13. Suomi on suomaa

Luvun sisällys

13.1 Suo on syntynyt kasveista
13.2 Suo on haastava kasvualusta

13.3 Metsäisiä soita
13.4 Kuvagalleria metsäisistä soista
13.5 Nevat, letot ja luhdat ovat avosoita
13.6 Kuvassa nevaa ja rämettä
13.7 Kuvagalleria nevat, letot ja luhdat
13.8 Soiden luokitus pinnanmuotojen mukaan

13.9 Suo eläinten elinympäristönä
13.10 Soiden linnusto
13.11 Kuvagalleria soiden linnuista
13.12 Soiden selkärangattomat ja niiden saalistajat
13.13 Soiden nisäkkäät

13.1 Suo on syntynyt kasveista

Mistä tietää seisovansa suolla? Asian voi selvittää puisella kepillä. Jos sen saa työnnettyä maahan vähintään 20 cm syvyydelle, kyseessä on suo. Jalkojen alla on pehmeää turvetta.

Suo on kostea, turvetta muodostava ekosysteemi. Turvetta syntyy, kun viileän kosteassa, vähähappisessa maassa kasvien osat hajoavat hitaasti. Tällöin kasvien, erityisesti rahkasammalien, kuolleet tyviosat eivät maadu kokonaan. Hajoamaton kasviaines muodostaa ajan mittaan paksunevan turvekerroksen. Näin suokasvillisuus vähitellen tekee itse oman kasvupaikkansa.

Suomi on pinnanmuodoiltaan suhteellisen tasainen maa, jonka ilmasto on viileän kostea. Vettä sataa enemmän kuin haihtuu. Lisäksi Suomessa on viimeisen jääkauden jäljiltä paljon erikokoisia altaita ja painanteita, joihin vettä ja kosteutta voi kertyä. Näistä syistä Suomessa on paljon soita, liki kolmannes maa-alasta. Tällä soiden osuudella Suomi on maailman soisin maa.

Suomen suot syntyvät kolmella eri tavalla. Kun järvi kasvaa umpeen, suokasvillisuus leviää vähitellen reunoilta alkaen. Kirkasvetisissä järvissä umpeenkasvu voi olla pohjanmyötäistä, jolloin runsastuva vesikasvillisuus vaihtuu suokasveiksi.

Tummavetisissä järvissä valo ei pääse järven pohjaan asti, joten pohjalla ei ole kasvejakaan. Järvi voi silti kasvaa umpeen siten, että reunoilla kasvavat rahkasammalet alkavat levittäytyä pinnanmyötäisesti järven keskustaa kohti.


Kun järvi kasvaa umpeen, suokasvillisuus leviää reunoilta keskustaa kohti.

Myös metsämaa voi joskus muuttua suoksi. Kosteissa painanteissa, joissa pohjavesi yltää lähelle maan pintaa, rahkasammalet ja muut suokasvit alkavat vallata alaa. Niistä muodostuva turve tukahduttaa metsäkasvit alleen, ja painanteesta alkanut soistuma leviää hitaasti korkeammalle.

Kolmas suon syntytapa on merestä kohoavan maan soistuminen. Jääkauden aikana mannerjää painoi kallioperää alaspäin. Jäätikön sulettua maa on noussut takaisin, ja tuo kohoaminen jatkuu edelleen. Nopeinta maankohoaminen on Pohjanlahden rannikolla, noin 8 mm vuodessa. Kun uutta, kosteaa maata paljastuu meren rannoilla, se usein soistuu.

Yle: suo  

13.2 Suo on haastava kasvualusta

Soilla on vähemmän kasveja kuin metsissä. Lajeja voi olla paljonkin, mutta ne ovat suurelta osin pieniä sammalia ja matalia saroja, ruohoja ja varpuja. Etenkään kosteimmilla soilla suurikokoisemmat puut ja pensaat eivät menesty.

Kasvien elämää vaikeuttavat suolla monet tekijät. Vetisessä ympäristössä hapesta on pulaa, mistä erityisesti kasvien juuristot kärsivät.

Hapen niukkuuden vuoksi hajotustoiminta on hidasta, joten kuolleesta kasviaineksesta ei vapaudu ravinteita kasvien käyttöön. Ravinteet ovat sitoutuneena turpeeseen.

