Vestaali Roosa

Heräsin aamulla vähän ennen auringon nousua ja pukeuduin omaan kaapuuni, jonka otin kahden muun välistä, hyllyltä, joka sijaitsee huoneeni etelä-laidalla. Huoneeni oli pieni, mutta silti kotoisa ja lämmin. Siellä oli harmaa, metallinen sänky, hylly ja lipasto jossa oli paljon tavaroitani. Lisäksi oli avohylly vaatteilleni. Olen siis yksi neljästä Vestantemppelin neitsyistä.
Kävelin keittiöön jossa Oona keitti jo puuroa ja leipää oli pöydässä. Helmi lämmitti vettä takassa, jotta voisi mennä ruuan jälkeen kylpyyn.

Lähdin varmistamaan, ettei tuli olisi sammunut yön aikana. Olin huolissani turhaan sillä tuli oli täydessä terässään, mielestäni se oli kaunis kun se loimusi vasten mustaa takaseinää. Temppeli oli iso, ja kun sanon iso, tarkoitan sillä isoa. Se oli valkoinen kauttaaltaan ja siinä oli marmorikuviota, jota ei nähnyt, jollei osannut katsoa niitä. Sisältä se oli myös valkoinen lukuunottamatta mustaa takaseinää alttarin ja tulen takana. Lattia oli tummaa puuta, josta jäi helposti tikkuja jalkoihin, jos oli ilman kenkiä.
Palasin takaisin asuinrakennukseemme, joka sijaitsi rinnettä hieman ylöspäin temppelistä. Talomme oli iso ja valkoinen. Siinä oli sisäpiha, jossa oli suihkulähde ja pensaita ja kukkia. Kaikkea tätä ympäröi pieni metsä, joka oli minun rauhoittumispaikkani. Siellä tulee aina hyvä ja rauhallinen olo.

Kokoonnuimme pyötään syömään leipää ja Oonan valmistamaa puuroa. Puuro oli hieman löysää, eikä se ollut onnistunut kovin hyvin. Söimme sen silti.
Ruuan jälkeen lähdin torille Elenan kanssa, joka asuu myös temppelissä. Hän on meistä nuorin, vain 15 vuotta. Edellämme käveli liktorimme.

Matkalla meitä tuli vastaan monia hevoskärryjä, jotka kuljettivat ihmisiä, ruokaa ja eläimiä. Ruoka haisi taivaaliseselta. En osannut sanoa, mikä se haju oli, mutta minun tuli nälkä. Ostimme torilta kanan, josta meidän palvelijamme/orjamme saisi valmistaa meille illallista. Torilla oli kova melu ja puhetta kuului joka suunnasta. Hevonen makasi maassa, ja tiesimme, että nyt oli käynyt pahasti. Oli ahdasta ja kärryymme törmäsi toinen hevonen. Juoksimme Elenan kanssa katsomaan, miten oli käynyt. Elenan vaaleat hiukset hulmusivat tuulessa. Elena tiesi, että hevonen kitui, joten hän lopetti hevosen kärsimyksen. Minua inhotti katsoa. Siirsimme hevosen syrjään ja jatkoimme matkaa kohti torin keskustaa jalan, tai oikeastaan liktorimme kantoi meitä lakanalla.
Saavuimme vihanneskojun luo. Oli älyttömän täyttä, oikeastaan niin täyttä, että kulkeminen ja haistaminen kävivät todella vaikeiksi. Ostimme nipun porkkanoita ja nauriksia. Aloimme tehdä lähtöä, mutta sitten aloin huojua ja näin oudon näyn.

Näyssä nuori poika istui valkoisella penkillä kauniissa puutarhassa. Puutarha näytti vähän meidän sisäpihaltamme samassa poika juoksi naisen helmoihin ja joukko aseistettuja miehiä ryntäsi naista ja poikaa kohti. He seisoivat kivetyksellä talomme edessä, olin siitä varma. Poika alkoi itkeä ja nainen lähetti hänet sisälle taloon. Nainen näytti samalta kuin minä. Tummat lyhyet hiukset, korkeat poskipäät, suuri nenä ja hän oli pitkä. Naisella oli päällään musta kaapu ja ruskeat sandaalit. Miehet lähestyivät naista ja lopulta saavuttivat hänet. Nainen kannettiin metsään, pudotettiin kuoppaan ja lapioitiin maata perään.
Olin järkyttynyt. Olin aika varma, että se nainen olin minä, mutta miten minulla saattoi olla poika? Nousin hämilläni kärryihin ja koko kotimatkan mietin ja pohdin tätä näkyä. Puolessa matkaa Elena tökkäisi minua kylkeen ja kysyi ihmeissään, "Onko nyt kaikki hyvin? Vaikutat poissa-olevalta. Vakuuttelin hänelle, "Kaikki on erinomaisesti. Taidan olla vain vähän väsynyt." Elena hymähti, mutta tyytyi vastaukseeni.

