19.-23.10.2020

Syyslomalta palattiin ohuen lumiharson peittämälle koulun pihalle! Aloitimme päivän rauhassa luokassa tuttujen rutiinien ääreltä ja kerroimme kuulumisia syyslomalta. Lumiteema oli pinnalla lomamuistoissa ja lapset haaveilivat lumiukkojen pyörittämisestä myös koulussa, joten teimme luontoretken Piirin alueelle. Heti kun parijonoketju sai luvan erkaantua alkoi vimmainen lumipallon pyöritys. Lumi oli sopivan märkää, joten pallot kasvoivat äkkiä suureksi ja luonnostaan alkoi muotoutua kaikkien yhteinen lumilinna. Hauskan ensilumen ajan kontrastin syksyn ja talven rajapinnalle loivat lumen alta paljastuvat vihreän nurmikon kiemurat.

Kummallista kyllä, projektiin liukui matemaattinen näkökulma: jo valmiita palloja lasketaan ”yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi” ja viereen pyrähtää toveri, joka laskee vielä näkymättömät yhdeksän ja kymmenen eli arvioi taitavasti jo olemassa olevien pallojen koosta tismalleen montako vielä tarvitaan. 😉

Linnan alkuvaiheessa yhdellä toimeliaalla arkkitehdillä oli tarkka visio linnan muodosta ja kursailematta hän tavoitteli henkilökohtaista päämääräänsä, kunnes toiset päättäväisesti toivat ilmi muun arkkitehtijoukon poikkeavan, joskin keskenään yhdenmukaisen vision. Volyymi meinasi nousta ja kulmat kurtistua. Mutta kun aikuinen on läsnä ja lähellä oli mielikuvituksen rakennuspiirustusten yhteensovittaminen tälläkin kertaa lopulta helppoa ja tavoittelimme kaikille sopivaa kokonaisuutta. Tähän individuaalin visioon kuului lumen ankara tiivistäminen tamppaamalla rukkasnuijalla pallokehän keskelle ja juuri se meinasi olla toisille liikaa. Juttelemalla saimme tämän tiivistysvahvuuden käyttöön saumakohtien ”hitsaukseen”. Joukkovoimaan tarvitaan monenlaisia vahvuuksia ja lapset keksivät niitä hienosti itsekin, kun keskustelua hitusen tuetaan ulkoa päin.

Piirin avarat lumen peittämät nurmikentät näyttivät kauempaa koskemattomilta, mutta lähempää huomasimme jos mitä pikkukäpälien polkuja. Niinpä luokassa luontovihkoon piirrettiin ensin jälkiä jättänyt otus ja sipsuteltiin vesivärisormilla sitten sen reittejä vihkon valkohangelle. Ainakin leijona oli ollut ehtiväinen tassuiltaan ja muutama tonttukin oli tainnut pistää ihan tanssiksi.

Tiistaina astuttiin laivaan, nimittäin matematiikan purjealukseen! Kerroin, kuinka hieno purjelaiva kastettiin Matematiikaksi ja piirsin samalla laivaa taululle ja pyysin oppilaita laskemaan piirroksen yksityiskohtia. Laivan miehistönä ahersi neljä tonttua joiden persoonallisuuksiin päästään tutustumaan myöhemmin. Niiden nuttuihin oli kirjailtu tällaisia kummia merkkejä + - . : …

Omasta aloitteestaan lapset halusivat vielä miettiä montako jalkaa laivan kannella on, jos siellä on neljä tonttua. Montako kättä? Montako sormea? Olin ajatellut meidän vielä pysyttelevän pienemmällä lukualueella, mutta alkuinnostuksen aallonharja veikin meidät jo 1-50 lukualueelle, kun kapteeninkin sormet piti laskea! (Tässä vaiheessa, jotta päästiin laskemaan konkreettisia sormia, kaikki oppilaat olivat eläytyneet kuka mihinkin tonttuun ja yksi kapteeniksi.)

Alkutarinan sysäämänä oppilaat saivat yhteistuumin rakentaa Matematiikka-aluksen penkeistä ja kirmailla hetken kannella, syöksyä kajuuttaan kuorsaamaan tai jopa hypätä partaalta mereen polskimaan eli kymmenisen minuuttia leikittiin ja liikuttiin mielikuvitusmaailmassa innosta tirskuen ja leikki-ideoita pursuten. Tällainen lyhyt hetki auttaa keskittämään huomion taas kohta uuden asian äärelle.

Kun arvioin lasten taas jaksavan keskittyä intensiivisesti nousin kannelle mukanani kimppu kummia luikeroita, piipunrasseja! Näistä taivuteltiin matikkalasit, jotka päässä laskuvimma iski ajatuksiin ja luokassa alkoi näkyä hurjasti laskettavia asioita. ”Loputon! Niitä on lo-pu-ton!” Kuului ikkunan äärestä, jossa eräs kaksikko seisoi polvillaan tarkkaavaisina lasit päässä.

”Ai ne värilliset koristepampulatko, kyllä ne voi laskea, auttaako ope?” koetin tuikkaista väliin, arvellen että kyse on tilanteesta, jossa sinnikkyyden idullaan oleva vahvuus kaipaa ystävällistä tuuppausta, vaan ei: ”noi lumihiutaleet!” kuului itsestäänselvä vastaus. ”No totta, niitä ei opekaan taida ehtiä laskea”, oli tällä kertaa myönnettävä.