Turve itsessään on hapanta, mikä myös vaikeuttaa kasvien ravinteiden saantia. Märässä ympäristössä myös talvinen jäätyminen tuo omat vaikeutensa. Vesi laajenee jäätyessään, jolloin märkä turve liikkuu ja rikkoo kasvien juuria ja maavarsia. Tämä haittaa erityisesti suurikokoisia kasveja, joiden juuristot syvemmällä. Niitä haittaa myös se, että turpeen eristäessä lämpöä tehokkaasti jäätynyt suo sulaa keväällä hitaasti.


Kihokki selviää karulla turpeella ottamalla ravinteita hyönteisistä.

Suo ei ole kasvien kannalta yhtenäinen kasvualusta. Soilla elää vedenpinnan korkeuden suhteen eri tavoin sopeutuneita kasvilajeja. Kuivimmilla mätäspinnoilla kasvuolot voivat muistuttaa metsien olosuhteita. Niillä kasvaa usein pitkiä maavarsia muodostavia saroja ja varpuja. Esimerkiksi suokukka, suopursu ja tupasvilla ovat tyypillisiä mätäspintojen lajeja.

Hiukan kosteampaa, 5–20 cm:n korkeudella vedenpinnasta olevaa, suon tasoa kutsutaan välipinnaksi. Siinä ravinteiden saanti on helpompaa, mutta kasveja haittaa märkyys ja vedenpinnan vaihtelu. Välipinnan kasvilajeja ovat esimerkiksi karpalo ja monet pienikokoiset sarat, kuten riippasara. Rimpipinnaksi kutsutaan kaikkein märintä suon tasoa. Siinä kasvaa pääasiassa lähes kokonaan veden peitossa kasvavia rahkasammallajeja. Myös jotkut ruohot ja sarat ovat sopeutuneet kasvamaan märillä rimpipinnoilla. Tällainen laji on esimerkiksi raate.


SUON PINNAT
PintaOlosuhteetKasvillisuus, esimerkkilajeja
mätäspinta Suon kuiva osa, olosuhteet muistuttavat metsää. Saroja, suokukka, tupasvilla
välipinta 5–20 cm korkeudella vedenpinnasta, märkyys ja vedenpinnan korkeuden vaihtelut haittaavat kasvien kasvua. karpalo, kihokki, maariankämmekkä
rimpipinta Suon märin osa. vehka, raate, rahkasammalet

13.3. Metsäisiä soita

Soista voidaan erottaa kasvillisuuden perusteella erilaisia tyyppejä, aivan kuten metsistäkin.

Eri suotyyppien taustalla ovat erilaiset kasvupaikkatekijät, kuten
ravinteiden määrä, vedenpinnan korkeus ja turvekerroksen paksuus.

Soiden tyypittelyssä tutkitaan koko kasvillisuutta aina puustosta sammaliin.

Korvet ja rämeet ovat puustoisia soita.

Korvet ovat ohutturpeisia, puustoisia soita, joissa runsaimpana puulajina kasvaa kuusi. Myös koivut ja pajut sekä eteläisessä Suomessa tervaleppä ovat tavallisia korpien puita.

Kenttäkerroksessa kasvavat tuoreiden kangasmetsien lajit, kuten mustikka ja metsätähti. Suokasveista sarat ovat korvissa yleisiä. Pohjakerroksesta voi löytää erilaisia rahkasammalia, kynsisammalia ja korpikarhunsammalta. Kasvit saavat ravinteita turpeen alla olevasta maasta, joten kasvillisuus voi olla rehevää.

Kuva: Kuusimetsässä kasvavat rahkasammalet ja niiden alla oleva turvekerros kertovat, että metsä on korpea.

Jos puustoisen suon pääpuulajina on mänty, kyseessä on räme. Rämeet ovat paksuturpeisia soita, joissa ravinteita on kasvien saatavilla vähemmän kuin korvessa.

Puustossa on vain vähän lajeja. Männyn lisäksi hieskoivua ja kuusta esiintyy. Kenttäkerroksessa ovat näkyvimpiä isokokoiset varvut, kuten vaivaiskoivu, juolukka, suopursu ja suokukka.

Ruohovartisista kasveista esimerkiksi suomuurain ja tupasvilla ovat tyypillisiä rämeille. Pohjakerrosta peittää kauttaaltaan rahkasammalmatto.



Räme.



Korpi.

13.5 Nevat, letot ja luhdat ovat avosoita

Nevat ovat niukkaravinteisia avosoita. Jos puita kasvaa lainkaan, ne ovat useimmiten kituliaita mäntyjä. Kostean rahkasammalmaton päälle kohoaa erilaisia saroja, kuten mutasara ja riippasara.

