EKOLOGIAN KÄSITTEET LUOVAT POHJAN MYÖS YMPÄRISTÖONGELMIIN LIITTYVIIN TEHTÄVIIN VASTAAMISEEN

Ekologia on tiede, joka tutkii eliöiden välisiä ja eliöiden ja elottoman luonnon välisiä vuorovaikutussuhteita. Ekologisen tutkimuksen tasot ovat: yksilö, populaatio, eliöyhteisö, ekosysteemi ja biosfääri.

Eliöiden esiintymistä ja runsautta rajoittavat ympäristötekijät. Ne jaetaan abioottisiin eli elottomiin ympäristötekijöihin, joita ovat esimerkiksi lämpötila, kosteusolot, ravinteiden määrä ja bioottisiin eli elollisiin ympäristötekijöihin, joita ovat esimerkiksi ravinnon määrä, muiden yksilöiden kilpailu, tartuntataudit ja loiset.

Lajin sopeutumista elinympäristöönsä voidaan kuvata ekolokero-käsitteen avulla. Se kuvaa eliön toiminnallista asemaa tai tehtävää elinympäristössä ja sen käyttämiä ympäristöresursseja esimerkiksi ravintoa (eläimet) tai ravinteita (kasvit).

EKOSYSTEEMISSÄ AINE KERTÄÄ JA ENERGIA VIRTAA

Ekosysteemin energia tulee Auringosta ja se virtaa ekosysteemin läpi.

• Tuottajat sitovat auringon säteilyenergiaa ja muuttavat sitä yhteyttämisessä sokerin kemialliseksi energiaksi. Tuottajat eli kasvit, levät ja syanobakteerit ovat siis omavaraisia eli autotrofisia.
• Tuottajien fotosynteesissä sitoman energian kokonaismäärää kutsutaan kokonaisperustuotannoksi tai bruttoperustuotannoksi.
• Kun siitä vähennetään tuottajan esim. kasvin itse elintoimintoihinsa kuluttama energia, saadaan selville nettoperustuotanto, jota 1. asteen kuluttajat voivat käyttää ravinnokseen.
• Hyötysuhdetta, joka ilmaisee kuinka suuri osuus eliön käyttämästä energiasta sitoutuu eliön rakenteisiin kutsutaan ekologiseksi tehokkuudeksi. Kasvien ekologinen tehokkuus on suuri, sillä kasvien kokonaistuotannosta noin 55 % muuttuu biomassaksi.
• Kasvien elintoimintoihin kuluu noin 45 % tuotetuista yhdisteistä. Tätä osuus, mikä kuluu eliön omiin elintoimintoihin, kutsutaan energian ohivirtaukseksi.
• Tuottajia lukuun ottamatta kaikki muut eliöt ovat toisenvaraisia eli heterotrofeja (kasvinsyöjät, lihansyöjä, loiset, hajottajat tai mutualistisessa suhteessa jonkin omavaraisen eliön kanssa elävät eliöt). Energia siirtyy tuottajista kasvinsyöjiin ja edelleen petoihin ravinnon mukana. Ravinnon energiasta nisäkkäillä vain noin 10% muuttuu nisäkkään omaksi kasvuksi ja tätä kutsutaan  jatkotuotannoksi. Noin 90 % kuluu nisäkään elintoimintoihin eli virtaa ohi.
•  Kalojen ja hyönteisten ekologinen tehokkuus on suurempi kuin tasalämpöisten nisäkkäiden ja lintujen.

Ravintoketju havainnollistaa aineiden kiertoa ekosysteemissä.

• Ravintoketju muodostuu tuottajista, kuluttajista ja hajottajista. Ravintoketjun tasoja nimitetään trofiatasoiksi. Orgaaniset yhdisteet (aine) siirtyvät ravintoketjussa tasolta toiselle ja jossain vaiheessa ne muuttuvat takaisin epäorgaanisiksi yhdisteiksi ja kierto voi alkaa alusta.
• Aineiden kierrossa hajottajat ovat tärkeitä. Hajottajia on paljon bakteereissa, arkeoneissa, ja alkueliöistä alkueläimissa ja sienten kunnassa. Eläinkunnassa monet niveljalkaiset toimivat maaperässä makrohajoittajina. Ne käyttävät ravintonaan kuolleita eliöitä ja niiden osia.  Mikrotason hajottavat ovat bakteereja ja homesieniä, jotka hajottavat orgaaniset yhdisteet pienemmiksi epäorgaanisiksi yhdisteiksi ja palauttavat aineen tuottajille käyttökelpoiseen muotoon. 
• Aineiden kiertoa voidaan tarkastella myös alkuainetasolla (hiili, happi, typpi, fosfori). Ihminen vaikuttaa tällä hetkellä hiilen kiertoon siten, että polttamalla muinaista fossiloitunutta biomassaa (fossiilisia polttoaineita) ihminen vapauttaa hiiltä ilmakehään.

