Salve!

Kirjoitan tätä taivaalle pääsyä odotellen, lentokoneessa Leonardo da Vincin lentokentällä vietettyäni viikon opiskellen Roomassa. Paradoksaalisesesti da Vinci haaveili lentämisestä, mutta yrityksestä huolimatta ei koskaan noussut lentoon, toisin kuin me 2000-luvun uomo universalet, jotka toisella kädellä varaamme seuraavan matkamme lentolippuja ja toisella kädellä kirjoitamme postausta siitä, miten ilmastonmuutos tuhoaa planeettamme.

Valitsin Erasmus+-kurssikseni hankerahoituksen ja projektinhallinnan kurssin ensinnäkin siksi, että olen vuosien varrella innostunut ja inspiroitunut hanketoiminnasta, joka mielestäni on rakenteellisesti ainut ratkaisu kaikenlaiseen taloudelliseen ankeuteen kouluissa. Pidimme siitä tai emme, systeemi toimii nykyään hankepohjalta, ja perusrahoitus on kaikkialla jos ei vähenemässä, niin ei ainakaan merkittävästi kasvamassa. Toiseksi tämä opettajien liikkuvuushankkeemme tarvitsi jonkin yhdistävän tekijän, jotta olimme kelpoisia saamaan hakkeellemme rahoitusta. Yksittäisten opettajien omiin intresseihin liittyvää opiskelua kun ei tueta, ainoastaan koulutuksenjärjestäjän tarpeesta lähtevää koulutusta tuetaan. 

Kurssipaikkana oli nykymallin mukainen vuokratyötila Rooman keskustassa ja kurssin järjestäjänä kolmen naisen yritys nimeltä Euphoria, joka auttaa kouluja Italiassa ja muualla EU:ssa luomaan eurooppalaista yhteistyötä. Unkarilaissyntyinen Erika Nemes oli asiantunteva ja napakka opettaja, joka liputti vahvasti uusien opetusmenetelmien puolesta ja oli keskusteleva sekä taitava osallistamaan opiskelijat yhteistyöhön kurssilla.


 

Kurssilla oli lisäkseni kahdeksan osallistujaa kolmesta eri maasta: Espanjasta, Portugalista ja Romaniasta. Osallistujista kaksi oli rehtoreita ja loput olivat opettajia. Edustettuna oli kaksi ammattikoulua, yksi alakoulu ja yksi yläkoulu. Osallistujista espanjalaisella rehtorilla Juan Carlos Garcialla oli sattumoisin aiempaa kokemusta yhteistyöstä juuri suomalaisten ammattikoulujen kanssa.

Vaikka kaikissa maissa kouluissa painitaan samojen ongelmien kanssa, kävi nopeasti selväksi, miten edistyksellinen ja hyvin hallittu on suomalainen koulutusjärjestelmä ja varsinkin suomalainen luottamukseen perustuva yhteiskunta. Paikoin leipäännyin kuuntelemaan muiden osallistujien jaarittelua sellaisista ongelmista, jotka meillä Suomessa on ajat sitten ratkaistu ja haudattu arkistojen uumeniin. 

Kurssi oli struktuuriltaan selkeä: ensimmäiset kaksi päivää opiskeltiin opettajajohtoisesti EU:n Erasmus-manuaaleja hankerahoituksesta ja raportoinnista, kaksi seuraavaa päivää tehtiin yhdessä ryhmätyönä simulaatio sekä hankesuunnittelusta että hakemuksen kirjoittamisesta ja viimeisenä päivänä vierailtiin perinteikkäässä roomalaislyseossa. 

