Tieteellisen osaamisen kehittyminen ja käytännön yhdistäminen tieteelliseen tietoon, on näkynyt erityisesti tavoitteissani, pyrkimyksissäni ja toiminnassani suhteessa luokanhallintaan ja lämpimän opettaja-oppilassuhteen muodostamiseen. Tein kandidaatin tutkielmani luokanopettajien käyttämistä luokanhallinnan keinoista opettaja-oppilassuhteen laadun kannalta, minkä vuoksi olen perehtynyt teoriapohjaisesti paljon positiiviseen opettaja-oppilassuhteeseen (esim. Gordon 2006, Aultman ym. 2009, Skiba ym. 2016, Patrikainen 2009), erilaisiin luokanhallinnan keinoihin ja erityyppisten luokanopettajien kokemuksiin niistä sekä suhdetta tukeviin ja suhdetta mahdollisesti vahingoittaviin opettajan toimintatapoihin. Myös tässä suhteessa, aikaisemmissa harjoitteluissani näkemys luokanhallinnasta ja positiivisen opettaja-oppilassuhteen rakentamisesta on ollut aika-ajoin ruusuinen ja tämän harjoittelun myötä olen onnistunut suhtautumaan realistisemmin ja kriittisemmin noihin aikaisemmin yltiöihanteellisiin luokanhallinnan muotoihin. Tämä on oleellista myös tiedon rationaalisen luonteen vuoksi, jonka mukaan tietoa, käytettyjä menetelmiä ja välineitä tuleekin arvioida tapauskohtaisesti jolloin voi huomata, milloin rajat tulevat vastaan (Haaparanta & Niiniluoto 2016). Todellisuudessa kukin oppilas on hyvin erilainen, jolloin on sitä parempi, mitä erilaisempia keinoja opettajalla on toimivan yhteyden löytämiseen oppilaiden kanssa ja tämä taas vaatii jatkuvaa havainnointia, kuulostelua, oppilaisiin tutustumista ja kokeilemista oikeanlaisten luokanhallinnan elementtien löytämiseen. Koska kasvatuksessa aina pyrimme kohti sisäisen motivaation herättämistä niin käyttäytymisen kuin oppimisenkin osalta, kaikki oppilaat pitää tästäkin syystä huomioida yksilöinä ja muokata käytäntöjä kullekin oppilaalle sopiviksi. Toki opettaja joutuu ryhmänhallinnan näkökulmasta löytämään keinoja, jotka toimivat mahdollisimman monen kohdalla ja ovat yleisesti päteviä yhteisen toiminnan edistämiseen. Opettajan työn suhteen on oleellista mielestäni myös ajatus tiedon olemuksesta, jossa tieteellinen ajattelu on arkiajattelua järjestelmällisempää, mutta jossa niitä ei kuitenkaan voi koskaan täysin erottaa toisistaan (Haaparanta & Niiniluoto 2016). Opettajan työssä monista, mahdollisesti tieteellisistä, lähtökohdista nousseet toimintatavat ja ajatukset sulautuvat osaksi arkiajattelua ja niistä opettaja rakentaa omaa, kasvavaa ammatti-identiteettiään ja asiantuntijuuttaan. Mielestäni tämän vuoksi on hyvä, että olen jo opettajuuteni alkutaipaleella omaksunut osaksi ajatteluani positiivista opettaja-oppilassuhdetta lähtökohtaisesi tukevat luokanhallinnan keinot ja positiivisen opettaja-oppilassuhteen merkityksen ryhmän hallinnan kannalta. Kuten kandissanikin aihetta käsittelin, kokemattomuudesta ja tietämättömyydestä johtuen opettaja saattaa omaksua nopeasti helpoimmalta ja tehokkaimmalta tuntuvan tavan luokkahuoneen hallitsijana ja ajatua näin käyttämään vahingollisia, ulkoisen kontrollin keinoja luokanhallinnassa (Kayicki 2009, 1217, Gordon 2006, 173, Saloviita 2007, 53).

Tieteellinen pohja opettajuudelle on rakentunut opintojen ajan erityisesti kursseilla käytettyjen materiaalien, opettajien esiin ostamien asioiden, työskentelytapojen ja opintojen aikana toteutettujen pedagogisten projektien kautta. Nämä koulutuksen kautta saadut tieteellisen osaamisen lähtökohdat asettuvat kuitenkin mielestäni välillä vahvaankin ristiriitaan havaitun todellisuuden kanssa ainakin siinä suhteessa, millä tavalla opetus käytännössä kouluissa usein toteutuu. Se, mikä todellisuudessa on toimivaa opetusta ja käytännön kannalta järkevää ei aina ihan vastaa sitä, miten ihanteellisen kuvan oppimisesta ja opettamisesta toiminnallisuuden, ilmiölähtöisyyden ja oppilaille tarjottavan vapauden muodossa olemme opintojen kautta mahdollisesti saaneet. Karun pudotuksen todellisuuteen koin tämän harjoittelun myötä erityisesti liikunnan opetuksen osalta. Ymmärrän, että esimerkiksi POM-opintojen tarkoituksena on antaa meille kuva oppiaineen luonteesta ja tarjota mahdollisuuksia uuden opetussuunnitelman mukaisen opetuksen suunnitteluun ja toteutukseen. Näistä toteutuneistakin tavoitteista huolimatta liikunnan opettaminen lapsiryhmälle suhteessa opiskelijatovereiden kanssa päätähuimaavan hauskojen leikkien keksimiseen, on opettajan sekä ohjauksen, suunnittelun ja toteutuksen että kuluttavuudenkin kannalta merkittävästi erilainen kokemus. Kouluarkea eläessä ja oppilaita opettaessa huomaa ennen kaikkea sen, miten paljon reunaehtoja toiminnan organisointi todellisuudessa tarvitsee ja miten lapset kuitenkin välillä todella tarvitsevat niitä perinteisiä oppitunteja, kuten tehtävien tekemistä itsenäisesti, kappaleen lukemista kirjasta ja suoraan, vaihtoehdoitta annettujen toimintaohjeiden noudattamista. Koen kuitenkin näistä ihanteellisuuden ja todellisuuden välisistä ristiriidoista huolimatta, että opinnot ovat onnistuneet ohjaamaan ajatteluamme niin, että näemme opetuksen toteuttamiseen miljoonia erilaisia mahdollisuuksia ja osaamme käsitellä sisältöjen oppimista laajasti ja innostavasti. Samalla voimme suhtautua oppimaamme kriittisesti. Olemme ikään kuin tähdänneet vielä pilvien takana näkymättömissä olevalle huipulle ja leijuessamme ilmiölähtöisyyden pilvellä jo siellä, meillä on niiden lisäksi myös mahdollisuus soveltaa opetusta ikään kuin takaisin päin kohti selkeämpiä ja perinteisempiä oppimisen muotoja. On mielestäni myös realistista ymmärtää, että se on ok.

