Positiivisen, välittävän ja lämpimän suhteen luominen oppilaisiin on minulle erittäin tärkeää sen kannalta, minkälaiseksi opettajaksi haluan tulla. Positiivisella ja välittävällä opettaja-oppilassuhteella on hyvin monia myönteisiä vaikutuksia useilla eri osa-alueilla liittyen lapsen kehitykseen kuten hyvinvointiin, koulussa viihtymiseen, oppimiseen, itsetuntoon ja sosiaalisiin suhteisiin (Konu 2002, 44, Saloviita 2007, 65, Virta & Lintunen 2012, 31). En osaa tarkasti eritellä, minkä vuoksi tässä harjoittelussa koin jollain tapaa vaikeammaksi päästä lähelle oppilaita tai minkä vuoksi vuorovaikutussuhteen rakentaminen otti huomattavasti enemmän aikaa kuin aikaisemmissa harjoitteluissa. Tilanteeseen saattoi vaikuttaa se, että nyt meitä harjoittelijoita oli useampi samaan aikaan samassa luokassa tai se, että opetukset alkoivat paljon nopeammalla aikataululla verrattuna aikaisempiin harjoittelukokemuksiini. Oppilaiden tunteminen ja yleensäkin ihmistuntemus on minulle persoonana erittäin tärkeä asia liittyen arvoihini sekä vuorovaikutuksen laatuun, luonnollisuuteen ja rohkeuteeni opettajana. Oppilaiden tunteminen ja pidempiaikainen vuorovaikutus heidän kanssaan on lähtökohtana positiivista opettaja-oppilassuhdetta tukevalle vuorovaikutukselle ja luokanhallinnalle (Aho 2010, 397, Gordon 2006, 94). Mitä pidemmälle harjoittelu siis eteni, sitä luontevammaksi jälleen koin oloni opettajana ja helpommaksi vuorovaikutuksen oppilaiden kanssa. Joka tapauksessa tämän harjoittelun erilaiset kokemukset saivat minut pohtimaan omaa vuorovaikutustani, nonverbaalia viestintääni ja ulosantiani eri tavalla kuin ennen. Opettajan ja oppilaan vuorovaikutussuhde on ensisijaisesti kaksisuuntainen viestintäsuhde, jossa viestinnän merkitysten tulkinta ja noiden tulkintojen huomioonottaminen tekee viestinnästä vuorovaikutusta (Gerlander & Kostiainen 2005, 71). Erityiseksi mielenkiinnon kohteekseni vuorovaikutusta oppilaiden kanssa tässä harjoittelussa pohtiessani nousi kysymys siitä, miten oma tarkoitettu viesti todellisuudessa välittyykään oppilaalle ja miten viestinnän toimivuutta voisi säädellä.

