Tässä olen jälleen, rakas pikkuiseni. Toivon teidän voivan hyvin ja lähettävän pian uutisia. Olen aivan varattu, puoli kahdeksasta aamulla aina yhteentoista–kahteentoista illalla. Eilen illalla lähdin ulos kävelylle puoli kahdeltatoista illalla yöhön, joka oli aivan suurenmoinen. Tämä oli ensimmäinen kerta 48 tuntiin, kun pääsin pistämään nenäni ulos ovestani. Talo on ylösalaisin eikä se ole mukavaa, mutta on elettävä muutoksen toivossa. Theslöf palaa tänään Tukholmasta. Häntä vastustetaan niin voimakkaasti, että minun on mahdotonta kiinnittää hänet henkilööni ainakaan näin alkuvaiheessa. En saa selville syytä siihen, miksei hänestä pidetä, etenkin kun hän on harvinaislaatuisen miellyttävä ihmisenä. Se on täysin käsittämätöntä! Ignatius on juuri julkaissut kirjan, joka kantaa nimeäni. Pyydän, ettette ostaisi tai lukisi sitä. Se on tahditon ja täynnä virheitä. Kirja on pahin mahdollinen teko, minkä hän saattoi keksiä, ja ikävä kyllä asiaa ei enää voi korjata ostamalla koko painos. Toiselta voi vaatia paljon, mutta ei tahdikkuutta siltä, jolla sitä ei ole.

 Olen lähettänyt sähkösanoman Ernst Linderille pyytäen häntä löytämään taloudenhoitajan ja hovimestarin. Ilman näitä en koskaan saa järjestystä aikaiseksi täällä. Sillä välin olen tilapäisesti saanut iäkkään rouvan, joka hoitaa taloudenpitoa, ja mukavannimisen Martha-”sisäkön”, joka sattui olemaan sisareni Evan palveluksessa. Toivottavasti ”kartanonherra” antaa minulle tämän anteeksi.

Hessenin prinssi on lopullisesti luopunut kruunusta. Minun on vielä saatava joitakin saksalaisia upseereja pois maasta, jotka vielä ovat täällä palveluksessa. Toivon saavani tämän asian hoidettua ongelmitta. Kaiken kaikkiaan minusta näyttää siltä, että viime aikojen saksalaishysteria on rauhoittumaan päin.

Jääkää hyvästi, pikaisiin jälleennäkemisiin. Käsiänne suudellen.

G.M.

P.S. Kirjoittaisin lisää, mutta minun on kiiruhdettava ottamaan vastaan ihmisiä.


10.7.1921 Oihonna-laiva Mannerheimin kirje Kitty Linderille

Hyvä Kitty,

 Tuhannet kiitokset ystävällisyydestä lähettää minulle pari riviä oheistetussa kirjeessä. Olen heti pitänyt huolen siitä, että ilmoitus julkistetaan Wienissä. Mitä tulee metsästysretkeen, joka mainitaan kirjeessä, pidän sitä aika kalliina. Ehkä professori Behnin on halvempi. Kiitos kuitenkin kaikesta vaivasta, jonka Kitty on tehnyt ja tekee tämän metsästysretken vuoksi. En voi kylliksi ilmaista arvonantoani.

Olen parhaillaan laineitten lennätettävänä, iloisena voidessani ainakin joksikin aikaa päästä politiikasta, juonittelusta ja pyrkyryydestä. Olisi todella ihanaa löytää metsästysretki ja saada viettää ainakin syksy kaukana kinastelusta ja kiihotuksesta täällä kotona. Taulu on minulla mukana ja pidän huolen siitä että Ernst saa sen ilman kolhuja. Toivotan Kittylle mukavaa kesän jatkoa.

Kittyn uskollinen

G. Mannerheim


Mannerheimin tyttärien vaietut elämät: hauras Stasie eli nunnana ja levoton Sophy pakeni Pariisiin - lopulta kumpikin eli suhteessa naisen kanssa (HS Kuukausiliite 4.11.2017)

KUN TYTTÄRET SYNTYIVÄT, Mannerheimilla ei ollut aikaa isyydelle.