Opettajan rooli on viime aikoina myös muuttunut. Tiedon ja valmiiden tulkintojen tarjoamisen sijaan opettajista on tullut oppimisen ohjaajia ja oppimisympäristöjen luojia, joiden tulee ennen kaikkea kunnioittaa oppilaiden tapaa hahmottaa maailmaa (Lapinoja 2006, 86). Tiedon luonnetta tukien tämä on hyvä asia, sillä niin oppikirja kuin opettajakaan ei voi esittää tietoa täytenä totuutena (Moilanen 2005, 46). Tietoa myös on maailmassa niin paljon, että oletus siitä, että opettaja voisi tietää kaiken, on täysin absurdi. Opettajan työn uudet muodot välittyvät myös yhteiskunnasta, jossa oppilaille opettaja on enää vain yksi tiedon saamisen lähde, sillä he voivat aivan hyvin saada tietoa itsenäisesti myös esimerkiksi internetistä (Lapinoja 2006, 86).

Tiedon merkitystä on mielenkiintoista pohtia myös siitä näkökulmasta, missä oppiaineissa ja oppisisällöissä opettaja tuntee olevansa vahvimmillaan ja sitä, mistä se johtuu. Itse vastaisin tuohon kysymykseen heti, että vahvuuteni näyttäytyvät ennen kaikkea niissä sisällöissä, joissa oma tietopohjani on vahvimmillaan oli tämä tietämys sitten saatu kokemuksen, henkilökohtaisen kiinnostuksen tai opintojen kautta. Opetuksellisesti koen minulla olevan esimerkiksi musiikin opetukseen paljon annettavaa, sillä sivuaineenani olen päässyt käsittelemään sen tiedollista, käytännöllistä ja kokemuksellista puolta erityisen tarkasti. Matematiikan opetus puolestaan näyttäytyy minulle mielekkäänä, koska olen saanut sen opetuksen mahdollisuuksista ja oppiaineen luonteesta paljon kokemusta aikaisempien harjoittelujen osalta. Aiemmin mainitsemani liikunnan kohdalla koin puolestaan tietämyksestäni puuttuvan oleellisia tietoja, minkä vuoksi se osoittautui samalla tähänastisen opettajakokemukseni haasteellisimmaksi ja stressaavimmaksi opetuskokemukseksi, mutta samalla sai minut etsimään ja sisäistämään aktiivisesti uutta tietoa opetuksen onnistumiseksi. Tieto luo varmuutta oppitunnilla toimimiseen, luovuutta suunnitteluun ja silmää oleellisen löytämiseen. Opettajalla on myös sitä suurempi syy luottaa itseensä, mitä paremmin hän on oppitunnin suunnitellut ja mitä erilaisimpia työskentelytapoja hän on opetuksessaan oppinut käyttämään (Moilanen 2005, 45). Ihanteellinen opetuskokemus minulle esimerkiksi tässä harjoittelussa oli tvt-painotteisesti toteutettu kuviksen tunti, jossa opettelimme muokkaamaan ja editoimaan valokuvia sekä samalla tarkastelimme epätodellisen ja todellisen kuvamaailman lainalaisuuksia. Mielekäs tämä tunti oli minulle siksi, koska sain opettaa sisältöä, joka on minulle henkilökohtaisesti tärkeä ja josta minulla oli todella paljon tietämystä. Oli mahtavaa saada tuoda opetukseen jotain oppilaille täysin uutta, heidän mielestään todella innostavaa sekä jotain, jonka toiminnan tiimoilta osasin auttaa minkä tahansa eteen tulevan ongelman kanssa oppilaita eteenpäin. Opettajan työssä on kuitenkin jännittävää pohtia myös sitä, miten opettajan oma persoona ja asenteet opettamisessa näyttäytyvät, kun toki kaikkien opettajien on mielekkäintä opettaa ainetta tai oppisisältöä, joka kohtaa hänen henkilökohtaisen kiinnostuksensa. Saavatko omat ajatukset näkyä koulussa ja miten paljon? Mikä voidaan esittää tärkeänä asiana ja mitä taas ei?