Huoli suomalaisten lasten ja nuorten vähäisestä liikkumisesta ei kuulu enää vain urheiluväelle, vaan jokaiselle vanhemmalle ja veronmaksajalle. Kansanterveydelle valtavan ongelman hintalappu lasketaan miljardeissa euroissa jo nyt. Urheilusanomat kertoo, miten ongelmiin voitaisiin puuttua. Löytyykö kodeista, kouluista, kunnista ja eduskunnasta toteuttajia?

FAKTAA EI ENÄÄ pääse pakoon: suomalaiset lapset ja nuoret liikkuvat aivan liian vähän. Huoli siitä, että Suomen menestys kansainvälisillä huippu-urheilukentillä romahtaa, on täysin toissijainen. Vähäinen liikkuminen aiheuttaa jo nyt vakavan uhan kansanterveydelle ja sitä myötä kansantaloudelle.

Viime aikoina julkaistujen lasten ja nuorten liikkumista käsittelevien tutkimusten viesti on sama: vain murto-osa päiväkoti-, alakoulu- ja etenkin yläkouluikäisistä liikkuu riittävästi edes oman terveytensä ylläpitämiseksi.

Koska suomalaiseen perusluonteeseen ja päätöksenteon peruspiirteisiin kuuluu, että mitään ei uskota saati tehdä ennen kuin pöydällä on kylmiä faktoja, esitetään muutama. Nämä faktat todellakin kylmäävät.

Tammikuussa Jyväskylän yliopistossa julkistettiin kasvatustieteiden laitoksen opettajan Anne Soinin tekemä väitöskirjatutkimus, jossa mitattiin kolmevuotiaiden päiväkotilasten fyysistä aktiivisuutta. Nyt lukijaa voisi kehottaa pitämään tuolinkahvoista kiinni, jos istuminen ei olisi nykyajan suurimpia terveyteen vaikuttavia vitsauksia. Neljässätoista päiväkodissa toteutetussa tutkimuksessa yksikään (!) lapsista ei täyttänyt vuonna 2005 asetettua Varhaiskasvatuksen liikunnan suositusta. Sen mukaan alle kouluikäisen tulisi liikkua reippaasti eli vähintään »kohtuullisesti kuormittavalla» tasolla kaksi tuntia joka päivä.

Tulokset eivät ole täysin yksiselitteiset, sillä maailmalla on käytössä seitsemän erilaista raja-arvoa alle kouluikäisten liikkumisen intensiteetin määrittämiseen. Vaikka käytetään mitä tahansa näistä raja-arvoista, tuoreen tutkimuksen lapsista tavoitteeseen pääsi vain 0–9 prosenttia.

Kouluihin siirryttäessä tilanne ei parane. Ensi viikon torstaina julkaistaan Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistutkimus (Liitu), johon Urheilusanomat sai tutustua etukäteen. Tutkimuksesta käy ilmi, että vain viidesosa koululaisista täyttää liikuntasuosituksen, joka on vähintään tunti päivässä »kohtalaisen rasittavaa» liikuntaa. Vielä 5. luokalla suositukseen yltää noin kolmannes, 7. luokalla enää viidennes ja 9. luokalla vain joka kymmenes. Siis vain joka kymmenes 15-vuotias liikkuu edes sen verran, mitä terveyssuositukset edellyttävät!

Vallalla on turvallisuuden, vaivattomuuden ja helpolla pääsemisen kulttuuri, jota väsyneet vanhemmat pitävät yllä.

Lisäksi ns. ruutuaikaa eli television, tietokoneen, tabletin ja kännykän parissa vietettyä aikaa mitattaessa vain viisi prosenttia lapsista ja nuorista ei ylitä suositusta eli kahta tuntia yhtenäkään päivänä viikossa. Toisin sanoen 95 prosentille ruutuaikaa kertyy yli suositusten.

Seuraukset näkyvät jo 7-vuotiaissa: noin joka viides ekaluokkalainen on koulun aloittaessaan ylipainoinen. Varusmiespalveluksen aloittavien noin parikymppisten nuorten kestävyyskunto on huonoimmalla tasolla 40 vuoteen.

