”Untopas on iso poika ja niin rauhallinen.” Nämä tulivat äidille ja isälle tutuiksi sanoiksi vauvan kehdon ympärillä uutta tulokasta ihmettelevien suusta. Aikaisempien kokemustensa pohjalta äiti oli valmistautunut imetyspulmiin myös Unton kanssa, mutta aivan suotta! Poika söi ensin hartaasti, minkä jälkeen katseli tyytyväisenä maailmaa, ihmetteli, ja sitten melkein huomaamatta nukahti.

Jo neljän kuukauden ikäisenä yöunet olivat kuuden, seitsemänkin tunnin pituisia. Kun Unto oppi nousemaan seisomaan pinnasängyssään, vanhemmat näkivät usein aamulla herätessään aurinkoisena seisoskelevan poikansa, joka katseli heitä riemastuneena. Mummi kertoi, että Unton isä oli ollut samanlainen.

Eikä Unto ollut tarkka siitä, kuka häntä nukutti tai mihin hän nukahti, vieraskin syli kävi hyvin, kun oli vanhempien iltavapaa. Vähän alle vuoden ikäisenä Unto muuttui tarkemmaksi ja vieraiden aikuisten läsnä ollessa hän tutkaili tilannetta turvallisesti vanhemman sylistä, ja protestoi itkulla, jos joku tuli liian lähelle Unton reviiriä.

Uhmaikää suorastaan odotettiin alkavaksi hymypojalle kahden vanhana, koska tämän vaiheen haasteellisuus tuntui olevan toisten vanhempien kestoaihe hiekkalaatikkokeskusteluissa. Mutta Unto ei osoittanutkaan mieltään, jos asiat eivät sujuneet hänen toivomallaan tavalla. Hän antoi mieluummin periksi, teki jotain muuta. Unto ei ollut kovin tarkka, jos kädessä ollut lapio napattiin. Hän oli tyytyväinen jäljelle jääneen auton seurassa.

Vanhemmat tunsivat poikansa, eikä heitä yllättänyt Unton vaikeus irrottautua heistä leikkipuistossa. He vaan eivät aina ihan tienneet, kuinka pojan kanssa olisi parasta toimia. Unto havainnoi tarkasti muita ympärillään leikkiviä lapsia, mutta ei mennyt mukaan leikkiin, vaikka häntä selvästi kiinnosti. Jos joku lapsista tuli pyytämään Untoa keinumaan, Unto puisteli päätään ja kaivautui vanhemman kainaloon. Sekä äiti että isä yrittivät kannustaa häntä toisten joukkoon ja välillä he onnistuivatkin saamaan Unton hetkeksi voittamaan ujoutensa.

Vanhemmat huomasivat, että Untolla on ihan omanlainen tapa lähestyä uusia asioita. Aluksi hän mietti ja tarkkaili, punnitsi asiaa ja harkitsi. Lopulta hän tarvitsi pienen hyväntahtoisen ”pukkauksen” lähteäkseen uuteen tilanteeseen. Äiti ja isä ymmärsivät, että Unto tarvitsi heidän tukeaan voittaakseen alkujännityksen erilaisissa tilanteissa.

Jäämäkeen Unton teki monta päivää kovasti mieli ennen kuin hän viimein rohkaistui laskemaan ensimmäisen kerran. Naapurin Tytti kävi uutterasti oven takana pyytämässä Untoa pihalle leikkimään ja yhtä uutterasti Unto kieltäytyi. Isä huomasi, että tätä harmitti aina kieltäytymisen jälkeen. Kerran ovikellon soidessa isä sanoi, että ”Nyt me vaan kuule poika mennään. Tulen vähäksi aikaa mukaasi, laitapa ulkovaatteet päällesi.” Sen jälkeen isää ei tarvittu mukaan.

Vanhemmat halusivat välittää Untolle tunteen siitä, että ei haittaa, vaikka välillä ujostuttaakin. Saa olla ujo, jos siltä tuntuu ja silti on rakas ja tärkeä. Yhdessä voidaan kuitenkin harjoitella rohkaistumista ja sellaisia tapoja toimia, ettei ujouden takia tarvitse jättää kivoja juttuja väliin.

Vanhemmat luottivat omaan vaistoonsa eivätkä välittäneet niistä vanhemmista, jotka antoivat neuvojaan: ”Mamman pojan te tuolla lailla kasvatatte. Kehään vaan, vaikka itku tulisi! Kyllä se poika siitä rohkaistuu ja parkkiintuu!” Vanhemmat tiesivät, että kun Unto sai uudessa tilanteessa riittävästi vanhemman aikaa ja lähellä oloa, hän vähitellen voitti ujoutensa ja jännittävästä asiasta tuli jopa mukava. Unto vain tarvitsi aikaa ja lähellä oloa pidempään kuin useat muut lapset. Esim. muskarissa ensimmäiset kerrat Unto istui äidin sylissä, sitten riitti, kun äiti oli samassa huoneessa ja syyslukukauden loppupuolella Unto jäi jo itsekseen ryhmään.