Energian virtausta ja aineiden kiertoa havainnollistavia kuvioita:

Ravintoketju (alla) kuvaa energian ja ravintoaineiden siirtymistä yksilöstä toiseen.


wikimedia commons / ravintoketju

a) Pyramidilla voidaan kuvata esimerkiksi eri trofiatasoja ja b) ravintoverkko muodostuu risteävistä ravintoketjuista. Ravintoverkossakin kuten ravintoketjussa nuolen kärjet osoittavat siihen suuntaan, mihin aine ja energia siirtyy esimerkiksi sienestä oravaan.

wikimedia commons / vasemmalla trofiatasopyramidi, oikealla ravintoverkko. Nuolten suuntien pitäisi mennä
samalla tavoin kuin ravintoketjussa eli esim. kuusesta oravaan.

POPULAATIO

Tiettynä aikana tietyllä alueella elävät saman lajin yksilöt, jotka pystyvät lisääntymään keskenään muodostavat populaation. Populaation ominaisuuksia [1) koko, 2) tiheys (esim. yksilöä/ m2) 3) ikä- ja sukupuolijakauma] tutkimalla voidaan saada selvittää, onko populaatio kasvava, vakaa vai vähenevä.

Populaation ominaisuuksia voidaan havainnollistaa kuvioin: ikäpyramidit, eloonjäämiskuvaajat, kasvukäyrät. Monille eläinpopulaatioille ovat tyypillisiä voimakkaat populaatiokoon vaihtelut eli kannanvaihtelut esim. myyrä/pöllösykli.

Populaation kasvua rajoittavat ympäristön rajalliset resurssit elättää eliöitä eli ympäristön vastus, johon kuuluu sekä abioottisia että bioottisia ympäristötekijöitä. Ympäristön vastus, vaikkapa ravinnon tai elintilan puute, veden vähyys, sairaudet, pedot, loiset, stressi ja lajinsisäinen kilpailu, hidastaa populaation kasvua. 

Yleensä tietyn alueen populaatiokoko asettuu heilahtelemaan tietyn yksilömäärän ympärille. Tätä populaatiokokoa kutsutaan ympäristön kantokyvyksi. Näin muodostuu tyypillinen loivan S-kirjaimen muotoinen (viivadiagrammina) logistinen kasvukäyrä. Eksponentiaalinen kasvu on luonnossa harvinaisempi (J-käyrä).

ELIÖYHTEISÖ

SAMASSA ELIÖYHTEISÖSSÄ ELÄVIEN LAJIEN VÄLISET SUHTEET

0/0 Neutralismi: Lajit eivät juuri vaikuta toisiinsa esimerkiksi karhu ja peippo.

0 / - Epäsuora haittasuhde eli amensalismi: Toinen osapuoli aiheuttaa toiselle haittaa hyötymättä tästä kuitenkaan itse. Amensalismia on esimerkiksi se, kun karhu tallustelee kuivan jäkälikön päällä ja vahingossa murskaa sitä.

-/ - Lajien välinen kilpailu

• Saman eliöyhteisön eri lajeilla voi olla kilpailua ympäristöresursseista esim. eläimillä ravinnosta ja pesäpaikoista ja kasveilla valosta, vedestä ja ravinteista.
• Mitä enemmän kahden lajin ekolokerot muistuttavat toisiaan, sitä voimakkaampaa on lajien välinen kilpailu.
• Syrjäyttävässä kilpailussa elinvoimaisempi laji syrjäyttää tosien kokonaan alueelta.
• Osittain päällekkäiset tai joustavat ekolokerot: Pikkulintujen talviset sekaparvet ovat esimerkki kilpailusta rinnakkain.
• Välttääkseen kilpailua laji voi erikoistua vaikka hieman erilaiseen ravintoon kuin kilpaileva laji. Tällöin lajille kehittyy usein sopeumia. Esimerkiksi eri käpylintulajit ovat erikoistuneet syömään eri puulajien siemeniä ja tämä sopeutuminen näkyy lajien erilaisessa nokan muodossa.

