Tunnetuki: 

Sensitiivisyys, sosioemotionaalinen tuki, vuorovaikutustaidot, tunnetaidot.

Lämpimän ilmapiirin rakentaminen on herkkää havannointia, millaisia suhteita oppilaita luovat toisiinsa ja minuun opettajana. Aikaa leikkiä yhdessä ja tutustua toisiin. Harjoitellaan, miten toisille puhutaan kunnioittavasti. Mietitään, missä omat ja toisen rajat kulkevat. Miten ollaan rikomatta niitä? Harjoitellaan kohtaamista ja luodaan ystävyyssuhteita. Jutellaan siitä, miltä ja missä erilaiset tunteet tuntuvat ja miten ne saavat näkyä. Millaiseen toimintaan tunteet helposti voivat ohjata, mutta miten voimme kuitenkin itse valita ja säädellä toimintaamme ja tekojamme niiden rinnalla.

Tunnetuki on reflektiota omista tunteista ja toimintamalleista. Millaista viestintää käytän kun olen väsynyt, surullinen tai iloinen. Tunnetuki on myös empatiaa, toisen tunteiden ymmärtämistä, mutta silti aikuisena koululuokassa tunnetiloihin ei pidä lähteä mukaan vaan tarjota mieluummin palikoita ymmärtämään itseään ja toimimaan hyväksytyllä tavalla, vaikka tunnemylläkkä joskus saa valtoihinsa.


Ryhmän ohjaaminen:

Ryhmädynamiikka, yhteiset säännöt ja toimintamallit, rutiinit, toistot, johdonmukaisuus.

Rakennetaan yhdessä oppilaiden kanssa säännöt ja toimintamallit luokkaan/kouluun. Varataan niiden harjoitteluun aikaa ja toistetaan samoja asioita pitkään. Opettajan johdonmukaisuus on yksi kulmakivi toiminannan ohjaamisessa. (Viittaus - möläyttelijät, koulun rajat jne.)
Käydään selkeästi läpi, millaisia käytösodotuksia luokassa on, mitä sääntöjä meillä on ja miten säännöt toimivat, jos niitä ei noudata. Toiminnalla on syy-seuraussuhde. Opettajan paikka on ikävä siinä hetkessä, kun joutuu tekemään jotain ikävää kuten antamaan sanktiota. (Millaisia sanktioita koulussa ylipäätään nykyään jaetaan? Jos poistuu koulun alueelta luvatta, tuleeko siitä soittoa kotiin, wilma merkintä vai jälki-istunto?)

Positiivinen vahvistaminen jäi erityisesti Vesan luennolta mieleen. Vesan mukaan opettajat helposti tarttuvat negatiiviiseen toimintaan ja ottavat kontaktia oppilaisiin kieltojen kautta. Parempi tapa olisia aina kehua.
Kehu aina onnistumista. "Hienosti olette sovittuun aikaan paikalla, kiitos" tai "muistit tänään hyvin kännykkäsäännön". Vieruskaverin kehuminen toimii vahvistuksena sille käytökselle, mitä odottaa myös muilta. Myös toistojen määrä on uuden säännön tai tavan oppimisessa tärkeä seikka. Sitä harjoitellaan ja palaute onnistumisesta pitää tulla alussa tiheään. Kun asia alkaa olla hallussa, sen toistaminen harvemmin riittää, kunhan tekee sitä kuitenkin. 

Myös ryhmänohjauksen kulmakivi on opettajan itsereflektio ja johdonmukaisuus. Kehuinko tänään useampaa oppilasta jostain asiasta? Millaista palautetta ylipäätään annoin ja mistä asioista? Toiminko jokaisen oppilaan kohdalla samalla tavalla esim. viittauskäytännön kanssa?
Aikuiset luovat ne tilanteet, joissa oppilaat voivat onnistua tai epäonnistua. Odotusten selkeä avaaminen ja opettajan ennakoiva toiminta, ovat hyvin suuressa roolissa työrauhan rakentamisen kanssa. Tässä on myös itselle vielä opittavaa. Kuinka ilmaista itseä sanallisesti selkeästi ja mahdollisimman yksitulkintaisesti? Millaista kieltä käytän? Millaisia materiaaleja viestinnän tueksi? Kuinka tarkkailen itseäni, että pysyn johdonmukaisena? 