Kotona menin huoneeseeni ja makoilin lattialla lukien vestan neitsyiden sääntö-seuraus kirjaa. Etsin kohdan, jossa mainittiin neityt ja siveelisyyslupaus. Aloin lukea "Vestaalin ottaessa virkansa temppelissä, hänen täytyy sitoutua noudattamaan siveellisyyslupausta. Lupaus tarkoittaa sitä, ettei nainen saa synnyttää lasta tai hänet haudataan elävältä". Aloin itkeä. En osannut lukea hyvin, mutta olin varma näkemästäni. Olin ennenkin nähnyt muutamia näkyjä, mutten ollut kertonut niistä kellekkään peläten, että minua pidettäisiin hulluna noitana. Itkuni vaihtui epätietoisuuden kautta epätoivoon. Miten minulla voisi olla lapsi?
Oona huusi minut syömään. Pyyhin kyyneleeni, toivoin ettei kukaan huomaisi mitän ja ryntäsin alakertaan pitkin leveää käytävää.

Ruokailimme suuressa, tammisessa pöydässä keskellä taloa.Pöydän ympärillä oli paksut, ruskeat tuolit. Tälläiset pöytä rakennelmat ovat harvinaisia, ainakin täällä päin. Söimme tukevasti. Tarjolla oli ostamaamme kanaa, vehnäleipää, viiniä ja lehmää. Lisäksi oli pieni linsseistä ja pavuista valmistettu salaatti. Ruokailun jälkeen kävimme Oonan kanssa tarkastamassa tulen.

"Apua!" Oona huutaa tulen luota kauhuissaan.
"Mitä nyt!?" Vastaan ihmeissäni.
"Nyt heti katsomaan tulta!" Oona sanoo nyt jo vähän hiljempaa.
Menin tulen luo, ja aloin lyyhistyä maahan.
"Mitä nyt on käynyt?" Utelin sekavana Oonalta.
"Tuli on sammunut" Oona nyyhkytti.
"No näenhän sen itsekin" Vastasin hämilläni.
Nyt sytytetään se, ennenkuin Helmi tai Elena huomaa, silloin me ollaan kyllä pulassa:" Ilmoitin pelokkaasti.
"Oona etsi sinä sytykkeitä, niin minä yritän löytää puita, käykö?"
Oona nyökkäsi.

Löysimme puita ja sytykkeitä ja yritimme kyhätä jonkun näköistä tulta.
"Roosa, nyt onnistui, Oona huusi innoissaan."
"Hyvä, nyt vain toivotaan, ettei kukaan huomaa eroa" Sanoin hieman peloissani, mutta yritin samalla vakuuttaa Oonaa.

Lähdimme täristen käsi kädessä takaisin talolle.
Talon ja temppelin välinen matka ei ole kovin pitkä, ehkä karkeasti 300 jalanmittaa. Mutta lyhyydestään huolimatta, matkalla on kaikkea kaunista. Esimerkiksi metsä, joka oli täynnä eläimiä. Suojelimme niitä siellä, sillä muuten niistä tehtäisiin ruokaa, tai muuten vaan tapettaisiin. Muut ihmiset eivät ajatelleet eläimiä niinkuin minä, Oona, Helmi ja Elena. Päästyämme talollemme, Helmi ilmoitti, että huomenna on uhritilaisuus. En pidä niistä yhtään, sillä niissä uhrataan niitä viattomia eläimiä. Pelkäsimme edelleen Oonan kanssa kiinni jäämistä, mutta sitä ei näemmä onneksi huomattu. Menimme huomisen valmistelujen jälkeen nukkumaan.

Kahden vuoden kuluttua:

Olin synnyttänyt terveen poikalapsen. Pojalla oli vaaleat hiukset ja paksut jalat. Olin antanut hänelle nimeksi Arcemus. En tiedä miten, mutta olin saanut pidettyä sen jo vuoden piilossa täällä. Nyt joku oli kuitenkin kertonut Julius Ceasarille tästä, ja hän oli lähettänyt armeijansa kuoppaamaan minua. Olin saanut lapsen turvaan vanhempieni taloon ja sen pitäisi olla siellä korjussa. Kukaan ei tiennyt, että se oli siellä.
Miehet olivat jo aivan lähellä ja nyt he saivat minut kiinni. Helmi huusi ja kirkui, hänet kannettiin pois. Aloin rimpuilla ja huutaa Helmiä. Miehet kantoivat minua käsistäni metsään, siihen jossa olin aina ollut turvassa. Matkalla oli kuusia ja pensaita, joiden takana olin ollut turvassa todellisuudelta. Tipuin kuoppaan ja päälleni leijaili santaa, sitä meni kurkkuuni, enkä saanut enään henkeä. Yritin huutaa. Päässäni pimeni.
Taisin kuolla.