Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainen huvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuu tavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihen tottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea, kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekä vaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivat ruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, että hän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanut ainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvällä omallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen, vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät, vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; mutta hänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteli omiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului, kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.

Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanut maalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maalla vaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänen mielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvat sadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Mutta kaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, siellä sadeilmoja tuskin huomaakaan.

Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoi tyttäreensä.

— Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän Aleksei
Stepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa… Kylläpäs
Jumala antoikin ilman…

Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoi astella nurkasta nurkkaan.

— Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, mutta tänään, kuulemma, se on taas laskenut.

Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.

— Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.

— Tietysti!

— Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnyt häntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää, mutta nyt — onkos se laitaa? viisi päivää!… Minä en ole hänen vaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarin nousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle, Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinut sietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.

— Minun käy niin sääli häntä, sanoi tytär. Meidän on ikävä, mutta onhan hänen vielä ikävämpi siellä, äiti.

— Mitä vielä! Päiväkaudet hän on oikeudenistunnoissa ja yöllä kuin tarhapöllö yksinään tyhjässä huoneistossaan.

— Ja mikä kauheinta, äiti, hän on siellä ypö yksinään, ilman palvelijatarta; kukaan ei laita hänelle samovaaria eikä tuo vettä. Miksi emme hanki hänelle palvelijatarta kesäkuukausiksi? Ja miksi ollenkaan olemme täällä maalla, jollei hänkään tahdo olla? Minä olen sanonut hänelle: "Jollet tahdo, niin ei tarvitse". "Sinun terveytesi tähden", vastasi hän. Ja minkälainen on minun terveyteni sitten? Tuleehan jo sairaaksi siitäkin, kun tietää, että hänen täytyy minun tähteni niin paljon kärsiä.

Katsoen äitinsä olkapään yli tytär huomasi virheen pasianssissa, kumartui pöydän yli ja alkoi korjata. Seurasi vaitiolo. Molemmat katsoivat kortteihin ja kuvittelivat mielessään, kuinka heidän Aleksei Stepanitshinsa ypö yksinään kököttää siellä kaupungissa, synkässä, autiossa työhuoneessaan ja tekee työtä, vaikka onkin nälissään ja väsynyt ja ikävöi perhettään…

— Mutta tiedätkö mitä, äiti? virkkoi Nadeshda Filippovna yht'äkkiä, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Jos huomenna on samanlainen ilma, niin minä matkustan aamujunassa hänen luokseen kaupunkiin! Saanhan toki tietää, kuinka hän jaksaa, nähdä hänet, juottaa hänelle teetä.

Ja molemmat alkoivat ihmetellä, ettei tämä yksinkertainen, helposti toteutettavissa oleva ajatus ollut ennen heidän mieleensä juolahtanut. Kaupunkiin on vain puolen tunnin junamatka, ja sitten asemalta kaksikymmentä minuuttia ajurilla. He juttelivat vielä jonkin aikaa ja menivät sitten tyytyväisinä levolle, yhdessä samaan huoneeseen.

— Ohhoh-hoh-hoo… Herra armahda meitä syntisiä! huokasi anoppi, kun salin kello löi kaksi yöllä. Ei nukuta!

— Etkö nuku, äiti? kysyi tytär kuiskaten. Minä yhä ajattelen sitä
Alekseita. Kunpa hän ei vain pilaisi terveyttään siellä kaupungissa.
Jumala ties, missä hän syö, ravintoloissa ja muissa sellaisissa
paikoissa, jos niissäkään.

— Sitä minä itsekin ajattelin, huokasi anoppi. Taivas häntä suojelkoon. Ja tuota sadetta, tuota sadetta!

Aamulla ei sade enää rapistellut ikkunaruutuja, mutta taivas oli harmaa kuten edellisenäkin päivänä. Puut seisoivat surullisina, ja kun tuuli vähänkin hengähti, rapisi niistä vesipisaroita. Jalkineiden jäljet savisilla poluilla, ojat ja rattaanraiteet olivat täynnä vettä. Nadeshda Filippovna päätti lähteä kaupunkiin.

— Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtään hartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissä oikeudenistunnoissa… Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin… Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono. Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikka kylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.

Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.

Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänen äitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hän paistaisi vävylleen illaksi.

Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen ja sanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyi vuoteelle ja painoi päänsä patjaan.

— Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?… Missä
Aleksei Stepanitsh on?

Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silmin äitiinsä.

— Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.

— Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosi hänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!

— Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoi vapista.

— Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.

— Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei ole näinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona! Ei asu kotona! Ei kotona!…

Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:

— Ei kotona! Ei kotona!

Hän sai hysteerisen kohtauksen.

— Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hän kirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhien nimessä!

Nadeshda Filippovna herpaantui eikä jaksanut ottaa hattua päästään. Ikäänkuin olisi ottanut jotakin myrkkyä hän mielettömästi tuijotti silmillään ja tarttui kiihkeästi äitiään käsivarsiin.