Liikkumattomuuden aiheuttama hintalappu valtiolle ja kunnille on jo nyt 3–4 miljardin euron luokkaa vuosittain, mutta siitä tarkemmin tuonnempana.

Tässä kohtaa oleellista on ensin ymmärtää, miten tilanteeseen on tultu. Sen jälkeen päästään tärkeimpään ja vaikeimpaan kysymykseen, jota jokaisen suomalaisen on syytä pohtia: miten tilanne muutetaan? Ymmärretäänkö ongelman laajuus kodeissa, kouluissa ja urheiluseuroissa? Herääkö kukaan valtakunnan tai kuntatason päättäjä tekemään asialle mitään?


LIIKUNNAN JA KANSANTERVEYDEN edistämissäätiön Likesin johtaja Eino Havas istuutuu työhuoneensa nojatuoliin Jyväskylän Viitaniemessä, huokaa syvään ja alkaa puhua harkittuja ja painavia sanoja.

»Tämän päivän yläkoululaisten pitäisi olla 20–30 vuoden päästä yhteiskunnan tukipilareita, veronmaksajia. Mitä jos tämä sukupolvi on jo silloin peruskorjauksen tarpeessa? Tässä rakennetaan niin isoa pommia, että kukaan ei ymmärräkään», Havas pohtii vakavana.

Havas ei syytä vallitsevasta tilanteesta ketään.

»Kehitys on tapahtunut 1970-luvulta alkaen pikkuhiljaa. Moni pieni asia on muuttunut ja johtanut siihen, että yhteiskunta on tällainen kuin on. Autoja ja muita elämää helpottavia laitteita on tullut koko ajan lisää, luonnollisen liikkumisen ja temmellyksen paikat ovat vähentyneet, koululiikunta on ihan minimissään», Havas luettelee.

Tärkein ja ensimmäinen lasten liikunnallisuuteen vaikuttava tekijä on luonnollisesti koti. Vanhempien asenteet ja valinnat vaikuttavat lapseen monin tavoin. Havas huomauttaa, että jo pitkään on puhuttu ns. suojelevasta vanhemmuudesta.

»Vanhemmat haluavat, että lapset eivät saata itseään vaaraan esimerkiksi kiipeilemällä puissa vaan heiltä halutaan rauhallisuutta. Ylipäätään vallalla on turvallisuuden, vaivattomuuden ja helpolla pääsemisen kulttuuri, jota väsyneet vanhemmat pitävät yllä», Havas kiteyttää.

Hän kuitenkin painottaa, ettei halua syyllistää vanhempia.

»Ratkaisun ydin olisi ymmärtää, että kaikki ovat samassa veneessä. Tähän asti vastuuta on palloteltu koulun, kodin, urheiluseurojen ja yhteiskunnan välillä, mutta tämä on ihan aidosti kaikkien yhteinen asia. Jokaisen pitäisi miettiä, miten juuri minun toimintani tukee kokonaisuutta», Havas vaatii.

KUVA: Jesse Järvisalo

Lapset liikkuvat liian vähän ja viettävät liikaa aikaa television ja älylaitteiden parissa.

Sitten hän alkaa luetella parannusehdotuksia.

»Mitä jos sovittaisiin, että alle kolmen kilometrin koulumatkoja ei kuljeta autolla kuin aivan erityistapauksissa. Tässä korostuu vanhempien valinta ja tämä vaatisi turvallisia reittejä tukevaa kaupunkisuunnittelua, mutta tuottaisi suoranaista säästöä. Kouluissa ja päiväkodeissa taas pitäisi ensisijaisesti luoda mahdollisuuksia ja kannustaa lapsia liikkumaan. On tärkeää, millainen signaali lapsille annetaan.»

»Liikunnan ja oppimistulosten parantumisen välillä on osoitettu yhteys. Jo siinä olisi selkeä perustelu sisällyttää enemmän liikuntaa koulupäivään. Koulupäivän jälkeisiin tunteihin taas olisi löydettävissä paljon mahdollisuuksia», Havas tietää.