Gerlander ja Kostiainen (2005, 72) nostavat opettaja-oppilassuhteesta esiin relationaalisen viestinnän ulottuvuuden, joka viittaa siihen, miten annetun viestin sisältö olisi tarkoitus tulkita tuoden samalla vuorovaikutuksen osapuolille käsityksiä siitä, mitä he toisistaan ajattelevat. Harjoittelussa aloin pohtimaan nonverbaalin viestinnän vivahteita tavallisessa oppilaiden kanssa tapahtuvassa vuorovaikutustilanteessa, jossa opettajana minun on tarkoitus ohjata oppilas toimimaan halutulla tavalla tai esim. jatkamaan työskentelyä sen hairahtuessa haahuiluun. Voiko opettaja olla liian iloinen? Miten paljon opettaja saa hymyillä? Vaatiiko auktoriteetti väistämättä vakavia kasvoja? On jopa hassua pohtia, miten välillä tietyn viestin omissa ajatuksissa voi ajatella olevan täysin sama riippumatta siitä, miten sen tuollaisessa tilanteessa esittää, vaikkei se suinkaan ole. Esimerkiksi pyyntö toiminnan jatkamisesta kerrottuna oppilaalle pehmeästi ja hymyillen voi todennäköisesti aiheuttaa hyvinkin erilaisen reaktion oppilaassa ja siinä, miten hän viestin tulkitsee verrattuna siihen, jos esitän pyynnön vakavalla naamalla ilman pehmeyttä äänessäni. Näissä pohdinnoissani huomasin osuvani tietynlaiseen dilemmaan, joka käsittelikin omaa luonnettani ja persoonaani. Tajusin, että monivuotiset kokemukseni asiakaspalvelulliselta alalta ovat mahdollisesti vaikuttaneet vuorovaikutukseeni ihmisten kanssa niin hyvässä kuin ristiriitaisessakin suhteessa erityisesti opettajan ammatin kannalta. Moninaiset kohtaamiset, tilanteet ja työskentely erilaisten persoonien kanssa on tehnyt vuorovaikutuksesta minulle helppoa kenen tahansa kanssa. Samalla nyt huomasin sen ratkaisevan merkittävän seikan, miten ystävällinen, lämmin ja empaattinen asiakaspalvelija-asiakas vuorovaikutus eroaa ystävällisestä, lämpimästä ja empaattisesta opettajan ja oppilaan vuorovaikutussuhteesta. Vaikka opettaja-oppilassuhteessa opettajan palautteellaan, reaktioillaan sekä olemuksellaan ilmentävä myönteisyys on hyvin olennaista (Pakarinen ym. 2013, 96), suhde on osapuoltensa erilaisista oikeuksista, velvollisuuksista ja suhteeseen kohdistuvista näkökulmistaan johtuen kaikissa jännitteissään asymmetrinen (Gerlander & Kostiainen 2005, 71). Tällöin on hyvin olennaista, että opettaja kasvattajana keskittyy pohtimaan omaa vuorovaikutustapaansa ja lähettämiään nonverbaalisia viestejä ja pyrkii niiden kautta rakentamaan toimivaa, tarkoituksenmukaista, oppimista edistävää ja samalla myönteistä vuorovaikutussuhdetta.

Opettaja-oppilassuhteen toimiminen hyvin on tärkeää myös luokanhallinnan ja opetuksen onnistumisen kannalta sekä vaikuttaa näin ollen oppilaiden käyttäytymiseen, osallisuuteen, läsnäoloon, positiiviseen motivaatioon ja kriittisen ajattelun kehittymiseen (Cornelius-White 2007, 151, O’Connor, Dearing & Collins 2013, 124). Luokanhallinta on myös opettajan työn kiistaton ulottuvuus, joka myös tässä harjoittelussa nosti päätään uudenlaisin ilmein. Luokanhallinnalla tarkoitetaan yleisesti erilaisia keinoja, joilla ylläpidetään myönteistä oppimisympäristöä, edesautetaan oppimiseen sitoutumista ja vältetään konflikteja ja häiriöitä (Woolfolk 2007, 445, Skiba, Ormiston, Martinez & Cummings 2016, 122). Omaa persoonaani ja tieteellisiä ajatuksia heijastellen hyvä luokanhallinta rakentuu oppilaiden tuntemuksesta, lämpimän ja luottamuksellisen suhteen rakentamisesta, toisen hyväksymisestä ja ymmärtämisestä, avoimuudesta, rehellisyydestä