Aurinko nousi kirkkaana Kärkölän lumisten peltojen ylle. Lumi kimalteli kuin tuhannet timantit, ja pakkanen kipristeli iloisesti ilmaa.

Täplä Ilves pakkasi pienen reppunsa: kuumaa mehua, villasukat ja tietenkin suklaakeksin hätävaraksi.

“Tänään hiihdetään pitkälle!” Täplä julisti.

Samalla hetkellä saapui paikalle hänen hyvä ystävänsä, Pompula Heppa. Hänen hiihtosauvansa säihkyivät sateenkaaren väreissä.

“Täplä! Tänään hiihdetään kuin tuulenhenget!” Pompula nauroi.

Kun ystävykset laittoivat suksensa jalkaan, pellon laidalla näkyi pieni metallinen hahmo. Se oli Robottikukka, joka pyöritti surullisesti antenniaan.

“Piiiip… haluaisin hiihtää… mutta en osaa…”

Täplä ja Pompula katsoivat toisiaan.

“Kaikki voivat oppia!” Pompula sanoi.
“Eikä kukaan jää yksin!” Täplä lisäsi.

He menivät Robottikukan luo. Läheisestä päiväkodista he lainasivat Robottikukalle omat pienet sukset – metallinhohtoiset, tietenkin.
Mutta heti kun se yritti liukua, sukset menivät ristiin.

“Pii-uu! En onnistu!” Robottikukka huokaisi.

Täplä ajatteli hetken ja keksi:
“Sinähän voit ohjelmoida liikkeesi! Tee itsellesi hiihtokäsky!”

Robottikukka sulki silmänsä ja raksutti:
“Ohjelma: HIIHTO.
Vaihe 1: liu’u.
Vaihe 2: työnnä.
Vaihe 3: hymyile.”

Sitten se kokeili uudelleen.

Ja kas — Robottikukka liukui pienen matkan ihan itse!

Täplä ja Pompula taputtivat iloisesti. Hiihtoretki voi nyt alkaa!