Vuonna 1892 Mannerheim menikin naimisiin rykmenttitoverinsa serkun Anastasia ”Nata” Arapovan kanssa. Toinen rykmenttitoveri, kreivi Dmitri von Mengden, nai Natan pikkusiskon Sophie Arapovan, siis Sonian.

Arapovan siskokset olivat perineet huomattavan omaisuuden vanhemmiltaan, ja naimisiin mennessään Gustaf Mannerheimista tuli rikas. Se oli hyvä naimakauppa.

Mutta miksi Nata Arapova kiinnostui rahattomasta suomalaisupseerista?

”Kuka ei haluaisi omistaa tätä mahtavaa Mannerheimia?” morsian oli sanonut pitkästä ja komeasta sulhasestaan.

Esikoistytär Anastasie eli Stasie syntyi vuonna 1893 hienostokotiin Moikan rantakadulla. Siitä muutettiin vähän pienempään huoneistoon Gagarinin rantakadulle, jonne odotettiin kesällä 1894 toista lasta. Poika syntyi kuolleena. Kun toinen tytär Sophie eli Sophy kesällä 1895 syntyi, perhe asui Ligovskaja-kadulla eräältä kreivittäreltä vuokraamassaan asunnossa.

”Äiti halusi kaksi poikaa”, kertoi esikoistytär Stasie Mannerheim vanhuksena. ”Ja hän sai meidät kaksi tyttöä. Mutta isä... hän ei antanut meidän koskaan kokea, että olisi ollut pettynyt. Hänet oli tehty niin.”

”En ajattele häntä suurmiehenä”, sanoi Stasie Mannerheim haastattelussa isästään. ”Minulle hän oli aina isäni. Mukava, hauska, suvaitsevainen ja oikeudenmukainen. Vaikka... toisinaan ihailen häntä suuresti.”

Perheen Pietarin-vuosina isä oli vähän kotona mutta kävi Stasien mukaan kyllä leikittämässä tyttäriään ja heidän kahta koiraansa lastenhuoneessa.

LAPSET EIVÄT häirinneet vanhempien näyttävää seuraelämää. Edustaminen oli osa chevalierkaartilaisten työtä. Aamuharjoituksiin kasarmilla saatettiin tulla suoraan tanssiaisista. Vaimot teettivät häikäiseviä iltapukuja ja tilasivat viimeisen muodin mukaisia päiväpukuja Pariisista.

Virallinen etiketti oli tarkka, mutta juhlat olivat kosteita ja avioliiton ulkopuolisia suhteita syntyi. Venäläisylhäisön avioliitot oli sukupolvien ajan solmittu – tai järjestetty – yleensä samojen aatelissukujen kesken. Avioerot eivät olleet tavattomia.

Monet varakkaat miehet kävivät öisin ilotaloissa ja salakapakoissa, joissa laulettiin ja ryypiskeltiin. Lapset elivät omissa asuinkerroksissaan hoitajien ja kotiopettajien kanssa. Niin myös Mannerheimeilla.

Kun tyttäret olivat pieniä, äiti oli yli vuoden sotasairaanhoitajana Kiinan rajalla boksarikapinassa. Siellä hän mursi jalkansa, ja kävelemisestä tuli pitkäksi aikaa hankalaa. Vuonna 1901 äiti palasi kotiin.

Sen jälkeen hän ilmoitti tyttärilleen, että he muuttaisivat Keski-Eurooppaan. ”Terveyssyistä”, hän selitti.

Isä jäi Pietariin. Perhe hajosi lopullisesti. Äiti ja tyttäret eivät koskaan palanneet Venäjälle.

”Olin vain kahdeksanvuotias ja siskoni kuuden, kun lähdimme. Englantilainen kotiopettaja neiti Latimor ja lapsenvahdit lähtivät mukaan. Menimme Berliinin ja Kölnin kautta Wieniin. Siellä äiti pyysi lupaa, että saimme jatkaa eteenpäin, sen muistan. Jatkoimme Sveitsiin, asuimme vuoristossa. Mutta äiti kaipasi merta ja halusi nähdä vettä. Menimme Cannesiin Ranskan Rivieralle ja sitten Pariisiin”, kertoi Stasie Mannerheim haastattelussa.

KUN STASIE-TYTÄR meni luostariin, häntä kaksi vuotta nuorempi Sophy vietti levotonta elämää.