+ / - Saalistuksen muotoja ovat laidunnus, loisiminen (parasitismi) ja peto- saalissuhde. Saalistuksessa saalistaja hyötyy ja toinen laji kärsii.

• Laidunnus: Kasvinsyöjät (herbivorit) ovat ekologiselta rooliltaan laiduntajia. Ravintokohde ei yleensä kuole.
• Peto-saalis –suhde, jossa eläimet (pedot) syövät toisia eläimia ja tappavat saaliinsa.
  • Pedon ja saaliin kannanvaihtelut voivat seurata toisiaan, esim. ilves ja lumikenkäjänis.
• Loisiminen eli parasitisimi
  • Esimerkiksi myyräekinokokki (heisimato) voi olla sekä ihmisen että ketun loinen.
  • Loisella (parasiitti) voi olla useita väli-isäntiä, joissa ne kasvavat tai lisääntyvät suvuttomasti ja joiden avulla ne leviävät (myyrä ja ihminen). Tässä tapauksessa loinen on erityisen haitallinen väli-isännälle. Ihmiselle voi kasvaa rakkulakystia ensin maksaan ja myös keuhkoihin.
  • Pääisännässä tapahtuu loisen suvullinen lisääntyminen. Tässä tapauksessa koira. 
  • Loiset voidaan luokitella pintaloisiksi (täi) ja sisäloisiksi (lapamato). 

Molemmin puolisista hyötysuhteista käytetään usein hieman väärin käsitettä symbioosi. Symbioosilla tarkoitetaan sitä, että lajit elävät tiiviisti yhdessä usein jopa niin, että toinen laji elää toisen sisällä. Se ei välttämättä ole molemminpuolinen hyötysuhde vaan toisesta lajista voi olla haittaakin toiselle lajille.  Käsitteen nimi tulee sanoista syn (yhdessä) bioosi (elämä, eläminen). Kaikki hyötysuhteet eivät siis ole symbioosia eivätkä kaikki symbioosit ole hyötysuhteita.

+/+ Molemminpuoliset hyötysuhteet

1. Ehdollinen mutualismi: Molemmat osapuolet hyötyvät toisistaan eläessään yhdessä, mutta eivät ole elinehto toisilleen. Esimerkiksi mehiläinen saa ravintoa apilan kukasta ja samalla lentäessään levittää sen siitepölyä. Mehiläinen voi ruokailla kuitenkin muidenkin kasvien kukissa ja toisaalta apilan siitepölyä voi levittää myös kimalainen.
2. Ehdoton mutualismi: esim. kasvien sienijuuri: esim. männynherkkutatti on sieniosakas ja mänty on puuosakas. Puuosakas saa vettä ja ravinteita ja sieniosakas saa yhteyttämistuotteita. Tai kasvinsyöjänisäkäs ja selluloosaa hajottavat bakteerit. Lajit eivät tule toimeen ilman toisiaan.
3. 0 / + Pöytävierasuhde eli kommensalismi eli toispuoleinen mutualismi: Toinen osapuoli hyötyy toisesta tuottamatta tälle kuitenkaan haittaa esim. epifyyttijäkälä ja mänty. Naurulokki voi olla ihmisen pöytävieras ruokailessaan kaatopaikalla tai susi on saalistanut hirven ja korppi tulee myöhemmin haaskalle ja on suden pöytävieras..

Hajottajat ovat eliöitä, jotka ovat erikoistuneet hankkimaan energiansa syömällä kuolleita eliöitä

• Erilaiseen kuolleeseen ravintoon erikoistuneita lajeja on paljon. Eläinkunnassa monet niveljalkaiset toimivat maaperässä makrohajoittajina. Maaperän mikrobit, hajottajasienet ja bakteerit, tekevät lopullisen hajotustyön, jossa orgaaniset yhdisteet muuttuvat epäorgaanisiksi ravinteiksi. Hajottajat tarvitsevat elintoimintoihinsa ja hajotustyöhönsä happea.
  • Hajottavat ovat tärkeässä asemassa koko ekosysteemin toiminnan kannalta (+/+).

