Kielikäsitys, kielitaitokäsitys

Tässä materiaaliassa kieli nähdään toimintana, ei vain objektina (oppimisen kohteena olevana erillisenä oliona). Pedagogiikka pohjaa siis ajatukseen, että kielen käyttäminen – osallistuminen erilaisiin tilanteisiin – on oppimista. Ensin ei tarvitse oppia jotain, jotta kieltä voisi käyttää, vaan molemmat näkökulmat ovat prosessissa läsnä. Tämä lähestymistapa edellyttää tiivistä vuorovaikutusta opettajan ja vertaisten kanssa: kieltä ei opita vain yksin vaan ennen kaikkea yhdessä, erilaisia asioita tekemällä.

Kieltä ei myöskään käsitellä vain lingvistisenä koodina (ns. kielioppina ja sanastoina) vaan multimodaalisena vuorovaikutustoimintana (Dufva ym. 2011): kieli kietoutuu osaksi muita merkityksen välittämisen keinoja, kuten kuvia, tilan- ja äänen käyttöä, eleitä, ilmeitä, välineitä, esineitä, aikapaikkaisia tapahtumia ja ihmisten välisiä suhteita. Kun kielellä toimitaan autenttisella tavalla, sitä ei voida eristää tilanteista, joissa ovat tyypillisesti läsnä nämä monet muutkin resurssit. Esimerkiksi visuaalisuus on paitsi alkuvaiheen oppimisen tuki, myös itseisarvoisesti kielen käytössä läsnä: mediassa tai kasvokkaisessa viestinnässä visuaalisuutta ei voi eristää tulkintojen tai tuottamisen ulkopuolelle missään oppimisen (eli kielen käyttämisen) vaiheessa.

Kieltä on traditionaalisesti opetettu kirjoitetun kielen kautta ja kirjoitettuun (yleis)kielimuotoon keksittyen (ns. kirjoitetun kielen vinouma; jos merkitysten välittämisen multimodaalinen luonne ohitetaan, voidaan viitata myös puhutun kielen vinoumaan). Etenkin nykyisisessä digitaalisessa viestinnässä kuitenkin korostuu multimodaalisuus, ja nuoret elävät moninaisten tekstien ja jaettujen tilojen - sosiaalisen median - äärellä lähes koko valveillaoloaikansa. Sähköisen materiaalin etu on, että näitäkin kielenkäytön keinoja voidaan ottaa huomioon ja valjastaa aidosti oppimisen resursseiksi. Opettamisen näkökulmasta kielikäsityksen laajeneminen tarkoittaa sitä, että eri tilanteissa on otettava haltuun juuri tälle tilanteelle ominaista kielimuotoa (esimerkiksi kirjoitettua tai puhuttua) ja myös harjoittelun tulisi kohdistua relevantille kielitaidon osa-alueelle (esimerkiksi puhumista ei voi harjoitella vain kirjoittamalla).

Tavoitteena on, että luku- ja kirjoitustaitoakaan ei opeteta toiminnoista ja merkityksellisistä tilanteista erillisenä taitona, vaan että myös nämä taidot kehittyvät suullisen, kehollisen ja kuvallisen viestinnän rinnalla. On hyvä huomata, että luku- ja kirjoitustaidottoman vahvuudet ja selviytymistrategiat - kyky tulkita ja hahmottaa tilanteita ja viestintää - voivat olla erinomaisia. Opetus ei saa kulkea vain kirjoitetun kielen ehdoilla, vaan luku- ja kirjoitustaitoa edeltää ja tukee luontevasti suullisen ja kehollisen kielen haltuunotto.

• lähdetään liikkeelle symboleista, kylteistä, kokonaisista merkityksellisistä sanahahmoista (oma nimi, tuttu tienviitta tai logo), jotka relevanttia osata lukea ja kirjoittaa
• suullinen kielitaito, lukeminen ja kirjoittaminen rinnakkain
• lukutaito vuorovaikutustaitona: ei vain koodaamista ja dekoodaamista, vaan kirjoittaminen kytkeytyy merkityksellisiin tilanteisiin ilmauksiin > mitä ylipäätään tarvitsee kirjoittaa ja lukea (autenttinen toiminta)
• holistisesta kohti ns. mikrotasoa: esimerkiksi äännetason tarkkuutta hiotaan sitten, kun sanahahmoista alkaa jo olla käsitys

Opetuksessa ei ylipäätään liikkeelle äännetason ilmiöistä (vokaaliharmoniasta, astevaihtelusta tai pitkistä äänteistä); näissä kyse on äännetason tarkkuudesta, jota kannattaa harjoitella vasta, kun merkityksellisiä ilmauksia on jo käytössä.

Latinalaisten aakkosten harjoitteluun ja äänne-kirjain-vastaavuuden hahmottamiseen toimiva työkalu: Ekapeli