Katutaitelija jäljittelee patsasta.
Lähde: Pixabay (Hans)


Antiikin Kreikassa kuvanveisto, arkkitehtuuri ja maalaustaide rinnastettiin käsityöhön. Platon piti taidetta aistimaailman jäljittelynä, joten taide oli hänen mielestään vielä kauempana ideamaailman totuudellisuudesta kuin aistimaailma. Platonin mukaan käsityöläinen tekee esineen sen idean kopioksi, jota esine edustaa. Taiteilija vie jäljittelyn kuitenkin vielä pidemmälle, koska hän ei tee esinettä vaan tämän esineen kuvan. Tällainen jäljittely on kaksi tasoa ideoiden todellisuutta kauempana kuin itse ideat. Platonille kauneus ja totuus olivat ideoita, joten hän oli arvo-objektivisti.

Aristoteles suhtautui edeltäjäänsä myönteisemmin taiteeseen. Aristoteles ajatteli taideteoksen voivan olla kaunis ilman, että se edustaisi idean luonnetta täydellisimmillään. Aristoteleen mukaan taideteos edustaa ihmisen mahdollisuuksia esimerkiksi runoilijan kautta. Taideteos ei siis yritäkään imitoida luontoa sellaisenaan, vaan se imitoi mahdollisuutta.

Vaikka filosofit olivat pohtineet kysymyksiä kauneudesta ja taiteesta jo aiemmin, varsinainen filosofinen estetiikka syntyi 1700-luvulla, jolloin alettiin pohtia teoreettisesti kysymystä "mitä on kauneus". Filosofi Alexander Gottlieb Baumgartenia (1714–1762) pidetään estetiikan perustajana. Hän pohti, onko makuarvostelmille olemassa objektiivista perustaa. Voiko kauneusväite olla yleispätevä, vaikka se perustuu vain kokijan tunteeseen?

Myös Immanuel Kant (1724–1804) jatkoi saman aiheen tutkimista. Hän erotti kahdenlaiset väitteet eli arvostelmat toisistaan. Määrittävät arvostelmat perustuvat loogiseen arvostelukykyyn, jossa yksittäistapaus alistetaan yleisen käsitteen alle. Tällaiset arvostelmat tuottavat ihmisille mielihyvää, koska ihminen saa tietoa luonnosta. Määrittävä arvostelma on esimerkiksi ”keltainen ruusu”. Kaikki kokijat määrittävät ruusun värin samanlaisena eli keltaisena – väri on toisin sanoen ruusun objektiivinen ominaisuus. Sen sijaan esteettiset arvostelmat kuten "kaunis ruusu" ovat reflektiivisiä väitteitä, ja niissä yksittäistapaus asetetaan suhteeseen mielihyvän kanssa. Esteettinen arvostelma ei anna tietoa itse kohteesta. Se kertoo vain siitä, tuottaako kohde mielihyvän tai miellyttävyyden kokemuksen kokijassa. Varsinainen kauneus itsessään on Kantin mukaan a priori -arvostelma. Se on intressitön ja universaali, joten kaikkien on oltava siitä samaa mieltä. Kauneus on silti jotain omanlaistaan.