Oppimisen ohjaaminen:
yksilöllinen koutsaaminen, monikanavaisuus, kielitietoisuus, vaihtelevat menetelmät, ilmiöoppiminen, projektit, tutkiva oppiminen, arviointi.

Mitä oppiminen on? Entä opettaminen? Luennoilla erityisesti jäi mieleen, että opettaminen ja arviointi on oppimisen ohjaamista. Eri oppilaat tarvitsevat erilaista ohjausta, koska meillä on erilaisia strategioita oppia. Oppilaat ovat myös tietojen ja taitojen osalta vähä eri paikoissa, ja jokaiselle olisi mielekästä oppia siinä kohdassa, missä on sopivasti haastetta mutta mahdollisuus ohjauksen avulla onnistua. (esimerkki. Miten opetetaan alisuoriutujaksi?)

Oppiminen on uusien taitojen ja tietojen omaksumista ja soveltamista vastaaviin tilanteisiin. Se on myös tietoisuutta siitä, miten opin parhaiten ja mitkä tavat oppia sopivat minulle. Lisäksi se on tietoisuutta omista kyvyistä ja tämänhetkisestä osaamisesta sekä käsitys siitä, mitä vielä pitää harjoitella. Oppiminen vaatii myös töitä ja toistoja. Se voi olla hauskaa mutta se voi olla joskus myös vähän tylsää. 

Joskus koulussa mennään aika korkealla akateemisten tietojen oppimisen kanssa ja joskus olen törmännyt koulussa kysymykseen, miksi mun pitää tämä osata. (Itsekin olen tämän kysymyksen esittänyt aikoinaan koulussa..)
Tällöin olisi hyvä opettajana osata vastata itselleen ja oppilaille, miksi mitäkin asiaa koulussa harjoitellaan. Tällöin myös tutkivan oppimisen ja ilmiöoppimisen menetelmät voisivat olla toimivia ratkaisuja. Miksi tämä asia on tärkeää tai miten opittu asiaa kohtaa elämän käytännön seikat? Siinä missä uutena opettajana teoria ja käytännön kohtaamisen paikka on välillä epäselvä ja vaatii purkua, myös koulun opetettavat sisällöt vaativat pureskelua ja avaamista itselle ja erityisesti oppilaille. Tavoitteet tulisi konkretisoida ja kirkastaa, jotta niitä kohti on helpompi lähteä etenemään. Opettajan näkökulmasta ensin pitää miettiä, mitä ja miten minä ohjaan ja arvioin, jotta ne vastaisivat asetettuun tavoitteeseen?

Oppilaiden motivaation kannalta on tärkeää ymmärtää, miksi jotain asiaa tehdään ja mitä odotuksia ja tavoitteita oppimiselle on asetettu. Elinikäinen oppiminen (oppimaan oppiminen) on asia, jota ei välttämättä vielä peruskoulun, lukion tai edes yliopiston jälkeen hahmota. Kyse on mielestäni ideaalista tilasta, joka ei varsinaisesti tule valmiiksi. Itsessään ja toisissaan pitää sietää keskeneräisyyttä ja myöskin jossain määrin epävarmuutta. Keskeneräisyys tai epävarmuus ei silti estä meitä tavoittelemasta sitä ja pyrkimään itseymmärrykseen, joka ohjaisi uteliaaksi ja kiinnostuneeksi elämästä ja sen merkityksellisyydestä. Kyynisyyden välttely saattaa olla myös taito opettajalle, joka käy aika ajoin tarpeen. En varmuudella tiedä, miten välttää leipiintymistä tai kyynisyyttä koulussa, mutta ehdotan itsereflektion harjoittamista ja keskusteluja kollegoiden ja läheisten kanssa. Kyynisyyteen vaipuminen saattaa estää näkemästä isompaa kuvaa ja merkityksiä, mitä oppiminen on ja miksi se tärkeää. Kyynisyys opettajana kuitenkin voi olla huono lähtökohta ja näkyä oppilaidenkin innossa oppia ja toimia koulussa. 