Vihkotyötä varten pohdittiin numeroa yksi ja asioita, joita maailmasta voisi löytää vain yhden. Päädyttiin yhteen aurinkoon, jonka kaikki piirsivät tarkasti ohjeiden mukaan upouusiin matematiikan vihkoihin. Joka toinen säde tehtiin sitruunan- ja joka toinen kullankeltaisella, vuorottelun periaatteen vahvistamiseksi. Viereiselle sivulle tehtiin roomalainen ykkönen (seuraavana päivänä kun muisteltiin edellisen päivän hommia, se oli italialainen ja eräässä kodissa kuulemma ruotsalainen). 😊 Roomalaiset numerot ovat etenkin tässä alussa, lukualueella 1-3, hyvin selkeät ja konkreettinen tapa merkitä numeroa yleisesti käytettyjen arabialaisten numeroiden rinnalla ja myöhemminkin niissä on oma kiehtova logiikkansa. Mukavan mausteen rakentuvalle yleissivistykselle myös tämä numeroiden merkintätapa antaa, vaikka yleisesti käytössä ovatkin arabialaiset numerot.

Seuraavana päivänä teimmekin tanakan perinteisen käyttöykkösen ja sille koko seuraavan sivun seuraajia numeromuodon kirjoitusharjoituksena. Lisäksi erilaisia laskemistehtäviä konkreettisilla apuvälineillä (kastanjat, liidut, helmitaulut) on nyt tuon tuosta ohjelmistossa. Harjoittelimme myös silmät kiinni kuuntelemaan montako kertaa ope soittaa soitinta luokan edessä. Aamutoimissa tavutaputusten sijaan teemme numeroihin liittyviä rytmisiä luettelemisharjoituksia. Viikkosatuna kirmaillaan edelleen varsojen matkassa etsimässä lohikäärmeiden jalokiviä. Satua kerrottiin ja muisteltiin tiistai-keskiviikko ja piirrettiin torstaina.

Käsityötunnillekin matematiikan taika on ulottunut. Äkkiä tehtävä leikata tismalleen 20 pätkää kepparin harjalankaa puhutteleekin lasten intoa aivan uudella tavalla, puhumattakaan siitä että ne mitataan saman mittaisiksi. Erittäin tarkkaan eräs leikkaa langanpätkiä mieluisen värin valittuaan (punainen) ja kuljettaa ne oman penkkinsä päälle, jossa on hyvin tilaa. (Niin, käsitöitä näet ei tehdä omalla penkillä vaan yleensä luokan perällä, ”keppareiden tallissa”, kaikki sopuisassa rykelmässä, jossa ope ulottuu auttamaan yhtä jos toista vuorollaan vaivatta ja lapset auttavat myös toisiaan luontevasti ollessaan lähekkäin.)

Penkin pintaan hän joka tapauksessa asettaa nyt langat tarkasti vierekkäin riviin, suoristaen jokaisen, jotta laskemisprosessi on vaivaton. Alkaa tarkka etusormiavusteinen toimitus: 1, 2, 3… Toinen taas on leikannut jo ”jotain 1,2,3….15, 19, 20! Ope näitä on nyt ainakin 50!” Optimistinen laskutoimitus enteilee juuri sopivan tuuheaa harjaa. Ja vielä on mainittava se eräs hieman vastahakoinen, josta kirjoitin aiemmin ja joka ei niin välittänyt ommella kepparin korvaa (”viis minuuttia mä teen ope, VIIS!” onkin nyt löytänyt aivan uuden kulman koko hepoon tästä harjakarvavaiheesta eikä omien sanojensa mukaan jaksa odottaa seuraavaa tuntia. Ensimmäinen karva on jo hepan päässä. 😊

Juuri tästä on kyse steinerkoulun jakso-opetusmetodissa pähkinänkuoressa. Kuinka lapsi uppoutuu erityisesti tässä ikävaiheessa kiinnostuksen kohteensa äärelle kokonaisvaltaisesti, kuinka hän elää ja tuntee sitä koko olemuksellaan, virittyy sen taajuudelle. Sen sijaan, että hän vierailisi eri oppiaineiden suistossa ja kastaisi varvasta tuolla ja täällä, hän sukeltaa syvällisesti lempeänä läikkyvään lampeen ja polskuttelee sydämensä kyllyydestä. Sitten seuraa levon aika kokonaisen loman muodossa tai tavallisena viikonloppuna, jolloin opittu saa upota syvemmälle ja noin on hän taas hetken kuivateltuaan valmis uuteen polskutteluun.

Loppuviikolla tavattiin lukukäsitettä ”kaksi” erityisesti omassa kehossa ja tehtiin siihen liittyviä vihkotöitä ja muita harjoituksia. Lisäksi on maalattu taivaansinistä, laulettu Suvin kanssa musiikin tunnilla, saatu uusia liituja omaan penaaliin (koivunlehdenvihreä ja possunpunainen), rakennettu lumiukko välitunnilla ja vietetty syntymäpäivää. Vanhemmat ovat saaneet tavata toisiaan vanhempainillassa ja jutella askarruttavista aiheista.

Mainio viikko!