Erasmus+ KA1-hankkeen kurssimatkat
Erasmus+ KA1-hankkeen mahdollistaman Annukan Rooman kurssimatkan satoa
Salve!
Kirjoitan tätä taivaalle pääsyä odotellen, lentokoneessa Leonardo da Vincin lentokentällä vietettyäni viikon opiskellen Roomassa. Paradoksaalisesesti da Vinci haaveili lentämisestä, mutta yrityksestä huolimatta ei koskaan noussut lentoon, toisin kuin me 2000-luvun uomo universalet, jotka toisella kädellä varaamme seuraavan matkamme lentolippuja ja toisella kädellä kirjoitamme postausta siitä, miten ilmastonmuutos tuhoaa planeettamme.
Valitsin Erasmus+-kurssikseni hankerahoituksen ja projektinhallinnan kurssin ensinnäkin siksi, että olen vuosien varrella innostunut ja inspiroitunut hanketoiminnasta, joka mielestäni on rakenteellisesti ainut ratkaisu kaikenlaiseen taloudelliseen ankeuteen kouluissa. Pidimme siitä tai emme, systeemi toimii nykyään hankepohjalta, ja perusrahoitus on kaikkialla jos ei vähenemässä, niin ei ainakaan merkittävästi kasvamassa. Toiseksi tämä opettajien liikkuvuushankkeemme tarvitsi jonkin yhdistävän tekijän, jotta olimme kelpoisia saamaan hakkeellemme rahoitusta. Yksittäisten opettajien omiin intresseihin liittyvää opiskelua kun ei tueta, ainoastaan koulutuksenjärjestäjän tarpeesta lähtevää koulutusta tuetaan.
Kurssipaikkana oli nykymallin mukainen vuokratyötila Rooman keskustassa ja kurssin järjestäjänä kolmen naisen yritys nimeltä Euphoria, joka auttaa kouluja Italiassa ja muualla EU:ssa luomaan eurooppalaista yhteistyötä. Unkarilaissyntyinen Erika Nemes oli asiantunteva ja napakka opettaja, joka liputti vahvasti uusien opetusmenetelmien puolesta ja oli keskusteleva sekä taitava osallistamaan opiskelijat yhteistyöhön kurssilla.
Kurssilla oli lisäkseni kahdeksan osallistujaa kolmesta eri maasta: Espanjasta, Portugalista ja Romaniasta. Osallistujista kaksi oli rehtoreita ja loput olivat opettajia. Edustettuna oli kaksi ammattikoulua, yksi alakoulu ja yksi yläkoulu. Osallistujista espanjalaisella rehtorilla Juan Carlos Garcialla oli sattumoisin aiempaa kokemusta yhteistyöstä juuri suomalaisten ammattikoulujen kanssa.
Vaikka kaikissa maissa kouluissa painitaan samojen ongelmien kanssa, kävi nopeasti selväksi, miten edistyksellinen ja hyvin hallittu on suomalainen koulutusjärjestelmä ja varsinkin suomalainen luottamukseen perustuva yhteiskunta. Paikoin leipäännyin kuuntelemaan muiden osallistujien jaarittelua sellaisista ongelmista, jotka meillä Suomessa on ajat sitten ratkaistu ja haudattu arkistojen uumeniin.
Kurssi oli struktuuriltaan selkeä: ensimmäiset kaksi päivää opiskeltiin opettajajohtoisesti EU:n Erasmus-manuaaleja hankerahoituksesta ja raportoinnista, kaksi seuraavaa päivää tehtiin yhdessä ryhmätyönä simulaatio sekä hankesuunnittelusta että hakemuksen kirjoittamisesta ja viimeisenä päivänä vierailtiin perinteikkäässä roomalaislyseossa.
Olin tyytyväinen kurssin sisältöön. Vaikka kotimaassa OPH:n Erasmus-tuki toki järjestää koulutusta hankkeisiin liittyen, tällä kurssilla erityisen kiintoisaa oli saada hanketyöhön näkemystä Suomen ulkopuolelta. Suomalaisten hakemukset käsittelee ja pisteyttää Suomen toimisto, mutta koulujen välisillä hankkeilla on aina vähintään kaksi osapuolta, jotka luonnollisesti haluavat jokainen jollain tasolla saada lisäarvoa hankkeesta. Tämä näkökulma selkiytyi varsinkin kurssin ryhmätyöpäivinä, jolloin keskustelimme koulujemme ja opiskelijoidemme erilaisista tarpeista, intresseistä ja motiiveista.
Viimeisen päivän kouluvierailu oli sinänsä täysin irrallinen elementti koulutukseen, eikä se tainnut juuri palvella muita kurssilaisia kuin minua, ainutta lukion opettajaa. Lyseota esitteli kemian opettaja Marco Martinelli yhdessä neljän opiskelijapojan kanssa.
Oli mielenkiintoista nähdä, miten opetus järjestetään 1600-luvulta peräisin olevassa palatsissa, jossa opetusvälineistö on kuin inkvisition ajalta ja joka tuo mieleen sen mainitun da Vincin mekaanisine kojeineen.
Digiloikkia ei siinä lyseossa loikittu, vaikka rakennuksessa näkyi myös älytauluja ja muita nykyteknologian välineistöä. Marco kertoi huvittuneena, kuinka kaikki pohjoismaalaiset vierailijat meinaavat tikahtua kuvitellessaan, kuinka mahdotonta olisi yrittää saada italialaista koulurakennusta menemään läpi pohjoismaalaisista turvallisuusstandardeista.
Viime vuonna osallistuttuamme Euroscolaan Euroopan parlamentissa Strasbourgissa enontekiöläiset lukiolaiset olivat jälkikäteen ymmällään siitä, että verrattuna muihin eurooppalaisiin opiskelijoihin Euroscolan työpajoissa suomalaisilla lukiolaisilla oli paljon enemmän tietämystä asioista - mutta miten vähän heitä ja heidän näkemyksiään kuunneltiin. Saman kohtalon koin minä tällä kurssilla: merkittävä oppimisen paikka meille suomalaisille on se, miten tuoda esille kansainvälisessä ympäristössä oma osaamisemme ja tietämyksemme ja toisaalta miten sietää muiden takapajuisia, taantumuksellisia ja tehottomia työtapoja ja elinolosuhteita.
Vastaisuuden varalle aion opetella tiedostamaan paremmin tämän seikan: EU:n sisällä kulttuuristen ja viestinnällisten konventioiden variaatio suurta, ja on syytä tehdä jonkinlainen viestintäsuunnitelma jo ennen hankessuunnittelun ensitapaamista ja pohtia, millaisin keinoin omaa viestiä kannattaa yrittää viedä läpi. Suomalaisten pitäisi löytää väyliä luoda asiantuntijamainetta ehkä hiukan aggressiivisemmin tavoin kuin mihin olemme tottuneet, etenkin siinä hetkessä, kun kohdataan kasvokkain vaikkapa juuri eteläeurooppalaisia yhteistyökumppaneita. Tämä lienee myös osittain imagokysymys - Suomella saattaa olla eteläisessä Euroopassa maine edistyksellisenä koulutusmaana, mutta muuten meidät siellä kyllä identifioidaan henkiseen itäblokkiin ja kaiken lisäksi vieläpä ylihinnoitelluksi osaksi Eurooppaa. Oma taiteenlajinsa eittämättä on se, miten suunnitella koulujen välisiä yhteistyöprojekteja siten, että ne oikeasti rikastuttavat kaikkien osapuolten koulukulttuureja - ja tässä aletaan olla jo EU:n perimmäisten kysymysten äärellä.
Leonardo da Vinci haaveili lentämisestä. Minä haaveilen siitä, että jos meidän kerran on pakko lennellä, toivottavasti kansakuntien kohtaamisista seuraa jotain hyvää, jotain sellaista, joka tekee ihmiskunnan ja planeettamme tulevaisuudesta valoisamman.
