Olipa kerran Apina, joka asui viidakossa. Hänellä oli tylsää, kun ei voinut kiipeillä. Hänen kätensä oli nimittäin murtunut. Hän huomasi, että oli hukannut kellonsa eikä enää tiennyt oliko päivä vai yö. Hän päätteli, että oli päivä, koska aurinko oli korkealla. Joten hän lähti etsimään kelloa.

Matkalla hän törmäsi Käärmeeseen joka oli hänen ystävänsä.
-Oletko nähnyt minun kelloa? Sitä kultaista, Apina kysyi
-Kyllä olen se roikkuu tuossa puussa sinun ylä puolellasi, Sihisi Käärme.
-Ai niimpä näkyy mutta en yltä siihen, Vastasi Apina.
-Etkös voi kiivetä?
-Miltä näyttää? Apina puhisi kättään näyttäen.
-Ahaa. Anna kun minä yritän.
Käärme kiemurteli minkä jaksoi mutta ei ylttänyt puuhun.
-Ei onnistu minulta mutta kysy tuolta muurahaiselta jos hän voisi auttaa, Käärme ehdotti ja lähti jatkamaan matkaa.

-No voisitko sinä kiivetä puuhun ja tiputtaa kelloni alas, Apina kysyi toiveikkaasti muurahaiselta.
-Voinhan minä yrittää, Hän vastasi.
Muurahainen kipusi kellon luo mutta oli liian heiveröinen tiputtamaan sitä alas.
Hän palasi maahan ja sanoi Apinalle.
-En valitettavasti voi auttaa.
-Ei se mitään. Kyllä minä tiedän että pitäisi olla Kirahvi jotta saisin kelloni alas. Mutta Kirahvi taitaa olla reissussa vieläkin.
-Puhuttiinko minusta jotain, Kirahvi huutaa heidän takaansa.
Hän raahaa painavia matkalaukkuja perässään.
-Olen juuri menossa kotiin purkamaan matkalaukkuja, Huohottaa Kirahvi otsaansa pyyhkien.
-Voisitko auttaa minua ensin, Kysyy Apina.
-Mielelläni. Mitä minun pitää tehdä.
Apina kertoo ongelman ja Kirahvi nostaa kellon alas.
-Kiitos paljon! Apina kiittää Kirahvia.
-Eipä mitään, Kirahvi vastaa.
-Mutta nyt menen kotiin purkamaan laukkuni.

Ja sen pituinen se!