Korkeammilla mätäspinnoilla kasvaa rämeiden lajeja.

Nevoista, kuten muistakin suotyypeistä, voidaan erottaa lukuisia alatyyppejä. Osa nevoista on hyvin vetisiä ja upottavia, toiset kuivempia. Toisilla nevoilla ravinteita tulee ympäristöstä ja pohjamaasta, jolloin esimerkiksi isokokoisia saroja esiintyy runsaasti. Karuimmilla nevoilla ravinteita tulee vain sadevedestä.



Neva.

Letot ovat runsasravinteisia soita. Niitä esiintyy vain alueilla, joilla maaperässä on kalkkia. Osa letoista on puustoisia, kuten korvet ja rämeet, ja osa nevojen tapaisia avosoita. Usein suon tunnistaminen letoksi edellyttää kasvilajien tarkkaa tutkimista. Lettosoilla tavataan monia ravinteisuudeltaan vaativia, usein harvinaisia lajeja, jotka eivät muilla soilla menesty. Esimerkiksi orkideansukuisia kämmeköitä tavataan erityisesti letoilla. Tavallisista metsäkasveistamme esimerkiksi kataja ja karhunputki kertovat suolla kasvaessaan, että ravinteita on runsaasti.

Lettosuot ovat maassamme harvinaisia. Etelä-Suomessa niitä ei ole juuri lainkaan ja Pohjois-Suomessakin alle 2 % suoalasta. Kalkkipitoista maaperää ei graniittisen kallioperämme päällä ole kuin paikoitellen. Lisäksi vähistä lettosoistamme suurin osa on kuivattu pelloiksi.

Letot ovat runsasravinteisia soita.

Monien järvien ja lampien rannat ovat soistuneita. Tällaista rannan soistumaa, johon viereisessä lainehtiva pintavesi tuo lisää ravinteita, kutsutaan luhdaksi. Sille tyypillistä on, että suokasvien joukossa on runsaasti matalilta rannoilta tuttuja vesi- ja rantakasveja sekä paljon suurikokoisia saroja.

Yle: suotyypit
Syotyypit
Suotyyppi Piirteitä Linnusto Muuta
korpi puustoinen, kuusi, koivu rikas linnusto Usein purojen varsilla on pieniä korpia.
räme puustoinen, mänty köyhä linnusto Monet rämeet on ojitettu puuntuottoa varten.
neva niukkaravinteinen avosuo vähän lintuja Monien E- ja K-Suomen soiden keskustat
letto runsasravinteinen avosuo rikas linnusto Harvinainen suotyyppi, erityisesti Lapissa,
luhta vesistöjen rannan kosteikko rikas linnusto Paljon vesi- ja rantakasveja,

13.6 Kuvassa nevaa ja rämettä



1 = neva-avosuota, 2 = räme (mäntyvaltaista suota), 3 = mänty, 4 = turve-maalajia. Koska suon keskiosat ovat reunoja ylempänä, kyse on koho- eli keidassuosta.

13.8 Soiden luokitus pinnanmuotojen mukaan



Suot luokitellaan pinnanmuotojen mukaan kolmeen suotyyppiin.


  • Koho -eli keidassuossa suon keskiosa on reunoja korkeammalla. Monet Etelä-Suomen suot ovat kohosoita.
  • Aapasuossa suon keskiosa on reunoja alempana. Suon keskiosaan valuu ravinteikkaita sadevesiä. Aapasuot ovatkin kasvillisuudeltaan kohosoita rikkaampia. Aapasoita on paljon Keski- ja Pohjois-Suomessa.
  • Tunturi-Lapissa on palsasoita. Niissä on ikiroutaisia turvekumpuja. Ikirouta tarkoittaa jäätä, joka ei sula edes kesällä.



13.9 Suo eläinten elinympäristönä

Ravinteiden vähyyden vuoksi soilla on vähän kasvilajeja. Tämä vaikuttaa edelleen kasvinsyöjien ja petojen määrään: niitäkin on vähän.

Suon ekosysteemi on niukka lajimäärien suhteen, mutta tiettyjen lajien yksilömäärät ovat paikoitellen suuret. Esimerkiksi kesäisin suolla voi elää valtavia määriä hyttysiä.

Suon ravintoketjut jäävät lyhyiksi ja ravintoverkot yksinkertaisemmiksi kuin metsien ravintoverkot.


Sisilisko on pieni matelija, joka saalistaa hyönteisiä.