Sprache & Methodik (Lindau, Saksa)
Osallistuin saksan kielen ja sen opettamisen metodiikan kurssille Etelä-Saksassa Lindaussa. Lindau on kaunis kaupunki Bodenjärven rannalla, kotoisasti kolmen valtakunnan rajalla. Kurssin järjesti Dialoge Sprachschule ja kurssin tavoitteena oli opettajien oman kielitaidon vahvistaminen sekä opetustekniikoiden harjoitteleminen.
Aamupäivisin sain nauttia oppilaana olemisesta. Ihana vain istahtaa paikalleen ja ottaa vastaan kaikki tieto, mitä tarjotaan. Valitettavasti meitä opettajia osallistui tälle viikolle vain kaksi, minun lisäkseni sisar Aleksandra katolisesta koulusta Puolasta. Yhteensä meitä oli aamupäivän osiossa kahdeksan, seitsemästä eri maasta. Hauska nähdä, että saksa kiinnostaa kiinalaisia, amerikkalaisia, kreikkalaisia, sveitsiläisiä, ruotsalaisia ja puolalaisia! Kurssilla he olivat vahvistamassa kielitaitoaan, koska tarvitsevat sitä työssään ja osa aikoi jäädä Saksaan asumaan ja työskentelemään. Kunpa vain meidän oppilaammekin osaisivat arvostaa ja hyödyntäisivät mahdollisuuttaan opiskella kieliä ja vieläpä ihan ilmaiseksi!
Oppitunnin kulku oli hyvin perinteinen ja luokkatilat karut. Opetusvälineinä oli kirjat ja taulu, mitään digilaitteita ei luokkatiloissa ollut. Aamu aloitettiin aina edellisen päivän sanaston kertaamisella aliasta pareittain pelaten. Sitten uuden aihepiirin teksti sekä kielioppi kirjallisine ja suullisine tehtävineen. Tunnin lopuksi aina jonkinlainen suullinen peli tai keskustelua. Lisäksi pidimme ryhmissä esitelmiä ilmastonmuutokseen liittyen. Oman ryhmäni aiheena oli mehiläisten ja kastematojen uhanalaisuus :). Opetusta oli klo 9-12.30, välissä pieni tauko. Motivoituneessa porukassa aika hurahti hetkessä ja opiskelua olisi voinut mielellään jatkaa pidempäänkin. Pieni kateuden pisto tuli opettajaamme kohtaan — miten ihana työ, kun motivointiin ei tarvitse panostaa murustakaan eikä mihinkään sirkustemppuihin tarvitse tunneilla tarttua.
Iltapäivisin perehdyimme, siis minä ja Aleksandra, erilaisiin opetusmenetelmiin. Aiheina kuunteleminen, puhuminen ja visuaalinen oppiminen. Ihan ensimmäisenä saimme kertoa omasta koulustamme ja käyttämistämme opetusmenetelmistä. Oli todella mielenkiintoista kuulla Puolan katolisen koulun järjestelmästä, oppitunneista sekä opettajan työstä. Yllättävää oli, että Puola on todella digitalisoitunut maa, opetuksessa käytetään paljon tietokoneita ja ainakin Aleksandran koulussa kaikki opetustilat on varustettu smartboardilla ja tykillä. Aleksandra opettaa lukiossa noin 10 oppilaan ryhmiä. Opetus kuulosti olevan vähän enemmän kielioppiin perustuvaa kuin meillä nykyisin Suomessa. Sitä Aleksandra pahoittelikin, että puhumisen harjoitteluun aikaa jää aivan liian vähän. Puolassa kun on myös tiukasti määrätty, mitä pitää opettaa ja niitä sitten ylioppilaskokeessa testataan. Oppitunteja heillä on tasaisesti koko vuoden, kaksi 45 minuutin tuntia viikossa. Kiirettä pitää Aleksandran mukaan. Tutulta siis kuulosti! Meidän 75 minuutin oppituntejamme hän hämmästeli ja kauhisteli kovasti, kuten myös opettajamme Alex. Lohdullista oli kuulla, että samojen asioiden kanssa painiskellaan niin Puolassa kuin Suomessakin. Puolassa saksa on pakollinen aine ja oppilaat eivät ole motivoituneita sitä opiskelemaan, sama tilanne siis kuin meillä usein ruotsin kanssa. Motivaation herättämiseen Aleksandra kaipailikin kovasti vinkkejä. Lisäksi ainainen kiire oppisisältöjen kanssa ja ylioppilaskirjoitusten aiheuttama paine olivat meille molemmille yhteisiä ongelmia ja huolenaiheita. Puolaan ei vielä ole levinnyt Suomessa nyt niin pinnalla oleva toiminnallinen kielenoppiminen, joten esittelin hänelle joitakin maitotölkinkorkki- ja jäätelötikkuaskartelujani :), joista hän innostuikin kovasti.
