Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
 maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
 Tuot' olen aatellut ma useasti,
 kun katson kansan tämän vaiheisin.

 Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
 ja suuri surkastua alhaiseen?
 Miks meillä niin on monta mielipuolta?
 Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

 Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
 kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
 miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
 tai kesken toimiansa katkeaa?

 Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
 vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
 Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
 ja nuori mies on hautaan valmis jo.

 Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
 Se merkki varhaisen on vanhuuden.
 Miks seuraan käskyä en veren vietin,
 vaan kansain kohtaloita huokailen?

 On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
 Sit' aatellessa mieli apeutuu.
 On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
 ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

 Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
 tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
 kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
 ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

 Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
 te suuret aatteet, teitä tervehdän!
 Te tänne jääkää, tehkää tänne pesä,
 jos muutattekin maihin etelän!

 Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
 Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
 On meidän rannoillamme rauhallista
 ja turvaisa on rinne tunturin.

 Havisten halki ilman lentäkäätte!
 Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
 Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
 ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

1902.


Teoksesta:

VAPAUDEN KIRJA

Runovalikoima

Kirj. EINO LEINO

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

K. F. Puromiehen Kirjapaino O.-Y.