Kuluvan vuoden aikana on julkaistu tutkimuksia, jotka tukevat Havaksen sanomaa. Likesin selvityksen mukaan liikkuminen parantaa lasten tarkkaavaisuutta ja oppimiskykyä. Jo vähäisellä liikunnalla on merkitystä: Eero Haapalan väitöskirjatutkimuksen mukaan välitunnilla liikkuminen vaikuttaa myönteisesti siihen, miten erityisesti pojat oppivat lukemaan.

Havas on innoissaan Tanskassa viime syksynä toteutetusta koulu-uudistuksesta, jossa paitsi lisättiin tuntien määrää, myös edellytettiin, että jokaiseen koulupäivään 1.–9. luokilla on sisällytettävä vähintään tunti fyysistä aktiivisuutta. Ajatus on sama kuin Jyväskylässä viime vuonna toteutetussa »täydellisessä kouluviikossa», jossa jokaiseen päivään sisältyi vähintään tunti liikuntaa, mutta paljon laajemmin toteutettuna.

»Innostuin Tanskan mallista hirveästi. Juuri näin meilläkin pitäisi tehdä.»

Historia ja realismi saavat hänet kuitenkin suhtautumaan muutoksen mahdollisuuteen skeptisesti. Koululiikunnan – tai edes koulupäivän aikaisen fyysisen aktiivisuuden – lisääminen nimittäin vaatisi paitsi rehtorien ja opettajien asennemuutosta ja eri oppiaineiden edustajien välisen kädenväännön loppumista, myös valtakunnantason päätöksiä.

»Valtakunnan poliitikoista oikein kukaan ei ole rohjennut ottaa Don Quijoten roolia ja uhrata itseään tälle asialle. Ei ole löytynyt poliitikkoja, joilla olisi rohkeutta ja viitseliäisyyttä ajatella, että tehdään niin, että asiat olisivat 20 vuoden päästä hyvin», Havas haastaa.

»Toivon, että tästä liikunta-asiasta löytyisi vipuvarsi ja iso muutosvoima, jos ei aivan suoranainen vaaliteema.»


ENTINEN KILPA-AEROBICIN maailmanmestari Tuuli Matinsalo taituroi nykyään siellä, missä asiat ovat kaikkein huonoimmalla tolalla. Matinsalo toimii Kuokkalan yläkoulussa Jyväskylässä tyttöjen liikunnanopettajana.

KUVA: Juha Sorri

Liikunnanopettajana työskentelevä Tuuli Matinsalo harrastaa oppilaidensa kanssa välitunneilla taukojumppana köydenvetoa.

Matinsalo on jo vuosia ollut huolissaan teinityttöjen huonoista liikuntataidoista ja -motivaatiosta sekä niiden seurauksista.

»Ollaan hoikkia, mutta lihasvoimaa ei ole yhtään. Muutama tyttö saa vedettyä pari leukaa, moni ei saa tehtyä yhtään punnerrusta. Se enteilee, että tulevaisuudessa voi olla isoja ongelmia oman kropan ja terveyden kanssa», Matinsalo sanoo.

Tutkimusten mukaan suomalaisteinit yltävät kyseenalaiseen maailmanennätykseen: Maailman terveysjärjestön WHO:n tutkimuksen mukaan Suomessa murrosikäisten poikien liikunta-aktiivisuus vähenee enemmän kuin missään muussa tutkimuksen 40:stä maasta. Tytötkin pääsevät lähelle maailman kärkeä. Tytöillä putoaa yläkouluiässä erityisesti oman liikunnallisen pätevyyden kokeminen.

»Yläkoulussa on vahva ”nolouden” kulttuuri, ja muutenkin ollaan niin herkällään. Niin pitäisi osata olla meidän opettajienkin», Matinsalo pohtii.

»Koululiikunnalla on mahdollista vaikuttaa tosi paljon siihen, säilyykö vai loppuuko innostus liikuntaan. Meidän opettajien pitää tiedostaa, että tässä on paljon pelissä.»

Matinsalon mielestä paras keino motivoida oppilaita liikkumaan on kuunnella.

»Moni tunti alkaa selityksillä, miksi joku ei voi tehdä sitä tai tätä. Usein tytöt miettivät, että mitä jos en onnistu. Silloin yritän sanoa, että mitä jos kokeilisit. Parasta olisi kuunnella oppilaita jo tuntien suunnitteluvaiheessa», Matinsalo tietää.