LUONNON MONIMUOTOISUUS ELI BIODIVERSITEETTI

Biodiversiteetti tarkoittaa koko elämän kirjoa eli elollisen luonnon vaihtelua. Siinä on kolme tasoa: 1) geneettinen eli lajinsisäinen monimuotoisuus, 2) lajimonimuotoisuus ja 3) ekosysteemien monimuotoisuus.

Alueen monimuotoisuuteen vaikuttavat tekijät:

1) Alueelle tulevan Auringon energian määrä, jota tulee eniten päiväntasaajan alueelle ja vähiten napaseuduille.

2) Abioottisten olojen pysyminen samankaltaisina. Valtamerten ekosysteemit ja sademetsät ovat saaneet kehittyä rauhassa rauhassa monen sadan miljoonan vuoden ajan ilman jääkausien vaikutusta. Myöskään vuodenaikojen vaihtelu ei ole näillä alueilla voimakasta. 

3) Alueen pinta-ala siten, että mitä isompi alue, sitä enemmän sinne mahtuu ekosysteemejä ja lajeja.

4) Lisäksi alueen ravinteiden määrä ja veden saatavuus vaikuttavat sen monimuotoisuuteen.

Biodiversiteettiä pitää tutkia ja arvioida kaikilla se tasoilla

• Lajinsisäistä monimuotoisuutta  voidaan tutkia esimerkiksi analysoimalla DNA: n eroja saman lajin eri yksilöiden välillä.
• Lajimonimuotoisuutta voidaan tutkia esimerkiksi kartoittamalla lajien määrää jollain alueella. Tärkeää olisi arvioida alueen taksonomista lajimonimuotoisuutta eli sitä, kuin eri eliöryhmät ovat edustettuina.
• Ekosysteemien monimuotoisuutta voidaan tutkia esimerkiksi selvittämällä, kuinka monta erilaista pienekosysteemiä on jonkin ekosysteemin sisällä.
• Maapallolla on noin 30 MONIMUOTOISUUSKESKUSTA, joilla elää poikkeuksellisen runsas eliölajisto ja niillä esiintyy myös endeemisiä eli kotoperäisiä lajeja, joita ei tavata muualta. Monimuotoisuuskeskuksia ovat esimerkiksi Australian Iso Valliriutta, Madagaskar ja Galapagossaaret. 
• Maapallon ekosysteemeistä kaikkein monimuotoisuuden kannalta keskeisiä biomeja ovat trooppiset sademetsät ja koralliriutat.

SUOMALAISIA BIOTOOPPEJA

A) Ihmisen muokkaamia ekosysteemejä

Kaupunkiekosysteemit 

Eroavat luonnon ekosysteemeistä monella tavalla sekä abioottisten että bioottisten ympäristötekijöiden suhteen. 

Kaupunkien abioottiset ympäristötekijät verrattuna luonnontilaisiin:

• Kaupungeissa sataa hieman enemmän, mutta pohjavesi on silti alempana, koska kestopäällyste estää veden imeytymistä maahan.
• Lunta on vähemmän kuin luonnontilaisilla alueilla, koska sitä kuljetetaan pois.
• Lämpötila on hieman korkeampi kuin luonnon ekosysteemeissä. Rakennusten tuuletusaukoissa ja savupiippujen päällä on lämmittelypaikkoja talvella.
• Liikennettä, päästöjä ja melua on enemmän kuin luonnontilaisilla alueilla.
• Maanpintaan kohdistuu tallausta ja maansiirtoja enemmän kuin luonnontilaisilla alueilla.
• Keinotekoisen valaistuksen takia valoisan ajan pituus erilainen kuin luonnontilaisilla alueilla.

Kaupunkien bioottiset ympäristötekijät verrattuna luonnontilaisiin alueisiin:

• Kasvillisuutta ja muitakin eliöitä on määrällisesti vähemmän, mutta lajisto on monipuolista.
• Kasvipeitteiset alueet (pihat ja puistot) sijaitsevat laikuttain. 
• Hajottajia on vähemmän kuin luonnontilaisilla alueilla. Pihoja ja puistoja lannoitetaan, koska luontainen aineiden kierto on vähäistä hajotettavan biomassan ja hajottajien pienen määrän takia.
• Ihmisten läheisyyteen tottuneita kaupunkilajeja ja vieras- ja tulokaslajeja on enemmän kuin luonnontilaisissa ekosysteemeissä. Esimerkiksi kaniini, jättipalsami, kesykyyhkyt, varpuset ja naakat. 
• Kaupunkilajit ovat usein elinvaatimuksiltaan laaja-alaisia.