Alkuvuonna 1919 Sophy saapui yli miinoitettujen vesien Suomeen. Hän oli 23-vuotias. Hänen isänsä C.G. Mannerheim oli 51-vuotias Suomen valtionhoitaja ja jakoi ensimmäisen kerran elämässään kodin lapsensa kanssa

Mannerheimille luostarissa asuva tytär oli helpompi kuin kotona asuva tytär.

GUSTAF MANNERHEIM OLI vuosien asumuseron jälkeen virallisesti – ja yksipuolisesti – hakenut ja saanut vaimostaan avioeron vuonna 1919. Ehkä hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli saanut elämänsä järjestykseen vaimon rahoilla. Aviomies oli hallinnoinut omaisuutta. Sitä oli kadonnut Venäjän vallankumouksessa ja muutenkin. Nyt Gustaf Mannerheim päätti maksaa Nata Mannerheimille vuosirahana 36 000 frangia, jonka ”pitäisi riittää elämiseen Ranskassa”, hän kirjoitti sisarelleen. ”Aion myös maksaa pois hänen velkojaan.”

Tällä rahalla vaimo eli vaatimattomasti.

Sophy Mannerheim ei kuitenkaan koskaan jäänyt Suomeen, eikä sitä voi ihmetellä. Suomen pienessä pääkaupungissa ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa kansainväliselle kaksikymppiselle. Siellä oli vain isän sukua, tämän konservatiivisia kenraaliystäviä ja kieltolaki.

YLIPÄÄLLIKKÖ MANNERHEIM teki siirtoja Suomen ja tyttäriensä hyväksi. Juuri ennen talvisodan joulua hän lähetti omalta pankkitililtään 705 000 markkaa – nykyrahassa noin 23 000 euroa – Suomen pankin kautta New Yorkiin Yhdysvaltain keskuspankkiin niin, että puolet summasta talletettiin Stasielle ja puolet Sophylle.

Hän kirjoitti asiasta tyttärilleen 1. tammikuuta 1940. Tyttäret vastasivat heti.

Sophy kirjoitti Pariisista: ”Kiitos hyvästä ja kiltistä kirjeestä. En voi lakata kiittämästä siitä hyvyydestä, jota osoitit lähettämällä Amerikkaan rahaa Stasielle ja minulle. Olen pahoillani että sinulla on kaiken muun lisäksi meidät huolehdittavana.”

Stasie kirjoitti Lontoosta: ”Rakas isäni, kiitos paljon kirjeistäsi – – Ja myös tästä tilisiirrosta, jonka olet tehnyt nimiini New Yorkiin – – Ymmärsin hyvin, että minun ei tule koskea tähän summaan kuin tilanteessa, jonka emme toivo toteutuvan.”

GUSTAF MANNERHEIM ELI viimeiset vuotensa yksityissairaalassa Sveitsin Val-Montissa. Hän kirjoitti muistelmiaan ja vaihtoi kuulumisia tyttäriensä kanssa.

54-vuotiaalta Sophylta tuli isälle vuodenvaihteessa 1949–50 huterasti vasemmalla kädellä kirjoitettu viesti. Sophy kertoi murtaneensa kätensä, kärsivänsä kamalasti – ja valitti Pariisissa saamaansa huonoa leikkaushoitoa.

Hermostunut 82-vuotias isä vastasi: ”En huomioi sitä, missä olet tai kuka sinut leikkasi tai hoiti. Sinun täytyy löytää joku, joka sanelee minulle sinulta kirjeen ranskaksi, englanniksi, venäjäksi tai ruotsiksi, jotta kerrankin ymmärtäisin – en vain tätä onnettomuutta – vaan sen, miten sinulla ylipäätään menee.”

Moni lähestyi Stasieta kyselläkseen hänen edesmenneestä isästään – kiusaksi asti.

”En tiedä paljoakaan isäni elämästä”, Stasie kirjoitti Mannerheim-museon intendentille toukokuussa 1964. ”Olin hänen kanssaan vain lyhyitä jaksoja aikuistuttuani ja tuskin lainkaan lapsuudessani, joten en voi juuri auttaa näitä ihmisiä, mutta yritän ohjata heitä muiden lähteiden pariin.”