Hyvältä päivähoitopaikalta tuntui perhepäivähoito, jossa hoitaja oli tuttu eikä vaihtunut, ja myös lapsiryhmä oli pieni ja melko muuttumaton. Päivähoitoon totuteltiin aluksi yhdessä isän kanssa, ns. pehmeän laskun avulla, ja vähitellen Unto alkoi tuntea olonsa kotoisaksi hoitopaikassa. Sopeutuminen kesti jonkin verran kauemmin kuin ryhmän muilla lapsilla. Untolla oli hoidossa hyvä kaveri, jonka kanssa kehkeytyi hauskat leikit.

Joskus Unto käyttäytyi vieraiden ihmiset seurassa ylimielisesti tai jopa vihamieleisesti. Jotkut vieraammat ihmiset tulkitsivat tilanteen silloin väärin. Poikansa tuntevat vanhemmat ymmärsivät, että se oli ajoittain Unton tapa kätkeä ujoutensa ja sietää liian vaikealta tuntuvaa tilannetta. Asian ymmärtäminen helpotti vanhempia. Unto oli tosiasiassa empaattinen ja hyväkäytöksinen poika, vaikka hänen ei ollut aina helppoa tuoda näitä piirteitään esille. Silti nämä tilanteet tuntuivat joskus vanhemmista myös harmittavilta ja hämmentäviltä.

Tutussa porukassa, oman perheen kesken Unto oli vapautunut ja puhelias eikä häntä ujostuttanut. Kovin monet perheen ulkopuoliset eivät tätä Unton puolta tunteneet. Unton mummi loukkasi jalkansa, minkä vuoksi hän asui Unton perheen luona hoivattavana pari kuukautta. Muutaman viikon asumisen jälkeen mummi oikein ihmetteli, kuinka ei ollut ymmärtänyt, miten monipuolisesti asioita pohtiva ja mukavasti keskusteleva poika Unto oli. Aiemmilla lyhyillä tapaamisilla Untoa oli ujostuttanut mummin seurassa, nyt mummista tuli osa tuttua perhettä.

Koulussa oli usein tilanteita, jotka jännittivät Untoa etukäteen. Luokkahuoneessa hän istui vähän syrjässä muista, mutta vastasi kyllä, jos häneltä kysyttiin jotain. Ja vastasi viisaita. Toiset oppilaat tavallaan kunnioittivat Untoa, joka ei osallistunut yleiseen hälinään ja höpötykseen.

Untolle itselleen kaikista miellyttävimmiksi muodostuivat kemian tunnit, joilla hän istui ihanasti punastuvan, lettipäisen tytön takana. Tyttö kääntyi usein Untoon päin ja kysyi neuvoja tehtävissä. Aluksi pojan oli vaikea vastata, sillä hän pelkäsi kuulostavansa hölmöltä, mutta vähitellen kävi niin, että Unto oikein odotti, milloin voisi taas jutella tytön kanssa. Eikä vaan tunnilla, vaan ruokalanjonossa ja välitunnilla.

Teini-iässä Unto tunsi jo itsensä ja tiesi, ettei tahtoisi kouluttautua sellaiseen ammattiin, jossa on paljon esiintymistä. Toisaalta Unto ei tahtonut eristäytyäkään, koska hän piti kyllä toisten seurasta. Jännittäminen ja ujous olivat epämääräisiä, ikäviä tunteita, joita hän oli oppinut jo sietämään. Untolla oli omat keinonsa. Hän valmistautui hyvin esiintymistilanteisiin ja harrasti vastapainoksi asioita, joista todella piti, suunnistusta ja purjeveneitä. Unto osoitti harrastuksissaan myös rohkeutta ja harkintakykyä.

Joka kerta, kun Unto oli voittanut itsensä ja jännityksestään huolimatta astunut hetkeksi huomion keskipisteeseen, hänet oli jälkikäteen vallannut hyvä olo. Vanhemmat olivat ylpeitä pojastaan ja heillä oli vahva luottamus siihen, että Unto pärjää elämässään ja löytää paikkansa maailmassa. Unto tunsi itsensä, omat vahvuutensa ja haasteensa, ja oli oppinut elämään niiden kanssa, luottamaan itseensä jo useimmissa tilanteissa.