Matinsalo kertoo esimerkin, miten nykysukupolvea voi innostaa ja tavallaan huijata liikkumaan.

»Järjestin suunnistuksen, jossa oppilaiden piti jokaiselta rastilta lähettää minulle selfie itsestään. Voi että miten tohkeissaan tytöt olivat», hän nauraa.

Matinsalo korostaa aikuisten esimerkin merkitystä. »Täydellisen kouluviikon» aikana Kuokkalan koulun henkilökunta liikkui oppilaiden mukana.

»Kun aikuiset olivat mukana vetämässä leukoja ja tekemässä lankkuja ynnä muuta, oppilaat innostuivat ihan eri tavalla.»

Yläkouluiässä tapahtuu dramaattinen muutos myös välituntikäyttäytymisessä. Liitu-tutkimuksen mukaan vielä 5. luokalla 96 prosenttia lapsista viettää välituntinsa ulkona, 7.- ja 9.-luokkalaisilla luku romahtaa 43 prosenttiin. Viidesluokkalaisista vain noin joka kymmenes viettää välituntinsa istuen, yläkouluikäisistä jo kaksi kolmesta.

KUVA: Petteri Kivimäki

Koulujen pihat eivät monessa kaupungissa tarjoa mahdollisuuksia urheiluun. Kilpisen koulun oppilaat Jyväskylässä pelailevat välitunneilla koripalloa.

Paitsi että yläkoulussa urheilu tai leikkiminen välitunnilla on »noloa», yläkoulujen ympäristö tarjoaa paljon harvemmin virikkeitä liikkumiseen.

»Liikkumiseen houkuttelevien paikkojen pitäisi olla vapaina ja käytettävissä. Esimerkiksi meidän koulumme pihalla on koripallotelineitä – ja niiden alla soraa, kun pitäisi olla asvaltti. Jollakin aikavälillä pihalle on tulossa myös telineitä, lihaskuntolaitteita, pingispöytiä ynnä muuta. Jos olisi edes mahdollisuuksia liikkua, se auttaisi paljon», Matinsalo sanoo.


TYÖPÄIVÄ PÄÄTTYY neljän viiden aikoihin. Kaksi kolme tuntia aiemmin koulusta päässyt lapsi on siihen mennessä ehtinyt soittaa pari kertaa ja kysyä, milloin oikein tulet kotiin. Kun pääset kotiin, toivot että lapsi on sovitusti syönyt välipalan ja parhaassa tapauksessa tehnyt läksyt. Haukkaat kiireesti jotakin tai nappaat hedelmän mukaasi ja lähdet kuskaamaan lasta urheiluharrastukseen. Sitten takaisin kotiin hakemaan toinen lapsi ja viemään tämä toiseen harrastukseen eri puolelle kaupunkia, sitten hakemaan se ensimmäisenä viety, tämän kuskaaminen kotiin ja vielä toisen haku hallilta tai kentältä. Siinä koko ilta sitten menikin.

Kuulostaako tutulta? Oletko koskaan miettinyt, miksi illan pitää mennä näin?

Liitu-tutkimuksen vastaava tutkija Sami Kokko Jyväskylän yliopiston terveystieteiden laitokselta on miettinyt. Hänen neljästä lapsestaan kolme harrastaa urheilua seuroissa.

»Ajan joinakin iltoina noin sata kilometriä, viikossa 400–500 kilometriä lasten harrastusten takia ympäri Jyväskylän seutua», hän kertoo.

Kokko olisi valmis räjäyttämään nykysysteemin – tai ainakin kehittämään parannusideoita.

»Meidän tutkimuksemme lapsista alle puolet osallistui koulujen järjestämiin liikuntakerhoihin. Jos koulupäivän jälkeen järjestettäisiin koulussa laadukasta ja monipuolista liikuntaa, ei tarvitsisi lähteä iltaisin treeneihin, ja se vapauttaisi illat perheiden yhdessäololle. Se voisi vaikuttaa positiivisesti jopa perhesuhteisiin», Kokko pohtii.

»Tiedän toki, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty.»

