Koska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää vain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin kanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki kyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi rauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä saadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan Sigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän nimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda Kustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja Vermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton mieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä lähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa ja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton luonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos hän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin Ruotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt Viron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan valtaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin laimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin aselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.

Tälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko piti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt pakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen mukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten naapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf Elfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean laivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua ulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja rikasta Riian kaupunkia, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan vallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen myrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.

Sigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista sotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa antaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat miehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa mitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle rakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui suuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia. Ruotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili useampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle alttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla lahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki kuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää päästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät siten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet täynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta — ihme ja kumma! — leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt ainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta tulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon kaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti keksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa, ainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.

Ruotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui vielä lisäksi Jaakko De la Gardie maata myöten Viron kautta Viipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.

Nyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin niin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia. Tulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja kaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne olivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit raueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä millänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja ja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.

Riikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla auttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin porvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen eteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten päälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä muassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin, pakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä varustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei voinut mitään.

Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä. Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat valtaansa.

Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.

Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta, niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.

Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja miehuutta.

Teoksesta:

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:1

Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat

Luku: Puolan sota, osa 1: Riian kaupungin valloitus

Kirj. JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.