13.10 Soiden linnusto

Suon lintulajisto muotoutuu sen mukaan, onko suo metsäinen vai aukea suo. Kuusivaltaisilla korpisoilla elää tuoreen kangasmetsän lintulajeja, kuten pajulintu ja peippo. Lahopuihin saavat pesäkoloja tiaiset ja kirjosieppo.

Puustoisista soista rämeet eivät houkuttele lintuja. Ne ovat korpisoita avoimempia. Niillä tavallisin lintulaji on metsäkirvinen. Lapin rämeillä riekot ovat yleisiä lintuja. Petolinnuista rämeellä voi tavata kalasääsken, joka tekee pesäpuunsa männyn latvasta saalistusreissuja läheisille järville ja lammille.

Rikkain lintulajisto on Pohjois-Suomen aukeilla nevoilla. Vetisillä nevoilla hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä riittää ravinnoksi yllin kyllin. Lammissa viihtyy metsähanhia, laulujoutsenia ja sorsia. Runsaimmin avosoilla on kahlaajia, jotka nappaavat pitkällä nokallaan selkärangattomia eläimiä matalista rantavesistä. Lirot ja taivaanvuohet tunnistetaan parhaiten äänistään. Suokukkokoiraat värittävät keväällä suoekosysteemejä koreilla soidinasuillaan.


Liro on soilla pesivä kahlaaja.

Kurki on soidemme näyttävimpiä lintuja. Keväällä kurkiauroja voi nähdä eri puolilla Suomea, sillä laji pesii soiden lisäksi jo merenlahtien ja järvien ruoikoissa.

Kurkien äänet
kaikuvat keväisin ja syksyisin muuttomatkoilla auroissa, ja niitä kuulee pesimäalueilla koko kesän ajan. Kurkien soidinmenot ovat oikea luonnonnäytelmä. Kurjet pyörähtelevät, hypähtelevät ja hulmauttelevat tuuheaa pyrstöröyhelöään. Levällään olevat isot siivet antavat ylvään vaikutelman lintujen kävellessä uhkaustarkoituksissa toisiaan kohden. Kanta on kasvanut siinä määrin, että loppukesällä muuttomatkoilla pysähtyvät kurkiparvet voivat aiheuttaa jopa vahinkoa viljapelloilla. Kesällä ne ovat saaneet soilta monenlaista ravintoa: hyönteisiä ja niiden toukkia, sammakoita, etanoita ja pikkujyrsijöitä. Keväällä ravintokohteissa on ollut tyytyminen talven yli säilyneisiin karpaloihin ja variksenmarjoihin.


Kurkiaura.

Yle: kurki

13.12 Soiden selkärangattomat ja niiden saalistajat

Verta imevät hyönteiset, hyttyset ja mäkärät koettelevat suolla kulkijoita kesällä. Muista selkärangattomista eläimistä suolla voi nähdä runsaasti myös perhosia.

Perhostoukat saavat ravintoa varpukasvien lehdistä. Esimerkiksi suokeltaperhosen toukka syö juolukan lehtiä ja aikuiset yksilöt saavat varpujen kukista mettä ja vievät samalla siitepölyä eteenpäin.

Hyönteisiä käyttävät lintujen lisäksi ravintonaan sammakot ja sisiliskot. Sammakot tarvitsevat märkiä soita kutupaikoiksi.

Sisiliskot ovat yleisiä avoimien soiden kuivilla varvikoilla ja rämeillä. Soilla niitä näkee varsinkin aurinkoisilla mättäillä päivää paistattelemassa.

Soilla elää runsaasti vaaksiaisia.

13.13 Soiden nisäkkäät

Nisäkkäitä soilla liikkuu varsin vähän. Pienistä nisäkkäistä suolla elää myyriä ja päästäisiä. Myyriä saalistavat niin kärpät kuin kyyt ja rantakäärmeet.

Suurimmat soilla liikkuvat nisäkkäät ovat hirvi, metsäpeura ja poro. Hirven elinympäristö vaihtelee vuoden mittaan, ja kesällä ne oleilevat mielellään juuri soilla ja liikkuvat syksyn aikana talvilaidunalueilleen.

Suurpedoista ahma, susi ja karhu liikkuvat Itä- ja Pohjois-Suomen soilla. Karhu käy suolla loppukesällä hillansyönnissä. Sudet kulkevat matkoillaan soiden läpi.


Karhu on tullut suolle etsimään syötävää.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä