Olen ollut opettajana Äetsän koulussa ja Sarkia-lukiossa kolme vuotta, elokuusta 2012 alkaen. Hain oman alan töitä pitkin poikin Pirkanmaata, ja sillä kertaa paikka aukesi Äetsästä. Äikän lisäksi olen opettanut ilmaisutaitoa ja yhtenä vuonna uskontoakin. Nyt siirryn Virtain lukioon, Pirkanmaan pohjoiskolkkaan. Aloitin urani valmistumisen jälkeen Laviasta, joten maakunnan reuna-alueita on tullut kierreltyä!

Opettajan ammattiin minulla on sukurasite: olen äidin puolelta opettaja jo neljännessä polvessa, ja siskokin on opiskellut laulunopettajaksi! Viihdyn ihmisten ja kielen parissa, ja äidinkielenopettajan ammatti on ollut hyvä vaihtoehto omista yläkouluajoista asti. Valinta ei silti ollut selvä, vaan suunnittelin lukioaikana mm. toimittajan ammattia. Tulevassa virassani olen vastuussa lukion musiikkiteatterilinjasta, joten harrastukseni – musiikki, tanssi ja teatteri – tulevat myös osaksi työtä.

Tämä koulu on ollut pitkäaikaisin työnantajani, ja hyviä muistoja on tietenkin jäänyt. Iloa ja kiitollisuutta tuntee ehkä eniten lukuvuoden lopulla, tai kun jokin isompi tempaus on saatu päätökseen. Yhteisen työn jälkeä on tavallisessa arjen tahkoamisessa vaikeampi nähdä, vaikka se onkin tärkein osa koulutyötä ja asiat menevät koko ajan eteenpäin.

Opettajana olen toiminut suunnilleen kymmenen vuotta. Aikaväli ei ole kamalan pitkä, mutta tietenkin kaikenlainen teknologia on isompana osana koulutyötä. Paikoin se on hyvinkin kätevää: en yhtään kaipaa esimerkiksi piirtoheitinkalvoja tai sitä, kun 46 opettajaa jonottaa opehuoneen kahdelle tietokoneelle antaakseen arvosanat. Maailma muuttuu nopeasti, mutta lopulta nuorten haaveet, murheet ja vaikkapa tuen tarpeet ovat lopulta aika lailla samoja. Oman peruskouluni päätin 19 vuotta sitten, eikä se tunnu mitenkään kaukaiselta!

Hassuja sattumuksia on varmasti käynyt enemmän kuin muistan juuri nyt. Kerran katselin tunnilla, kun lukiolaiset yrittivät pusertaa päätään luokan tuolien selkänojan ja istuinosan välistä läpi. Joku solahti lopulta läpi kokonaan, joku jäi jumiin ja kirosi muka ”läskit” reitensä sekä päänsä, josta tuolileikin idea oli lähtenyt. Sillä hetkellä mietin, miten vähän lukion arki eroaakaan lastentarhasta.

Jään kaipaamaan koulumme täysjärkisiä, yhteistyökykyisiä opettajia sekä oppilaita, joihin pienessä koulussa on muotoutunut tuttavalliset välit. Äidinkielenopettajat ovat antaneet verratonta apua käytännön työssä, ja kaikki kollegat vetävät yhtä köyttä hankalissakin tilanteissa. Jännitin ensimmäisen seiskaluokkani valvojaksi ryhtymistä, mutta suotta: sain käsiini helmiporukan, jonka koulutie olisi tietysti ollut mukavaa nähdä loppuun asti. Perinteikkään Sarkia-lukion viimeisiin lakkiaisiin toivon vielä ensi keväänä ehtiväni – jos kutsutaan!

Minut muistetaan varmaankin vähän levottomana ja äänekkäänä joka paikan tättähääränä, ja sellainen taidan ollakin. Tietysti toivon, että olen myös onnistunut tarjoamaan joitain ihan oikeita oivalluksia niillä tavallisilla oppitunneilla. Haluaisin myös olla sillä tavalla lähestyttävä, että oppilaat kehtaavat kääntyä puoleeni tarvitessaan apua. Tässä minulla on ehkä vielä kasvun paikka.

Vinkkini nuorille voisi olla se, että aina on hyvä suhtautua toisiin ihmisiin ja koko ympäristöön terveellä, myötämielisellä uteliaisuudella. Aidosti hyväntahtoisella asenteella ja peruskäytöstavoilla pärjää joka paikassa, itseriittoisuudella ja piittaamattomuudella ei missään. Opettajille toivon aidosti rentouttavaa lomaa – ja erityisesti lukioväelle pitkämielisyyttä ja sisua niin Sarkia-lukion hyvästelyssä kuin myöhemmin uudenlaisissa ympyröissä!