Monessa paikassa on jo yritetty, hyvälläkin menestyksellä. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Kihun uusi johtaja Sami Kalaja, entinen Kilpisen yläkoulun rehtori ja maajoukkuetason voimistelijoiden valmentaja tietää, että kaikkein eniten kyse on tahdosta ja asenteista.

»Viidentoista vuoden kokemuksella rehtorin työstä tiedän, että rehtoreilla on aivan hirveästi valtaa. Rehtorit voivat nostaa esille tai lytätä asioita sen mukaan, mitä pitävät tärkeänä. Pienemmässä mittakaavassa sama pätee yksittäisiin opettajiin», Kalaja huomauttaa.

»Liikkumiseen tarvitaan paikka, aika ja välineet. Kilpisen koululla on ilman erillistä resursointia järjestetty mahdollisuus harjoitella kymmenen tuntia kouluviikon aikana. Urheiluluokkalaisten aamuharjoittelu tehdään mahdolliseksi lukujärjestystä säätämällä. Ruokavälitunti on 45 minuuttia, jolloin ehtii harjoitella. Heti koulupäivän jälkeen on kerhoja ja valinnaisuudesta on poistettu rajoitteet eli liikuntaa voi valita A- ja B-korista.»

KUVA: Juha Sorri

Tyttöjen liikkuminen on huolenaihe monessa paikassa. Kuvassa tytöt pelaavat futsalia Keski-Palokan koulussa.

Kalaja toivoo koulupäivien ja illan väliseen vaiheeseen enemmän koulujen ja seurojen yhteistyötä.

»Jyväskylässä on hyviä esimerkkejä siitä, että seurat käyvät vetämässä iltapäiväkerhoja. Urheilu tuodaan lasten luo, eikä päinvastoin.»

»Lisäksi suomalaiset liikunnanopettajat ovat niin hyvin koulutettuja, että heistä saisi pienellä vaivalla hyviä valmentajia.»

Tällainen opettajan ja valmentajan kaksoisrooli voisi lisätä seurojen ja koulujen yhteistyötä sekä saada seurat luottamaan siihen, että kouluissa liikunta on riittävän laadukasta.

»Minulla on kurkistusikkuna molempiin puoliin. Väitän, että suomalainen koululiikunta jo nykyisellään on laadukasta ja urheilulle arvokasta. Joskus valmentajilta kuulee mielipiteitä, että koululiikunta olisi jotenkin vähempiarvoista. En näe mitään järkeä siinä, että jos koulussa on liikuntatunti, oppilas on pois sieltä ja lähtee harrastamaan omaa lajiaan.»

»Jälkeenpäin ajatellen esimerkiksi Olli Määtälle ja Eero Markkaselle oli parempi olla liikuntatunnilla kuin oman lajinsa harjoituksissa», nykyisiä ammattiurheilijoita opettanut Kalaja sanoo.


KESKI-PALOKAN KOULUN liikunnanopettaja Jon Salminen on esimerkki Kalajan mainitsemasta opettaja-valmentajasta. Päivätyönsä ohessa painia, jääpalloa, jalkapalloa ja jääkiekkoa valmentava Salminen liputtaa ns. amerikkalaisen mallin puolesta. Siinä liikuntaa olisi järjestetty koulupäivän yhteyteen.

»Koulun jälkeen kaksi tuntia monipuolista liikunnan opetusta ja neljältä kotiin. Tämä malli toimisi noin viidenteen luokkaan asti aivan hyvin.»

Kalaja ja Salminen ovat sitä mieltä, että suomalaisen koululiikunnan pyramidi seisoo kärjellään.

»Tilanne on hullunkurinen. Toisella asteella on alun toistakymmentätuhatta urheilijaa urheiluluokilla. Yläkouluissa on isoissa kaupungeissa muutama hyvä urheiluluokkaviritys, alakouluissa hyvin vähän. Pitäisi olla niin päin, että alakouluissa olisi kymmeniätuhansia liikkujia, ja myöhemmin tuetaan niitä, jotka haluavat edetä harrastuksessaan», Kalaja sanoo.

»Tarvitaanko toiselle asteelle todella niin iso resurssi liikunnanopetukseen kuin siellä nyt on? Minusta se resurssi pitäisi saada alemmas», Salminen komppaa.