Opetusmenetelmistä meille ensimmäisenä esiteltiin elämysoppimista. Dialoge-koulu oli muutama vuosi sitten mukana Montanalingua-projektissa, jossa kehiteltiin 24 erilaista oppimismoduulia. Ideana on oppia kieltä yhdessä tekemällä ja kommunikoimalla. Esimerkkinä meille esiteltiin puron ylittämistehtävä, jossa oppilaiden piti yhdessä suunnitellen ja kommunikoiden päästä puron yli kuivin jaloin. Kielellisesti tilanteessa harjoiteltiin tietysti sanastoa, ehdotusten tekoa sekä ohjeiden ja palautteen antoa. Projektin tuloksena oli kirja, jonka ruotsinkielisen version opettajamme Alex lahjoitti minulle ilmaiseksi, koska heillä ei kuulemma koskaan käy ruotsinkielen opettajia.
Elämysoppimisen lisäksi Alex esitteli helppoja, nopeasti ilman valmisteluja tehtäviä harjoituksia, jossa kerrataan sanastoa tai kielioppia puhuen ja kuunnellen. Tässä muutamia esimerkkejä:
- Memory–muistipeli, jossa oppilaat ovat itse eläviä pelikortteja.
- Ristinolla, jota pelataan ryhmissä taululla. Ruudukoissa hirsipuun tyyppisesti tietyn aihepiirin sanoja.
- Lausetabu, jossa taululle/lapulle kirjoitetaan monimutkainen, esim. eri sijamuotoja sisältävä lause ja se pitää selittää parille aliastyyppisesti.
- Luokkakävely, jossa jokainen oppilaista kirjoittaa itselleen lapulle esimerkiksi oman mielipiteensä jostain aihepiiristä. Oma lause pitää muistaa ulkoa ja sitten kierretään kaikkien oppilaiden luona ja heidänkin mielipiteensä pitäisi jäädä muistiin. Lopulta istutaan paikalleen ja vielä kirjoitetaan ylös jokaisen mielipide ja sitten vielä suullisesti käydään ne läpi.
Visuaalisen oppimisen keinoista meille kertoi opettajamme Anna. Kyse oli siis yksinkertaisesti elokuvien, sarjojen, mainosten tai youtube-klippien hyödyntämisestä opetuksessa. Saimme kattavan listan erilaisista opetukseen sopivista elokuvista ja ohjelmista. Moni niistä olikin jo tuttu, mutta uusia kiinnostaviakin linkkejä saimme.
Opetuksellisesti kurssi ei varsinaisesti tarjonnut mitään uusia opetustani mullistavia menetelmiä, mutta oli mukava palauttaa mieleen erilaisia vanhoja tuttuja leikkejä ja pelejä. Antoisampaa oli oikeastaan päästä itse oppilaan asemaan tarkkailemaan opettajan toimia ja kehittämään omaa kielitaitoani. Kurssin ehdottomasti parasta antia oli tutustuminen Aleksandraan ja hänen kanssaan keskusteleminen opettamisesta. Aiommekin jatkossa tehdä pienimuotoista yhteistyötä oppilaidemme kanssa. Toivon tosiaan, että arjen kiireet ja ajanpuute eivät tätä meidän tämänhetkistä innostustamme kaada!
Mia