Kiinnittyminen, toimijuus ja osallisuus:
kuuluminen ryhmään, osa porukkaa, autonomiaa päättää ja valikoida itselle mieleisiä tapoja oppia ja työskennellä, itsemäärämisteoria, hyväksytyksi tuleminen.

Usein, kun sukulaisten lapsilta kysyy, mikä koulussa on parasta, vastaus on sama: kaverit. 
Kaverit ovat ihan älyttömän tärkeitä. Kavereiden kanssa tehdään läksyjä. Heidän kanssa käydään myös harrastuksissa ja sitten on ne synttärikutsut sun muut kekkerit. 

Kiinnitymisen luennolla tarkastelimme kolmea kiinnitymisen osa-aluetta: toiminnallista, kognitiivista ja tunnepohjaista kiinnittymistä. Ne rakentuvat useasta sisäisestä ja ulkoisesta tekijästä (mm. perhetausta, kulttuuri, koulukonteksti, akateeminen konteksti ja vertaissuhteet). 

Kiinnittyminen ja osallisuus ennustavat hyvää koulumenestystä. Tämä myös vähentää pinnaamista koulussa. 

Mieleen luennolta jäi, että motivaation tila ei ole kovinkaan stabiili vaan vaihtelee suuresti päivittäin. Kiinnittyminen kuitenkin koulun toimintaan on suhteellisen pysyvä tila, joten siihen kannattaa panostaa. Myöskin opettajien hyvinvointi ja kiinnittyminen omaan työhön (work engagement) ennustavat parempaa ilmapiiriä luokkaan ja oppilaat ovat vähemmän kyynistyneitä koulutyöhön, jos opettaja on sitoutunut hyvin työhön. 

Kiinnittymisen näkökulmasta on siis opettajana tärkeää panostaa koulun/luokan ilmapiiriin, kaverisuhteisiin, opettaja-oppilassuhteeseen ja mielekkääseen toimintaan koulupäivien aikana. Ryhmäytyminen voi edesauttaa sitä, ettei kukaan tuntisi ulkopuolisuutta tai yksinäisyyttä luokassa ja tuntisi olevansa osa porukkaa. 

Oman toimijuuden kannalta puolestaan opettajien tehtävä on pitää huolta siitä, että oppilaat onnistuvat ja saavat vastuuta omasta toiminnasta. He saavat myös itse vaikuttaa ja valita, mitä tekevät ja miten. 
Osallisuuden näkökulmasta olisi tärkeää, että jokainen oppilas osallistuu aktiivisesti päivittäisiin tapahtumiin ja saavat niistä onnistumisen kokemuksia ja kiitosta.

Koulun toimintakulttuuri ja myytit: 

Opettajan tiedonsiirtäjänä - yhteisöllinen oppiminen

Yksi koulukulttuurin myytti näyttää olevan opettajan rooli tiedonsiirtäjänä ja ongelmien ratkojana. Tässä kohtaa opettajan tulisi aktiivisesti haastaa oppilaita ratkomaan itse ongelmia, hyödyntämään erilaisia lähteitä ongelman ratkomisen tukena ja lisäksi opettajan tulisi hyödyntää muiden opettajien osaamista. Yhteisö on voimavara, jota hyödynnetään vähiten kouluissa tällä hetkellä oppimisen tukena ja puhutaan koulukulttuurista, jossa opettajat eristäytyvät omiin luokkahuoneisiin tekemään omaa työtään. Yhteisö tuo paljon voimavaroja ja puolittaisi kuormaa. Yhdessä suunniteltu ja toteutettu, on paljon helpompaa ja hauskempaa. Tai näin voisi kuvitella. Usein kuitenkin opettajat itse blokkaavat tämän näkökulman. Vähemmän muuttujia ja kompromisseja? 