Keski-Palokassa toimii tavallisesta poikkeava joustava liikuntaluokka 3.–6.-luokkalaisille. Luokalle haetaan ja valitaan joka vuosi uudelleen testien perusteella. Luokalta pääsee pois, jos ylimääräinen liikunta ei enää kiinnosta.

Joustavan liikuntaluokan oppilailla on viikoittain kaksi lisätuntia, maanantai- ja torstaiaamuisin. Koulu järjestää lisäksi salibandykerhon kahdesti viikossa pääsarjaseura Happeen kanssa, ja koululla on satsattu ns. matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksiin. Väli- ja hyppytunneilla oppilaat voivat viettää aikaansa tanssimattoja, nyrkkeilysäkkejä, pingispöytiä tai koripallokoreja käyttäen tai suunnata pihalle kaukaloon, pulkkamäkeen tai jalkapallokentälle.

»Koulu, liikuntarakennus ja pihapiiri uudistettiin kolme vuotta sitten, ja silloin kysyimme oppilailta ideoita ympäristön kehittämiseen. Paljon tulikin hyviä ideoita. Sen prosessin aikana huomasin myös, että yksi ihminen voi vaikuttaa todella paljon. Tarvitaan vain pientä kylähulluutta», Salminen virnistää.

KUVA: Piirros: Petra Boije

”En viitsi”, on yleisin vastaus kun lapsilta kysytään syitä liikunnan harrastamattomuuteen.

Samalla koulun pihapiiristä tuli kuin huomaamatta mitä oivallisin lähiliikuntapaikka.

»Viime talvena laskin yhtenä maanantai-iltana, että koulun pihalla oli 75 ihmistä. Ikähaitari oli 2–72 vuotta», Salminen myhäilee.

Salmisen mukaan koululiikunnan tärkein tehtävä – etenkin nykyisillä minimituntimäärillä – on liikunnan riemun ja kipinän tartuttaminen oppilaisiin.

»Oppilaiden autonomia on erittäin tärkeää. Ei voi toimia sillä ajatuksella, että minä käsken ja te teette. Sellaisen mallin ja kuvan opettajuudesta sain aikanaan liikuntatieteen laitokselta.»

Salminen kertoo yksinkertaisia esimerkkejä oppilaiden autonomiasta ja siitä, miten autonomialla voidaan innostaa liikkumaan.

»Joskus annoimme niiden vähemmän liikunnallisten poikien keksiä tunnin ohjelman. Tuli hienoja ideoita, ja parasta oli, että näistä pojista tuli niiden tuntien sankareita. Joskus taas annoin tehtäväksi, että pitää ottaa tunnin aikana hiki sukset jalassa. Kuudennen luokan tytöt, jotka eivät aiemmin olleet innostuneita hiihdosta, tulivat tunnin jälkeen sanomaan, että tämä oli paras tunti ikinä. Seuraavana päivänä he olivat vapaa-ajallaan omalla porukalla kiertämässä Laajavuoren kymmenen kilometrin hiihtolenkin», Salminen kertoo.

Valmentajana hän sanoo yrittäneensä availla pojille ovia eri lajeihin.

»Olen sanonut, että tulkaa kokeilemaan. Ei sitä tiedä, mistä kukin innostuu.»

Hän kaipaileekin monen lajin seuroja – valitettavan katoavaa luonnonvaraa – takaisin.

»Minulla on kolme lasta, ja jokainen harrastaa kahta lajia. Se tarkoittaa kuutta seuramaksua, kuuden seuran verkkareita – ja sitä kuljetusrumbaa. Amerikkalainen koulumalli ja yleisseurojen paluu olisivat merkittävä parannus lasten ja nuorten liikkumisen kannalta», Salminen uskoo.


KOTI, PÄIVÄKOTI, koulu, urheiluseura vai yhteiskunta? Huippu-urheilu vai kansanterveys? Jääkiekko vai jalkapallo? Voimistelu vai yleisurheilu?

Tarpeettomia vastakkainasetteluja kaikki.