Perinnebiotoopit

• Perinnebiotooppeja ovat mm. kedot, niityt ja metsälaitumet.
• Ne ovat perinteisen karjatalouden muovaamia, yleensä runsaslajisia elinympäristöjä. 
• Perinnebiotooppien perinteinen hoito on pääasiassa ollut niittoa, laidunnusta tai heinänkorjuun jälkeistä laidunnusta. Lisäksi hoitomenetelminä ovat olleet muun muassa puuston harventaminen, ei-toivotun kasvillisuuden poistaminen sekä kulotus. Laitumia ja niittyjä ei ole lannoitettu, muokattu tai kylvetty.
• Maatalouden tehostuessa monista vanhoista menetelmistä on luovuttu ja perinnebiotooppien useimpien luontotyyppien pinta-ala on vähentynyt yli 90 % viimeisen 50 vuoden aikana. Ne ovat kaikki nykyisin uhanalaisia, suurin osa jopa äärimmäisen uhanalaisia.
• Hoidon loppuminen tai perinteisistä hoitomenetelmistä luopuminen merkitsee perinnebiotoopeille luontotyypin oleellista muuttumista, lajiston köyhtymistä ja usein myös luontotyypin vähitellen tapahtuvaa häviämistä umpeenkasvun myötä.
• Tietyt perinnebiotooppien lajit harvinaistuvat esim. ketoneilikka ja monet pölyttäjähyönteiset.

B) Luonnontilaisia ekosysteemejä

Suomen vesiekosysteemit: Itämeri on murtovesiallas ja järvemme ovat yleensä kooltaan pieniä ja matalia.

• Vesiekosysteemit eroavat toisistaan abioottisten ympäristötekijöiden suhteen: ravinteiden, happipitoisuuden, suolaisuuden, pH:n sekä veden värin ja läpinäkyvyyden suhteen.
• Itämeri on pohjoinen sisämeri, jonka vesi on murtovettä. Sen ominaispiirteitä ovat:
  • • Murtovesi: Itämereen laskee monia jokia pitkin makeaa vettä ja Tanskan salmien kautta suolaista vettä tulee vain harvoin. Silti nämä suolaisen veden pohjavirtaukset eli suolapulssit ovat tärkeitä, sillä ne tuovat syvänteisiin hapellista vettä.
    • Niukkalajisuus: Itämeressä on niukasti lajeja verrattuna valtameriin. Monet valtamerilajit eivät pysty elämään murtovedessä tai jäävät siellä pienikokoisiksi.
    • Kerrostuneisuus: Itämeren vesi on kerrostunutta suolaisuuden mukaan, mikä estää veden pystysuuntaista sekoittumista.
    • Itämeri on rehevöitynyt ja muidenkin kuin rehevöittävien päästöjen kuormittama: Itämerellä on suuri valuma-alue verrattuna pinta-alaan ja tilavuuteen. Valuma-alueella on paljon ihmisasutusta, maataloutta ja teollisuutta, joten jokia pitkin Itämereen laskee paljon kuormitusta.
    • Pohjoisuus: Itämeren pohjoisosat jäätyvät talvisin ja eliöiden pitää sopeutua tähän.
• Järvien päätyyppejä on Suomessa kolme:
  • Kirkasvetiset ja vähäravinteiset (oligotrofiset) järvet
    • Suuria, hiekka- tai kivipohjaisia, niukkalajisia ja kirkasvetisiä.
    • Sijaitsevat enimmäkseen harjualueilla, Salpausselillä, Itä-Suomessa ja Lapissa
  • Rehevät ja ravinteikkaat (eutrofiset) järvet
    • Usein pieniä ja matalia järviä, mutapohjaisia, runsaslajisia. Niiden rantakasvillisuus on runsasta.
    • Sijaitsevat enimmäkseen Etelä- ja Lounais- Suomessa ja kärsivät rehevöitymisestä. 
  • Humuspitoiset (dystrofiset) järvet
    • mutapohjaisia, niukkalajisia, niukkaravinteisia ja ruskeavetisiä humuksen takia. Humusta huuhtoutuu järveen ympäröiviltä suoalueilta.
    • Niitä sijaitsee kaikkialla Suomessa soisilla alueilla.

