Kuten jo eettisen osaamisen kohdalla toin esille, ei koulutuksellinen tasa-arvo toteudu lain mukaisesti. Muun muassa Emma mannerkivi on tutkinut progradu -tutkielmassaan ….. 2018 kolmiportaisen tuen toteutumista eri maakunnissa vuosina 2012 ja 2017, ja toteaa että ; Maakunnallisia eroja löytyi niin tehostetun kuin erityisen tuen osalta lukuvuonna 2016 - 2017. Vähiten näitä tukimuotoja tarjottiin Satakunnassa ja eniten Pohjois-Savossa. Erityisesti Satakunta erosi muista maakunnista tilastollisesti merkittävästi tehostetun ja erityisen tuen osalta oppimaan oppimisen aineistossa, vaikka valtakunnallisissa tilastoissa tuen saajia näytti olevat enemmän. Tämä voi johtua tuen saajien epätasaisesta sijoittumisesta alueen eri kouluihin” Faktahan on, että jokaisesta maakunnasta löytyy kolmiportaisen tuen tarvitsijoita, joten vika on tuen järjestäjässä, joko kunnassa tai yksittäisessä koulussa. Tämä vain yksi esimerkki siitä, miten koulutuksellinen tasa-arvo ei toteudu niinkin tärkeässä asiassa, kun tuen järjestämisessä. Suureksi ilokseni Helsingin Sanomissa (9.2.2021) on julkaistu artikkeli, jossa tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko tarkastelee inkluusiota kriittisesti ja toteaa ”erityistä tukea tarvitsevien lasten opettaminen samassa ryhmässä kaikkien muiden kanssa on kaunis ajatus, mutta käytännössä sen toteutus on epäonnistunut…resurssipuutteen vuoksi”. Kunnat ovat säästösyistä vähentäneet pienryhmiä, vaikka erityisopetuksen tarve on lisääntynyt sekä erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on lisääntynyt. Tällä hetkellä tehostettua tukea saaa noin 11,6 % peruskoulun oppilaista ja erityistä tukea 8,5 %. Tämän hetken arjen karu totuus on, että osa oppilaista seikkailee edestakaisin ja osa-aikaisesti yleisopetuksen ja pienryhmän välillä, arvioi Markku Jahnukainen Helsingin yliopistosta. (hs.fi, 9.2.2021) Näin ollen oma henkilökohtainen kokemukseni inkluusion toimimattomuudesta ei ole aivan tuulesta temmattua, ja toivottavasti siihen voisi tulla muutosta. Lähikouluperiaate on arvokas ajatus niille, keille se toimii toivotulla tavalla. Pääsääntöisesti erityisoppilaille se ei valitettavasti toimi. Poliittiset päätökset toteutuvat herkästi ilman, että kukaan päättäjistä käy tutustumassa oppilaiden ja opettajien arkeen ruohonjuuritasolla. Ideologiat ja kauniit ajatukset harvemmin toimivat todellisuudessa. Myös OAJ ottaa vahvasti kantaa kolmiportaisen tuen puutoksiin. Opettajalehden artikkeli (20/2020) käsittelee kolmiportaisen tuen puutoksia otsikolla ”tuki ei saa olla huti”, jossa useat asiantuntijat tuovat esiin inkluusion aiheuttamaa eriarvoistumista kouluissa sekä erityisoppilaiden tuen puutetta. Yleisopetuksen ryhmäkoot ovat liian suuria ja auttavia aikuisia on liian vähän. Vaikka pääministeri Marinin hallitus on ryhtynyt uudistamaan oppimisen tukea ”Oikeus oppia” kehittämishankkeessa, ei vielä toistaiseksi uudistukset ole päässeet arkeen. Helsingin ylipiston erityispedagogiikan dosentti tuo esiin erinomaisen argumentin toteamalla, että inkluusiota on sekin, että oppilas saa opiskella tarvittaessa joustavasti pienryhmässä. (Tiina Tikkanen, 2020) Aukkotehtävänäni pohdin opetuksen ideologisia ja poliittisia näkökulmia, joka oli varsin avaavaa ja ajatuksia herättävää. Varsin mielenkiintoinen näkökulma poliittisiin ja ideologisiin näkökulmiin on uskonnon opetus, jota järjestetään kerran viikossa, jokainen oppilas saa osallistua haluamalleen uskontotunnille, tosin evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluva oppilas ei saa valita elämänkatsomustiedettä koulussa, mutta muut uskontokuntien edustajat saavat. Tässä nousee jälleen erittäin vahva kirkon asema instituutiona suhteessa poliittisiin päätöksiin. Unelmien koulusta teinkin isomman käsitekartan, jossa toin esille ajatuksiani sellaisesta koulusta, jossa itse toivoisin työskenteleväni. (Kts. käsitekartta tehtävä ”unelmien koulu”) Koen tärkeäksi, että koulu instituutiona on muuttunut vuosikymmenien myötä, ja opetussuunnitelma on muuttunut sen mukava. Nykyisessä opetussuunnitelmassa huomioidaan oppilas