Olen itse vuorovaikuttajana aktiivinen kuuntelija, mutta myös toisaalta helposti suunsa avaava osapuoli. Osaan tulkita vuorovaikutustilannetta ja sen perusteella lukea, kummassa roolissa minun kannattaa toimia, niin että vuorovaikutustilanne on mahdollisimman vastavuoroinen. Opintojen aikana olen oppinut todella paljon vuorovaikutuksesta ja erityisesti olen oppinut arvostamaan sen kasvattamaa osaamista, opettajankoulutuksessa vuorovaikutuksen on nähty olevan merkityksillestä opettajaksi kehittymisessä (Gerlander & Kostiainen 2005). Opettajan työ koostuu monien eri tahojen kanssa käydystä vuorovaikutuksesta, joilla on suuri rooli oman asiantuntijuuden rakentumisessa. Itse en halua arvottaa joitain osapuolia korkeammalla kuin toisia, sillä näen kaikkien kanssa käydyn keskustelun yhtä arvokkaaksi.

Vanhemmilla on paras käsitys omasta lapsestaan kotiolosuhteissa ja opettajalla on taas tietoa siitä millainen kyseinen lapsi on koulussa. Kummatkin näkökulmat ovat tärkeässä osassa lapsen kasvatusta ja kasvatuksen tulisikin tapahtua yhdessä kummankin tietoa kunnoittaen. Tätä kumppanuusajattelua kustutaan kasvatuskummpanuudeksi. (Karila 2006.) Opettajana haluaisin luoda vanhempien kanssa vuorovaikutussuhteen, jossa he eivät koe omaa rooliaan lapsen kasvattajina syrjäytetyiksi vaan tasavertaisina osapuolina kanssani. Toimiva kasvatuskumppanuus vaatii keskustelua kasvtauksen kannalta oleellisista teemoista kuten: kasvatuksen arvoista, hyvän kasvatuksen menetelmistä ja hyvän lapsuuden piirteistä (Karila 2006). Opettajani minun tulee kunnoittaa vanhempien käsityksiä ja pyrkiä löytämään tasapaino, niin että kummallakin tulee kuultu olo. Usein kummatkin osapuolet haluavat lapsen parasta, mutta miten tämä tavoite saavutetaan saattaa sisältää näkemyseroja.

Opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutussuhde saa sisältönsä molempien pyrkimyksistä ja tavoitteena on edistää kasvatettavan henkistä elämää (Nummenmaa 2006). Vuorovaikustussuhde nähdään kuitenkin asymmetrisenä, sillä osapuolilla on erilaiset tehtävät vuorovaikutussuhteessa, joka vaikuttaa suhteeseen littyviin velvollisuuksiin ja oikeuksiin (Gerlander & Kostiainen 2005). Tämä harjoittelu vahvisti omaa näkemystäni opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutussuhdetta kumpaakin opettavana ja rikastuttavana. Vaikka opettajan rooli on pääsääntöisesti opettaa oppilasta on oppiminen kuitenkin kumpaakin osapuolta koskevaa. Opettajan pitäisi suhtautua kunnioittavasti oppilaan ja hänen väliseen vuorovaikutussuhteeseen, rakentaa ja vaalia sitä huolella sillä oma asema rakentuu hyvän luottamussuhteen pohjalle.

Itselleni tällä hetkellä vaikeimpana opettajan roolissa toimivassa vuorovaikutuksessa koen sen, että kuinka paljon voin välittää oppilaistani. Tätä dilemmaa kutsutaan välittämisen ja instrumentaalisuuden väliseksi jännitteeksi (Gerlander & Kostiainen 2005). Olen luonteeltani todella empaattinen ja tiedän, etten voi kantaa harteillani kaikkia maailman murheita, mutta mihin kohtaan tulevassa työssäni minun tulee vetää rajaa? Mielestäni kokonaan ei saa itseään kylmettää, sillä empaattisuus ja oppilaiden ymmärtäminen on opettajalle todella tärkeitä ominaisuuksia, mutta opettajan pitää tunnistaa omat voimavaransa ja huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan.

Lähteet:

• Gerlander, M. & Kostiainen, E. 2005. Jännitteisyys opettajan ja oppilaan vuorovaikutussuhteissa.  Prologi - Puheviestinnän vuosikirja 2005. https://journal.fi/prologi/article/view/95941
• Karila, K. 2006. Kasvatuskummpanuus vuorovaikutussuhteessa. Teoksessa K. Karila, M. Alasuutari, M. Hännikäinen, A. R. Nummenmaa & H. Rasku-Puttonen (toim.) Kasvatusvuorovaikutus. Tampere: Vastapaino, 91-
• Nummenmaa, A. R. 2006. Kasvattajien yhteisö ja kasvatuskulttuuri. Teoksessa K. Karila, M. Alasuutari, M. Hännikäinen, A. R. Nummenmaa & H. Rasku-Puttonen (toim.) Kasvatusvuorovaikutus. Tampere: Vastapaino, 19-33.