Sairastumisessa on kyse menetyksestä: menetämme jotankin sellaista itsessämme, jota olemme ehkä pitäneet itsestäänselvänä. Sairastumisen myötä arjen itsestäänselvät asiat katoavat, ja kaikki muuttuu yhtäkkiä.

Muutokseen sopeutuminen on yksilöllistä. Sopeutumisessa usein avainasemassa on toiminnallisten ja mielen sisäisten keinojen yhdistäminen. Arjen pitäminen mahdollisimman samanlaisena sairaudesta huolimatta ja ”sairausvapaa” toiminta edistävät mielen sopeutumista muuttuneeseen tilanteeseen. Itselleen kannattaa olla armollinen, myös inhottavat tai ”väärät” ajatukset voivat olla osa sopeutumisprosessia: sairastunut voi olla esimerkiksi kateellinen toisen terveydestä.

Sairaus voi tuoda myös ihmiselle uudenlaista herkkyyttä elämää kohtaan. Ennen merkitykselliset asiat voivat tuntua sairastumisen myös merkityksettömiltä ja asiat, joita ei aiemmin ole osannut pitää tärkeinä, voivatkin muuttua tärkeiksi. Omat voimavarat joutuvat testiin, kun elämässä tulee eteen kova paikka. Toisaalta ihmisen kyky toivoa ja ajoittain uskoa ihmeisiinkin on ihmismielen joustava ominaisuus. Toivoon kiinnittyminen voi olla voimavara hetkissä, joissa ulkoapäin tuleva uhka on syöstä toivottomuuteen. Toivo voi suojata ihmismieltä ahdistukselta. Ihmismieli joustaa myös sen suhteen, mitä toivotaan ja missä hetkessä kulloinkin ollaan: sairauden alkuvaiheessa voidaan toivoa parantumista; saattohoitovaiheessa toivotaan mahdollisimman kivutonta ja hyvää lähtöä tästä elämästä.