Tämä myytti on tuttu myös omilta yläaste ajoilta. Alaluokilla (1-6) tapahtui vielä paljon yhteistyötä ja integrointia oppiaineiden välillä. Pieni kyläkoulu oli tiivis yhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa ja miltein väkisin kaikki olivat tekemisissä toistensa kanssa ja tämä oli voimavara. Yläaste puolestaan oli muutenkin hieman hämärää aikaa ja siellä kyllä vahvasti poteroiduttiin oppiainejaon mukaan tietyiksi tunneiksi tiettyyn luokkaan. Lukiossa taas tilanne muuttui täysin. Opettajat olivat todella aktiivisia integroimaan oppiaineita ja tunteja kokonaisuuksiksi, joissa vastuu oli hyvin pitkälti oppijalla itsellään. Meillä oli työnäytepäiviä (integroitujen oppiaineprojektien (esim. kuvis-uskonto-äidinkieli) esittely ja muiden töiden katsominen, arviointi, kuuntelu), learning cafe hetkiä, syysmessujen järjestäminen ja organisointi (lukion 1.lk kevät ja 2.lk syksyllä, oikeasti todella suuri työ) ja nuori yrittäjyys -toimintaa. Opettajat olivat hyvin innostuneita ja lukion kirjasto ja editointiluokka oli paikka, jossa me oppilaat vietimme joskus aikaa aamusta ilta myöhälle. Välillä otimme vähän rennosti (katsottiin auditorion valkokankaalta elokuvia ja syötiin jäätelöä tai muuten vain istuttiin, juteltiin ja keitettiin teetä) mutta teimme myös paljon töitä opintojen ja projektien eteen.


Tehokkuus - mitkä sisällöt ja tavat opettaa tavoittavat oppimistavoitteet?

Tämä myytti on mielenkiintoinen. Muistan itse joskus alakoulussa kysyneeni, että eikö tämä tehtäväkirja pitäisi tehdä loppuun? Tai että me ei olla käyty läpi tätä lukua. No, sain kyllä vastauksen siihen, että opettajat valikoivat sisältöjä ja sain luvan itse käydä läpi. Opettajat siis tekivät ainakin silloin valikointia. 
Yläasteelta ja lukiosta en edes muista, millaiset kirjat meillä oli. Muistan vain, että monisteita oli valtavasti (kansio, johon kerättiin monisteet) ja sitten teimme vihkoihin laskut. Työvihkoja oli lukemattomia. 

Läpikäymisen pedagogiikasta keskustelimme kandin teon yhteydessä ohjaajani kanssa. Yksi haastatelluista opiskelijoista koki, että opettaja suunniteli 35min tunnin niin täyteen läpikäytäviä asioita, että siellä ei ollut tilaa keskustella ja ymmärtää niitä. 

Tästä tulee ajatus, että onko tehokkuuden myytti aikuisten luoma kuva siitä, miten opiskellaan ja mitä tavoitellaan. Miten koulussa käyetty aika käytetään parhaalla mahdollisella tavalla hyväksi ja mistä palkka opettajalle maksetaan? Toisaalta se voi tulla myös opetussuunnitelman rakenteesta, joka on täynnä isoja tavoitteita (hienoja käsitteitä), joista pitää valikointia tehdä. Yrittävätkö opettajat täyttää kaikki opetussuunnitelman tavoitteet ja saada valmista? Niin oppiainesisällöt kuin koulun toimintakulttuurin ja toiminnan ohjauksen liittyvät tavoitteet. Olisiko esimerkiksi oppiainelähtöisestä opsista luopuminen jollain aikavälillä ratkaisu? Toisiko se mukana tunteen, että opettajilla ja rehtoreilla on oikeasti vapaus valikoida ja yhdistellä oppiaineita, jotta niistä muodostuu mielekkäitä oppimiskokonaisuuksia ja kaikkia tavoitteita ei ole mielekästä pyrkiä täyttämään yhtäaikaa. Opitut asiat muodostaisivat jatkumon ja oppiminen jatkuu läpi elämän.

