​Suomen soita on ojitettu ainakin 1800-luvulta lähtien, mutta erityisen aktiivinen ojituskausi alkoi 1950-luvulla. Ojituksilla on raivattu uusia peltoja ja turvetuotantoalueita. Kaikkein eniten soita on kuitenkin ojitettu metsätalousmaaksi. Kaiken kaikkiaan Suomen soista noin kaksi kolmasosaa on ojitettuja. Se on noin 5,5 miljoonaa hehtaaria.

Kun luonnontilainen suo ojitetaan, sen kasvillisuus muuttuu. Märkyyteen sopeutuneet rimpi- ja välipintojen lajit häviävät nopeasti. Esimerkiksi karpalo ei menesty ojitetuilla soilla.

Mätäspinnoilla kasvavat suolajit, kuten ruskorahkasammal, suopursu ja vaivaiskoivu, voivat aluksi hyötyä ojituksesta ja kasvaa aiempaa nopeammin.

Turvekerroksen hajoaminen kiihtyy ojituksen myötä, hapen määrä lisääntyy ja kasvupaikka muuttuu aiempaa lämpimämmäksi. Tällöin metsälajit, kuten mustikka ja puolukka, alkavat vallata alaa suokasvillisuudelta.

Osassa ojitetuista soista puuston kasvu kiihtyy selvästi. Osassa happamia soita ei metsä kuitenkaan lähde kasvamaan ojituksesta huolimatta.

Soiden ojitus vaikuttaa itse suon lisäksi myös vesistöihin. Soilta tulee ruskeita, humuspitoisia ja happamia vesiä alapuolisiin jokiin ja järviin.

Ojitus nopeuttaa sulamis- ja sadevesien virtausta valuma-alueelta vesistöihin, jolloin jokien tulviminen voimistuu.