— Kaikkiin sinä luotatkin, kun talonmieheen! ulisi anoppi hääräten itkevän tyttärensä ympärillä? Sitä mustasukkaisuutta! Hän ei petä meitä… Ja kuinka hän uskaltaisikaan pettää? Olemmeko me sellaisia? Jos kohta olemmekin kauppiassäätyä, ei hänellä silti ole oikeutta pettää sinua, sillä olethan sinä hänen laillinen vaimonsa! Me voimme haastaa hänet oikeuteen! Minä annoin sinulle kaksikymmentätuhatta myötäjäisiksi! Et sinä tullut tyhjin käsin taloon!

Ja anoppi alkoi itsekin nyyhkyttää, huitoi käsiään, tunsi voimiensa riutuvan ja heittihe pitkälleen arkulleen. Kumpikaan ei huomannut, kuinka taivaalle ilmaantui sinisiä kohtia, kuinka pilvet hälvenivät, kuinka ensimmäinen auringonsäde arasti liukui puutarhan märkää ruohoa pitkin ja iloiset varpuset hyppelivät vesilätäkköjen ympärillä, joihin kiitävät pilvet kuvastuivat.

Illalla saapui Kvashin kaupungista. Ennen lähtöään hän kävi kotonaan ja sai talonmieheltä kuulla, että hänen vaimonsa oli hänen poissaollessaan käynyt talossa.

— Tässä minä nyt olen! huudahti hän astuessaan anoppinsa kamariin eikä ollut huomaavinaan itkettyneitä, yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen! Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!

Hän suuteli hätäisesti vaimonsa ja anoppinsa kättä ja lysähti sitten tyytyväisenä nojatuoliin istumaan, ikäänkuin olisi juuri lopettanut raskaan työn.

— Huh! sanoi hän puhaltaen kaiken ilman keuhkoistaan. Kyllä nyt olenkin rääkännyt itseäni! Tuskin jaksaa istua! Lähes viisi vuorokautta… yöt ja päivät olen elänyt kuin kenttätulilla! Kotonani en käynyt kertaakaan; koettakaahan ajatella! Koko ajan olen selvitellyt Stipunovin ja Ivantshikovin vararikkoasioita; piti työskennellä Galdejevin toimistossa lähellä liikettä… En ole syönyt, en juonut, olen nukkunut penkillä, palellut… Ei ole ollut minuuttiakaan vapaata aikaa, ei sen vertaa edes, että olisin ennättänyt käymään kotona. Niin, rakas Nadeshda, en ole kotona käynyt…

Ja Kvashin piteli kylkiään, ikäänkuin hänen vyötäisiään olisi kolottanut kovan työn jäljeltä, ja vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsa nähdäkseen, kuinka hänen valheensa — eli hänen omien sanojensa mukaan diplomatiansa vaikutti. Anoppi ja vaimo katselivat toisiaan iloisina, hämmästyneinä, ikäänkuin olisivat odottamatta löytäneet kadotetun aarteen… Heidän kasvonsa loistivat, silmänsä säteilivät…

— Voi sinua, poika kulta! huudahti anoppi hypähtäen pystyyn. Eipä ole nyt aikaa istua! Teetä! Pian teetä! Ehkä tahdot syödä jotakin?

— Tietysti hän tahtoo syödä! sanoi vaimo temmaten etikkaan kastetun kääreen otsaltaan. Äiti, antakaa pian viiniä, ja jotakin välipalaksi! Natalja, kata pöytä! Ah, hyvä Jumala, ei ole mitään valmista!

Ja molemmat, anoppi ja vaimo, juoksivat hämmästyneinä ja iloisina pitkin huoneita. Äiti ei voinut enää nauramatta katsoa tyttäreensä, joka oli ajatellut niin pahaa viattomasta miehestään, ja tytär häpesi…

Pian pöytä oli katettu. Kvashin, joka tuoksahti madeiralle ja liköörille ja oli niin täynnä, että töin tuskin jaksoi hengittää, valitti nälkäänsä, söi väkisin ja jutteli yhä Stipunovin ja Ivantshikovin vararikosta. Mutta hänen vaimonsa ja anoppinsa eivät irroittaneet katsettaan hänestä ja ajattelivat:

"Kuinka ymmärtäväinen ja hyvä hän on! Kuinka kaunis hän on!"

"Mainiota!" ajatteli Kvashin heittäytyessään illallisen jälkeen pehmeään, suureen vuoteeseensa. "Vaikka he ovat kauppiassäätyä ja jonkin verran aasialaisia, on perhe-elämälläni kuitenkin viehätyksensä, ja pari päivää viikossa voi täällä viettää mielihyvin…"

Hän peitti itsensä, tunsi lämpenevänsä ja höpisi nukahtaessaan:

— Mainiota! Mainiota!

Teoksesta:

AVIOLIITTOJA: Sadesäällä

Kokoelma aviotarinoita

Kirj. ANTON TSHEHOV

Valikoinut ja suomentanut Reino Silvanto