huomattavasti aktiivisemmassa roolissa, passiivisen kuuntelijan sijasta. Mielenkiintoista oli lukea myös aiheeseen liittyvä teos ”opettamisen vallankumous” (Jenni Kallio, 2016) jossa nostettiin vahvasti esille opettajan roolin muutosta ”valmentajana ja kanssakulkijana”, autoritäärisen opettajan sijaan. Kallion (2016) kirja nostaa esille vahvasti suotuisan ilmapiirin rakentamista, luottamuksen rakentamista sekä läsnäolon ja kuuntelun merkitystä, muutamia mainitakseni. Positiivisen ja voimavarakeskeisen opetuksen ajatusmallit ovat tulleet jäädäkseen (ainakin itselleni) Tämä liittynee vahvasti myös pedagogiseen osaamiseeni. Opetussuunnitelma nostaa tärkeäksi laaja-alaisen osaamisen sekä mediakasvatuksen, joka on erityisen iso osa 2020- luvun opetuskulttuuria. Tieto- ja viestintäteknologia ovat kehittyneet valtavaa vauhtia viimeisen kymmenen vuoden aikana, johon koulujen pitää pystyä vastaamaan sen vaatimalla tavalla. Itse koen, että mediakasvatuksen opetuksessa nousee jälleen epätasa-arvoinen asema osalle oppilaista. Riippuen opettajan mielenkiinnosta sekä taidoista suhteessa mediakasvatukseen ja tieto- ja viestintätekniikkaan. (Reijo Kupiainen, Sara Sintonen ja Juha Suoranta) Kuten ANNIINA LUNDVALL (2015) toi artikkelissaan esille, media ei ole uhka, sen lukutaidottomuus on. Lundvall ( 2015) lisääkin, että mikäli panostamme mediakasvatukseen, kasvaa meille kriittisempiä, eri näkökulmista asioita tarkastelevia, luovia ja itseään ilmaisevia, kantaaottavampia, kulttuurisesti sivistyneempiä kansalaisia, jotka kohtelevat toisiaan paremmin, kunnioittavat sananvapautta ja osaavat vaatia lähteiden tarkistamista. Koulukiusaaminen on ollut pinnalla paljolti sekä koulun arjessa että mediassa viimeisten kuukausien aikana. Media on nostanut esille Helsingin Oulunkylässä tapahtuneen teinin surman joulukuun 2020 alussa, jossa taustalla oli paljon myös koulukiusaamista. Asiasta on uutisoinut useampi viikko. (Yle.fi , 12.2.21) Tapauksen yhteydessä Rikosylitarkastaja Jonna Turunen kommentoi , että koulut ovat keskeisiä, jos puhutaan koulukiusaamisesta. Jos kiusaamisen annetaan jatkua eikä siihen puututa, meillä on lopulta käsissä vakavia väkivaltarikoksia. (Hs.fi, 12.6.21) Tosin surmatun pojan koulussa eräs henkilökunnan jäsen on todennut medialle, että ”Kiva koulu – ohjelma on paatuneille kiusaajille vain vitsi”. Kyseinen henkilö vaatii puheessaan ennakointia sekä asioihin aikaisempaa puuttumista. Kiusaajilla saattaa olla päihdeongelmaa tai neuropsykiatrista ongelmaa, johon pitää puuttua muutakin kun koulun tasolta.(IS.fi, 10.2.21) Itse olen samaa mieltä artikkelin haastateltavan kanssa, usein uhri joutuu vaihtamaan koulua ja kärsii, eikä kiusaajat saa rangaistuksia eikä kiusaamiseen puututa tarpeeksi, jotta se saadaan loppumaan. Tapahtuneesta seurauksena omassa työyhteisössäni kiusaamiseen ehkäisyyn on puututtu jykevämmin ottein muun muassa järjestämällä yhteisöllinen oppilashuoltoryhmä luokka-asteittain, jossa olemme käyneet opettajien kesken läpi, millaisia sääntöjä kullakin luokalla on, miten ryhmäytymistä edistetään, miten uusi oppilas otetaan ryhmään ja miten kiusaamistilanteita voidaan ennakoida ja ehkäistä. Tämä on Espoon alueella laajemmin toteutettu. Se, onko edellä mainituista toimenpiteistä hyötyä, en ole niinkään varma. Holmin, I & Rahja, R. (2015) toimittama teos Minne menet, mediakasvatus? Mediakasvatusseuran 10-vuotisjulkaisu. (tätä älä lue sanasta sanaan – valitse kiinnostavia kohtia) http://mediakasvatus.fi/wp-content/uploads/2018/06/Minne_menet_mediakasvatus_Mediakasvatusseura10_pakattu.pdf Kallio, K. 2016. Opetuksen vallankumous, opettajasta elinikäisen oppimisen valmentajaksi. Mannerkivi, E. 2018. Tehostettu ja erityinen tuki maakunnittain vuosina 2012 ja 2017. Progradu -tutkielma. Tikkanen, T. Opettaja -lehti. 20/2020 https://helda.helsinki.fi/handle/10138/235731 hs.fi/politiikka/art-2000007790995.html https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000007696124.html https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007793516.html https://yle.fi/uutiset/3-11688841