Olin tyytyväinen kurssin sisältöön. Vaikka kotimaassa OPH:n Erasmus-tuki toki järjestää koulutusta hankkeisiin liittyen, tällä kurssilla erityisen kiintoisaa oli saada hanketyöhön näkemystä Suomen ulkopuolelta. Suomalaisten hakemukset käsittelee ja pisteyttää Suomen toimisto, mutta koulujen välisillä hankkeilla on aina vähintään kaksi osapuolta, jotka luonnollisesti haluavat jokainen jollain tasolla saada lisäarvoa hankkeesta. Tämä näkökulma selkiytyi varsinkin kurssin ryhmätyöpäivinä, jolloin keskustelimme koulujemme ja opiskelijoidemme erilaisista tarpeista, intresseistä ja motiiveista.

 

Viimeisen päivän kouluvierailu oli sinänsä täysin irrallinen elementti koulutukseen, eikä se tainnut juuri palvella muita kurssilaisia kuin minua, ainutta lukion opettajaa. Lyseota esitteli kemian opettaja Marco Martinelli yhdessä neljän opiskelijapojan kanssa.



Oli mielenkiintoista nähdä, miten opetus järjestetään 1600-luvulta peräisin olevassa palatsissa, jossa opetusvälineistö on kuin inkvisition ajalta ja joka tuo mieleen sen mainitun da Vincin mekaanisine kojeineen.

Digiloikkia ei siinä lyseossa loikittu, vaikka rakennuksessa näkyi myös älytauluja ja muita nykyteknologian välineistöä. Marco kertoi huvittuneena, kuinka kaikki pohjoismaalaiset vierailijat meinaavat tikahtua kuvitellessaan, kuinka mahdotonta olisi yrittää saada italialaista koulurakennusta menemään läpi pohjoismaalaisista turvallisuusstandardeista. 

Viime vuonna osallistuttuamme Euroscolaan Euroopan parlamentissa Strasbourgissa enontekiöläiset lukiolaiset olivat jälkikäteen ymmällään siitä, että verrattuna muihin eurooppalaisiin opiskelijoihin Euroscolan työpajoissa suomalaisilla lukiolaisilla oli paljon enemmän tietämystä asioista - mutta miten vähän heitä ja heidän näkemyksiään kuunneltiin. Saman kohtalon koin minä tällä kurssilla: merkittävä oppimisen paikka meille suomalaisille on se, miten tuoda esille kansainvälisessä ympäristössä oma osaamisemme ja tietämyksemme ja toisaalta miten sietää muiden takapajuisia, taantumuksellisia ja tehottomia työtapoja ja elinolosuhteita. 

Vastaisuuden varalle aion opetella tiedostamaan paremmin tämän seikan: EU:n sisällä kulttuuristen ja viestinnällisten konventioiden variaatio suurta, ja on syytä tehdä jonkinlainen viestintäsuunnitelma jo ennen hankessuunnittelun ensitapaamista ja pohtia, millaisin keinoin omaa viestiä kannattaa yrittää viedä läpi. Suomalaisten pitäisi löytää väyliä luoda asiantuntijamainetta ehkä hiukan aggressiivisemmin tavoin kuin mihin olemme tottuneet, etenkin siinä hetkessä, kun kohdataan kasvokkain vaikkapa juuri eteläeurooppalaisia yhteistyökumppaneita. Tämä lienee myös osittain imagokysymys - Suomella saattaa olla eteläisessä Euroopassa maine edistyksellisenä koulutusmaana, mutta muuten meidät siellä kyllä identifioidaan henkiseen itäblokkiin ja kaiken lisäksi vieläpä ylihinnoitelluksi osaksi Eurooppaa. Oma taiteenlajinsa eittämättä on se, miten suunnitella koulujen välisiä yhteistyöprojekteja siten, että ne oikeasti rikastuttavat kaikkien osapuolten koulukulttuureja - ja tässä aletaan olla jo EU:n perimmäisten kysymysten äärellä.

Leonardo da Vinci haaveili lentämisestä. Minä haaveilen siitä, että jos meidän kerran on pakko lennellä, toivottavasti kansakuntien kohtaamisista seuraa jotain hyvää, jotain sellaista, joka tekee ihmiskunnan ja planeettamme tulevaisuudesta valoisamman.