sekä emotionaalista tuesta (Gordon 2006, 47, Pakarinen ym. 2013, 96, Virta & Lintunen 2012, 32). Harjoitteluissa nämä ovat omalla kohdalla mahdollisia vain pintaraapaisuina, minkä vuoksi on tärkeää sulautua luokassa käytössä oleviin toimintaperiaatteisiin ja toteuttaa hyväksi todettuja luokanhallinnan keinoja. Niitä tässäkin harjoittelussa sain käyttööni paljon lisää. Esimerkiksi viidestä alaspäin tapahtuva countdown oli toimiva keino kuudesluokkalaisille oman paikan ottamiseen ja sopivaksi hätyyttelykeinoksi tarvittavien tavaroiden nopeampaan löytämiseen. Erityisen tehokkaaksi osoittautui myös erityisesti liikuntatunneilla käyttämäni minäviestit toiminnan eskaloituessa häiritseväksi. Kerroin oppilaille huomattavasti normaalia vakavampaan sävyyn, että tällä hetkellä heidän käyttäytymisensä estää meitä kaikkia pääsemästä tunnilla eteenpäin, mikä todella harmittaa minua, sillä olin suunnitellut heille hauskaa toimintaa. Tunteiden ilmaisemisella voidaan vaikuttaa vuorovaikutuksen laatuun ja sitä kautta oppimiseen (Gerlander & Kostiainen 2005, 72). Oppilailla oli myös selkeästi meneillään jonkinlainen kausi, jolloin omaan osaamiseen ei luotettu lainkaan vaan kaikkea omaa osaamista, suoriutumista ja tekemistä vähäteltiin jatkuvasti. Minusta oli mahtavaa huomata ryhmänhallinnankin näkökulmasta se, että kun aloitin erään liikuntatunnin kehumalla heitä ja nostamalla esiin todellista tyytyväisyyttäni viime liikuntatunnin toiminnasta, heidän leukansa nousi pikkuisen korkeammalle ja tulevan tunnin tehtäviin lähdettiinkin heti aivan erilaisella reippaudella. Mitä paremmin oppilaita harjoittelun edetessä tunsi, sitä paremmin pystyi myös suuntamaan omaa viestintää eri tavalla suhteessa eri oppilaisiin. Kuitenkin huomasin jälleen, että kiinnostuksen osoittaminen ja sen näyttäminen kutakin oppilasta kohtaan on paras yksittäinen keino suhteen muodostamiseksi oppilaan ja itsensä välille. Positiivisen suhteen rakentaminen opettajan ja oppilaan välille lähteekin usein opettajan halusta keskustella oppilaan kanssa (Aultman ym. 2009, 637).  Opettajamaisesti jopa pahojen tapojen mukaisesti voisin jälleen sanoa merkittävimpien vuorovaikutuskokemusten liittyneen luokan käytökseltään haastavimpiin oppilaisiin. Oli mahtavaa huomata, että esimerkiksi oppilas, joka aikaisemmin on kulttuurisesta taustastaan johtuen saattanut suhtautua uuteen naisauktoriteettiin epäkunnioittavasti aiheuttaen hankaluuksia vuorovaikutukseen, tuli kanssani toimeen niin, etten olisi koskaan ainakaan tuollaisia ongelmia havainnut olevankaan. Käyttäytyminen ja ohjeiden vastaanottaminen kehittyi hänen kohdallaan suhteessa minuun koko harjoittelun ajan ja tukiopetuksessa koin jopa yhteisen opetuskokemuksen hauskaksi myös hänen puoleltaan. Erityisen ilahduttavaa oli se, kun harjoittelun jälkeen olimme sijaistamassa luokan käsityötuntia ja tuo oppilas käytävässä norkoillessaan jollain tapaa hieman jopa ilahtui kuullessaan minun ääneni kutsumassa häntä luokkaan. Hänen kohdallaan jo tuollainen oli minulle paljon, samoin kuin kyseisellä tunnilla se, että kun hänen luokseen sen muutaman kerran tunnilla ehdin ja ohjeistin häntä jatkamaan työskentelyä eteenpäin, takaisin palatessani hän todella oli tehnyt sen, mitä olin pyytänyt! Voi näitä, pienen pieniä, onnellisia hetkiä. Joka tapauksessa voin sanoa jälleen kehittyneeni ja kasvaneeni opettajana suhteessa luokanhallintaan ja vuorovaikutukseen oppilaiden kanssa.