Tehokkuuden myytti voi olla myös peruja yrityskulttuureille tavoista puhua ja rakentaa todellisuutta. Miten jatkuvasti pitää olla muutoksiin valmis, työskennellä tavalla, joka on tehokas, taloudellinen ja maksimoi hyödyn. Oppiminen ei ehkä ole niin suoraviivainen prosessi, kuin tehtaiden tuotantohihnat tai tavoitteena ei tarvitse aina oman hyödyn maksimointi. Määrä ei korvaa laatua - ainakaan oppimisen suhteen. Ja kiire sekä tiukka aikataulutus ei kuvaa tehokkuutta vaan ehkä paremminkin huonoa suunnitelmaa.

Muuttumattomuus - muutos


Kokeisiin valmistaminen - kokonaisvaltainen oppiminen

Tästä herää myös ajatus miksi tämä myytti on esteenä kokonaisvaltaiselle oppimiselle? Kokeisiin valmistaminen edellyttää oppimista ja kokeissa kyse on summatiivisesta arvioinnista, jolla on erittäin paljon merkitystä opiskelijalle hänen hakeutuessa jatko-opintoihin. Rakenteelliset valinnat ovat tähän ajaneet että arvosanat ja kokeissa menestyminen on elämän tärkeissä nivelvaiheissa hyvin tärkeää. Pääsenkö tuohon lukioon, johon haluan ihan hirveästi ja sinne hakee myös hyvät kaverit, tai opiskelemaan lääketiedettä tai kieliä? Koulutuspolku on rakennettu erilaisten summativiisten arviointien pohjalle, joka erottelee, kuka pääsee milloinkin tiettyyn oppilaitokseen. Ja ihmiset rakentavat puheissaan todellisuutta, mikä on tavoittelemisen ja arvostuksen arvoinen. Eihän se tietysti ole tyhjää puhetta, lääkärit ovat erittäin tarpeellisia mutta yhtä tarpeellisia ovat sairaanhoitajat, lähihoitajat ja henkilökohtaiset avustajat.

Ihmettelimme opiskelijakollegoiden kanssa sitä, miksi ihmeessä pitkän matematiikan yo-arvosanasta saa enemmän hakupisteitä hakeutuessa lukemaan englantia kuin itse englannin arvosanasta?
Tässä on paljon kehittämistä, mikäli kokeisiin valmistamisen myyttiä haluataan rikkoa ja saamaan lähtökohdaksi kokonaisvaltaisen oppimisen.
 
Mihin esimerkiksi tarvitsemme numeroasteikkoa arvioinnissa? Siitä tulee lähinnä mieleen lokerikot, jossa toiset ovat kympin lapsia, toiset seiskan. Se, mitä numerot "edustavat" jäävät toissijaiseksi. Pitäisikö esimerkiksi numerot unohtaa ja pyrkiä parantamaan sanallisen palautteen laatua ja kuvaamaan tarkemmin kielen avulla, mitä odotuksia oppimiseen on ja millaista työtä sen saavuttaminen vaatii. 

Myös itsetuntemus ja reflektoivat keskustelut tulevaisuudesta on ulkoistettu yhteen opon tapaamiseen ysiluokalla. Voi hyvänen aika. Enhän minäkään edelleen tiedä mitä minustat tulee isona. Tietääkö ysiluokkalainen ja varsinkaan sen yhden opon ohjauskerran jälkeen?