Harjoittelun aloittaminen jännitti minua todella paljon. Minulla ei ole opetuskokemusta mistään muusta kuin ensimmmäisestä harjoittelusta ja siinäkin opetus oli pelkästään yhteisopettajuutta parin ja pienryhmän kanssa. Yksin opettamisesta minulla ei siis ollut yhtään kokemusta ja tuntui pelottavalta ajatukselta olla yksin koko luokan edessä "näyttämöllä". Ensimmäisen tunnin tavoite oli ainoastaan hengissä selviäminen. Ensimmäinen oppituntini oli elämänkatsomustietoa ja ryhmään yhdistyi kaikilta kakkosluokilta oppilaita. Tämä tarkoitti sitä, etten tuntenut puoliakaan oppilaista saatika tiennyt heidän nimiään. En myöskään tuntia suunnitellessa tiennyt, minklaiset työtavat sopisivat juuri tälle ryhmälle. 

Tietämättömyys kostautui tunnilla, kun huomasin, että hiljaa paikallaan pysymisen vaatiminen tältä ryhmältä oli liian iso vaatimus ja tuotti oppilaissa vain turhautumista ja turhaa hälinää. Luokan edessä puhuminen jännitti minua niin paljon etten kyennyt huomioimaan juuri mitään, mitä luokassa tapahtui. Keskityin omaan suunnitelmaani ja sen noudattamiseen ja luokan opettaja hoiti muun oppilaiden rauhoittamisen. Tunnin jälkeen, kun opettaja kysyi olinko huomannut tiettyjä asioita esimerkiksi takarivin oppilaiden käytöksessä, pystyin vastaamaan suoraan etten ollut. Opettajan kannustava palaute auttoi minua jatkamaan positiivisella mielellä seuraavaan tuntiin, jota suunnittelimmekin opettajan kanssa yhdessä. Vaikka minulla ei ollutkaan onnistunut olo tunnista, halusin pitää mielen kirkkaana ja luottaa siihen, että tulisin kehittymään. 

Jo heti toisesta tunnista alkaen opettaminen alkoi tuntua mukavalta enkä jännittänyt sitä enää juuri ollenkaan. Huomasin, että nautin luokan kanssa jutustelusta ja minua oikeasti kiinnosti oppilaiden mielipiteet ja kuulumiset. Huomasin, että olin saanut luotua turvallisen vuorovaikutussuhteen luokan oppilaiden kanssa, jolloin en itse pelännyt enää epäonnistumista, sillä tiesin ettei se haittaa. Koska epäonnistuminen ei jännittänyt, pystyin suunnittelemaan tunneille myös sellaisia tehtäviä, jotka eivät olleet vahvinta osaamistani. Päätin itsekseni, että haluan kokeilla harjoittelun aikana mahdollisimman paljon uusia asioita, sillä nyt siihen oli hyvä tilaisuus ja apua saatavilla. Tiesin, että luokan opettaja olisi luokassa auttamassa aina, jos sitä tarvitsisin ja se loi turvaa. 

Tuntien edetessä aloin huomata oppilaiden erilaisia oppimisedellytyksiä paremmin ja pyrin huomioimaan ne myös tunteja suunnitellessa. Tiesin ettei monikaan oppilas pytsyisi istumaan paikallaan koko 75-minuutin oppituntia, jolloin minun oli ihan turha myöskään vaatia sitä. Suunnittelin tehtävien väliin erilaisia toiminnallisia ja liikunnallisia osioita, jolloin oppilaat pääsisivät ylös pulpetista hetkeksi. Huomasin, että näin pienille oppilaille erilaiset leikit ja pelit, jumpat ja piirtäminen olivat toimivia työtapoja, jolloin pyrin hyödyntämään niitä mahdollisuuksien mukaan tunneillani. Yritin parhaani mukaan kysellä oppilaiden mielenkiinnon kohteista ja otin niitä mukaan tehtäviin esimerkiksi aihetta käsittelevän tietotekstin muodossa, jolloin myös heikommin osallistuvat oppilaat saisi innostettua mukaan tekemiseen. Jokaisella tunnilla huomasin, miten yhä paraneva oppilastuntemus auttoi tuntien suunnittelussa, pitämisessä ja etenkin ennakoinnissa.