Maaekosysteemit Suomessa ovat valtaosin metsiä.

• Suomi kuuluu suurekosysteemiltään (biomi) pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan.
• Maaperä on useimmin moreenia, jonka maannos on vähäravinteinen ja pH-arvoltaan hapan podsoli.
• Metsäkasvillisuuden kerrokset: puu-, pensas-, kenttä- ja pohjakerros
• Karkeasti ottaen metsätyyppeja on Suomessa kolme, mutta jokaisesta niistä on vielä alatyyppejä, jotka luokitellaan kenttä- ja pohjakerroksen kasvillisuuden perusteella.
  • kuiva kangasmetsä (mäntyvaltaisia metsiä)
  • tuore kangasmetsä (kuusivaltaisia metsiä)
  • lehto (lehtipuuvaltaisia metsiä, joiden maannoksena multa)

Kosteikot: Suomen kosteikot ovat valtaosin soita.

• Soilla on märkä, vähähappinen maaperä, jossa hajotustoiminta hidasta, jolloin rahkasammalkerroksen alaosista muodostuu hitaasti turvetta.
• Suotyypit kasvillisuuden mukaan: letto, neva, räme, korpi ja luhta
• Suotyypit pinnanmuotojen mukaan: keidas- eli kohosuo, aapasuo ja palsasuo

Tundra on biomi, jota esiintyy aivan pohjoisimmassa Suomessa. Tundralla on ympärivuotinen ikirouta ja kylmyyden ja roudan se on puuton. Siellä kasvaa lähinnä sammalta, jäkälää, pensaita ja muuta matalaa kasvillisuutta.

EKOSYSTEEMIT MUUTTUVAT

Alueella ilmenevää ekosysteemien lajikoostumuksen muuttumista vähitellen kutsutaan sukkessioksi. Primaarisukkessiossa eliöt valtaavat täysin uuden ja kasvittoman alueen, joka syntyy esimerkiksi maankohoamisen seurauksena. Sekundaarisukkessiota on esimerkiksi metsäpalon jälkeinen uuden metsän kehitys edellisen tilalle. 

Ekologinen sukkessio on erilaista riippuen alueen ilmastosta ja maaperästä. Suomessa aiemmin yleinen sukkessiotapahtuma oli tuoreen kangasmetsän sekundaarisukkessio hakkuu tai metsäpalon jälkeen. Ensimmäisessä vaiheessa alueella tulee nopeasti leviävien kasvien muodostama pioneerivaihe ts. heinikkovaihe. Pioneerilajeja ovat mm. maitohorsma. Niiden seasta nousee vähitellen monivuotisia, korkeampia kasveja, jotka varjostavat ensivaiheen matalia kasveja. Monivuotisten joukossa erityisesti nopeakasvuiset lehtipuut ja pensaat valtaavat alaa muodostaen pioneerivaihetta seuraavan pensaikkovaiheen. Vähitellen alueella alkaa kasvaa myös havupuita, jolloin paikalle syntyy  sekametsä. Pikkuhiljaa varjoa sietävät kuuset kasvavat lehtipuiden ohi varjostaen niitä, jolloin tuore kangasmetsä muuttuu kuusimetsäksi. Loppuvaiheen vanhaa kuusimetsää, jossa muutokset ovat vähäisiä, sanotaan kliimaksivaiheeksi. Kasvillisuuden muuttuessa muuttuu myös alueen muu eliöstö.

Syksy 2019 t.2 ravintoverkon piirtäminen
http://yle.fi/plus/abitreenit/2019/syksy/BI-fi/index.html#q2
YTL:n hyvän vastauksen piirteet (Syksy 2019)
https://www.ylioppilastutkinto.fi/images/sivuston_tiedostot/Hyv_vast_piirt/FI_2019_S/2019_s_bi.pdf
Kevät 2006 t.1 termien selitystä ja 2. lajien väliset suhteet
https://yle.fi/progressive/fynd/oppiminen/oppiminen.yle.fi/yo-kokeet/biologia_kevat_2006.pdf