Yhteyttämiseen kykenevät muun muassa kasvit, levät ja monet bakteerit (esimerkiksi syanobakteerit).

Tällaisia eliöitä kutsutaan omavaraisiksi eli autotrofisiksi eliöiksi, sillä ne kykenevät tuottamaan oman energiansa.



Kasvit tarvitsevat yhteyttämiseen auringon valoenergiaa, hiilidioksidia ja vettä. Hiilidioksidia ne saavat kasvin lehtien alapinnalla sijaitsevien ilmarakojen kautta. Vettä kasvit saavat juurien avulla, josta se nousee lehtiin johtosolukon puuosaa pitkin. Yhteyttämistuotteet, kuten sokerit, kulkeutuvat lehdistä juuriin johtosolukon nilan kautta.

Fotosynteesissä eliöt sitovat auringon valoenergiaa orgaanisiin yhdisteisiin kemialliseksi energiaksi.

Auringonvalon avulla voidaan muodostaa hiilidioksidista ja vedestä glukoosia (sokeri), jota solut voivat käyttää muiden orgaanisten yhdisteiden valmistamiseen.

Glukoosista voidaan muodostaa monimutkaisia orgaanisia yhdisteitä, kuten hiilihydraatteja, proteiineja ja lipidejä. Fotosynteesissä lopputuotteena vapautuu lisäksi happea. Reaktion suunta on päinvastainen kuin soluhengityksessä.

Ihminen on riippuvainen fotosynteesistä, sillä kaikki ravinnosta saamamme energia on peräisin kasveista ja siten välillisesti auringosta.




​
Fotosynteesin reaktiot.

Kasvien tuottama ylimääräinen glukoosi varastoituu esimerkiksi siemeniin, maavarteen tai hedelmiin. Tuotettu glukoosi muutetaan muiksi yhteyttämistuotteiksi, kuten öljyiksi, rasvoiksi ja proteiineiksi. Näin kasvien valmistama glukoosi ja muut yhteyttämistuotteet ovat muiden eliöiden ravintona suoraan (kasvinsyöjät) ja välillisesti (pedot).

Eräät esitumaiset eliöt (arkit ja bakteerit) pystyvät tuottamaan ravintonsa hapettamalla ympäristönsä epäorgaanisia ravinteita kemosynteesin avulla. Ne eivät tarvitse valoa yhteyttämiseen. Kemosynteesillä eläviä eliöitä elää muun muassa valtamerten pohjilla. Epäillään, että kemosynteesiin pystyviä eliöitä kehittyi ennen kuin fotosynteesiin pystyviä eliöitä oli maapallolla.