Uskonto kuului Kiinan kulttuuriin jo varhain. Shang-dynastian (2205–1766 eKr.) uskontoon kuului ylijumala Shang Ti sekä paljon luonnonjumalia, kuten jokien, pilvien ja eri ilmansuuntien jumalia. Maa oli ihmisen todellinen koti, josta hän oli syntynyt ja johon piti palata kuoleman jälkeen.

Ikivanhan kiinalaisen perinteen mukaan maailmankaikkeuden peruselementit ovat taivas, maa ja ihminen. Maailmankaikkeus muodostaa harmonisen kokonaisuuden, jota kutsutaan taoksi eli tieksi. Tao oli tärkeä käsite jo ennen taolaisuutta, ja se on kulkenut läpi Kiinan historian. Tao on kaikkien perimmäisten asioiden alku, eikä sitä voida havaita aistien avulla. Taossa maailmankaikkeuden perusvoimat ovat tasapainossa. Tao näyttäytyy kaikissa Kiinan uskonnoissa, joskin eri tavalla kussakin.

Kiinan kolme pääuskontoa ovat kungfutselaisuus, taolaisuus ja buddhalaisuus. Näistä on joskus käytetty nimeä Kiinan kolme tietä, vaikka buddhalaisuus ei olekaan syntynyt Kiinassa. Uskonto on näkyvänä osana Kiinan yhteiskuntaa, vaikka toisen maailmansodan jälkeen se on kokenut suuria vaikeuksia maassa.

Kiinan uskonnoista pisimmät perinteet on kungfutselaisuudella, toiseksi taolaisuudella. Japanin tavoin Kiinassa uskonnot eivät sulje pois toisiaan, vaan ne edustavat erilaisia teitä ja vahvistavat toisiaan. Vaikka uskonnot ovat toisinaan jopa taistelleet toisiaan vastaan, ovat ne myös sekoittuneet keskenään niin, että joskus niitä on vaikea erottaa toisistaan. Tätä uskontojen sekoittumista sanotaan synkretismiksi.

Maan kolmesta pääuskonnosta taolaisuus ja kungfutselaisuus ovat syntyneet Kiinassa, buddhalaisuus taas alun perin Nepalissa. Buddhalaisuus on myös levinnyt laajasti muualle Aasiaan. Kiinassa monenlaiset kansanuskomukset ja perinteet ovat myös osana uskonnollisuutta.

Kiinalainen aikakäsitys on syklinen, kuten muissakin Aasian uskonnoissa. Tällöin ihmisen maailma on osana maailmankaikkeutta. Molemmissa järjestyksen ja kaaoksen sekä köyhyyden ja vaurauden kaudet vuorottelevat ja kiertävät kehää.