullut vallanpitäjän taholta, esimerkkinä humalasalkojen pitopakko tai tammien suojelu. Maisema on ollut hyötyä tuottavan tuotannon sivutuote näissäkin määräyksissä.
Pääasiassa ihmisen jäljet maisemaan rakentuivat kuitenkin maatalousyhteiskunnan arjen saneleman tarkoituksenmukaisuuden ohjauksessa. Talot rakennettiin sinne missä eivät tulvat vaivanneet, viljelykelpoista maata oli ympärillä, vesistö tarjosi kulkureitin, ruokaa pöytään katovuosinakin ja vettä arjen askareihin, aurinko auttoi talon lämmityksessä ja perustukset pitivät routimattomalla maalla. Auttava naapuri kohtuullisella etäisyydellä lienee ollut pikemminkin myönteinen kuin kielteinen lisä asuinpaikan ominaisuuksissa. Pihat ja viljapellot suojattiin pedoilta ja karjalta aidoilla. Palonarat rakennukset eli riihet ja saunat sijoitettiin rakennusryhmistä kauemmaksi turvallisuussyistä. Männylle ominainen rungon pituus, hirsirakennustekniikka, rakennusten lämpimänä pidon tarpeet ja päivän valon saaminen sisään määräsivät rakennuksille runkosyvyyden ja mittasuhteet, luminen talvi ja sateinen kesä kattomuodon.Näin siis maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa pitkään toimittiin. Vähitellen yhteiskunnan rooli kulttuurimaisemamme rakentumisessa alkoi kasvaa ja luonnonolosuhteiden vaikutus siihen vähetä. Suurimmat tiet siirtyivät valtion ja kaupungin rakennettavaksi ja hoidettavaksi verovaroin. Taaja-asutusalueita alettiin kaavoittaa ja rakentamisesta tuli luvanvaraista. Rakentamispaineet alkoivat keskittyä maaseudun sijasta taajamiin. Maanvaihdot, koneet ja uudet rakentamistekniikat edistivät ennen rakentumattomien alueiden hyödyntämistä rakentamiseen. Vaihtuvat kauneusihanteet ja monet uudet materiaalit ohjaavat perinteiden lisäksi rakentamisen ulkoasua, ja maaseudun ulkoasua ohjailevat maatalouselinkeinon tuotantotekniset tarpeet sekä normeihin kirjatut ympäristöihanteet.
Yhä edelleen kulttuurimaisema on kuitenkin yhteistyön tulos. Naapuriapu ja talkoot ovat nykyään kulttuurimaiseman muodostumisessa vähäisessä roolissa, mutta yhteistyö viranomaisten, päättäjien, maisemaa muuttavien ammatin harjoittajien ja toimivien kansalaisten välillä sitäkin merkittävämpää. Jokainen rakentaja, viljelijä, maa-ainesten ottaja, voimalinjojen rakentaja joutuu ottamaan muut toimijat ja koko yhteiskunnan huomioon ja noudattamaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Jokainen tuo omaa panostaan kulttuurimaiseman muodostumiseen myös verovarojen kautta.Kulttuurimaisema on välttämätön osa elämäämme. Maisema on kartta mielessämme, jonka avulla suunnistamme, henkinen kasvualusta, johon juurrumme, esteettinen elämys, josta viehdymme, fyysinen järjestelmä, jossa koemme luonnonprosesseja ja aistielämyksiä. Se on elämäntapamme ja arvomaailmamme ilmiasu. Kulttuurimaisemaan kuuluu erottamattomana osana ihmisen elävä arki kalustoineen. Luonnonprosessit ja ihminen eläimineen ja kalustoineen tuottavat yhdessä päättymättömän näytelmän, jota ilman kulttuurimaisema on tyhjä kulissi.
Kulttuurimaisemaa on mahdotonta dokumentoida täydellisesti. Fyysisen kolmiulotteisen muodon ja siitä muodostuvan näköhavainnon lisäksi maisemaan kuuluvat mielikuvat, arvot,muistot, tunteet sekä muut aistielämykset kuten äänet, tuoksut ja jopa tuntoaistimukset. Yhteinen maisema on siten toisaalta myös jokaiselle subjektiivinen, yksityinen kokemus.
Maisema ei ole pysyvä, vaan se muuttuu kokoajan. On kuitenkin tärkeää, ettei meitä ympäröivä todellisuus fyysisessä olomuodossaan muutu liian nopeasti ja radikaalisti. Aikaisempina vuosikymmeninä ja -satoina maisemaan piirrettyjä kädenjälkiä tulee säilyttää ja vaalia niin, että ympäristöön sisään rakentuneita arvoja säilyy tuleville sukupolville – ja meille itsellemmekin. Hallitusti vähitellen muuttuva ympäristö tukee mielen tasapainoa, kun taas liian radikaalit nopeat muutokset heikentävät turvallisuuden tuntua ja mielen kiinnittymistä ympäristöön.
Perustuslain mukaan me kaikki jaamme yhdessä vastuun ympäristöstä. Kulttuurimaiseman vaaliminen on meidän yhteinen etu, sillä hyvä elinympäristö tukee hyvinvointia, auttaa meitä voimaan hyvin ja olemaan onnellisia. Aikaisempien sukupolvien tavoin rakennamme kulttuurimaisemaa yhdessä.