»Minua vaivaa tämä ainainen keskustelu, palveleeko lasten ja nuorten urheilu huippu-urheilua vai kansanterveyttä. Ikään kuin toinen olisi toiselta pois. Tärkeintä olisi toiminnan kehittäminen. Jos ei ole junioriurheilua, ei ole huippu-urheilua eikä kansanterveys hyödy», urheilusosiologian tutkijaOuti AarresolaKihulta niputtaa.

Aarresola sanoo, että hänelle junioriurheilun arvo syntyy siitä, että se luo merkityksiä ja tärkeitä yhteisöjä satojentuhansien ihmisten elämään.

»Junioriurheilu synnyttää viikoittain noin miljoona tärkeää kohtaamista ja siinä samalla liikunta-aktiivisuutta ja urheilijan polun tärkeitä ensiaskeleita. Siitä hyötyvät kaikki», Aarresola huomauttaa.

Häntä harmittaa eri yhteisöjen ja lajien välinen kädenvääntö.

»Liikaa jämähdetään ilmiön sisällä vääntämään erilaisista intresseistä ja ristiriidoista. Pitäisi ymmärtää, että lasten urheilutoiminnassa kyse on enemmän kilpailusta muita vapaa-ajanviettotapoja kuin muita lajeja vastaan. Lopulta tärkein kysymys on, mitä urheilu ja liikunta ovat lapselle», Aarresola sanoo.

Aarresola ja Kihun käyttäytymistieteiden yksikön johtaja Niilo Konttinen toteuttivat vuonna 2012 Nuori Urheilija -tutkimuksen, jossa 14–15-vuotiailta urheilijanaluilta kysyttiin, mikä harrastuksessa on tärkeää.

Kävi täysin selväksi, että tärkeintä on harrastuksesta nauttiminen. Jos liikunta ei tuota iloa, emme saa lapsia liikkumaan.

»Kävi täysin selväksi, että tärkeintä on harrastuksesta nauttiminen. Tavoitteet tulevat vasta toisena. Vaikka terveysnäkökulma on liikuntakeskustelussa yhteiskunnallisesti tärkeä, lapsille ja nuorille liikkuminen on ensisijaisesti ilon kysymys», Aarresola painottaa.

»Yhteiskunnalle on merkittävää ihmisten terveys, työkyky ja miljardit – lapsille taas ilo, kaverit ja mahdollisuus olla mukana jossakin itseä kiinnostavassa. Jos liikunta ei tuota iloa, emme saa lapsia liikkumaan.»

Aarresola korostaa myös päivittäisten – yleensä vanhempien tekemien – valintojen merkitystä. Hän piti taannoin päiväkirjaa 8-vuotiaan poikansa yhden viikon liikkumisesta. Viikon saldo oli 21,5 tuntia, johon sisältyi yhteensä 40 minuuttia koulumatkoja joka päivä.

»Kyllä nämä nykyiset suositukset on mahdollista saavuttaa, mutta sen eteen pitää tehdä perheessä aika monia arjen valintoja. Varsinaisen urheiluharrastuksen lisäksi koulumatkat, kerhot, mahdollisuudet kaverien kanssa liikkumiseen sekä perheen yhteinen liikunta ovat tärkeitä seikkoja», Aarresola luettelee.

JYPin 2005 syntyneitä jääkiekkoilijoita valmentava seuran entinen juniorivalmennuspäällikkö Sami Kokko on pohtinut junioriurheilun prioriteetteja.

»Joskus esitettiin, että yksi tuhannesta urheilevasta lapsesta päätyy huippu-urheilijaksi. Mitä niille 999:lle tapahtuu? Kenen takia tätä tehdään?» Kokko kysyy.

Yksi Kokon vetämän Liitu-tutkimuksen hätkähdyttävimmistä tuloksista koski seurassa urheilemisen lopettamisen syitä. Tutkimukseen osallistuneista 11–15-vuotiaista 28 prosenttia oli lopettanut harrastamisen seurassa. Heistä peräti 64 prosenttia haluaisi jatkaa harrastamista urheiluseurassa – jos vain voisi.

»Niinpä. Seuratoiminta ei tänä päivänä tarjoa vaihtoehtoa», Kokko tukistaa.

»Seuroihin tullaan aiempaa nuorempana, mikä kielii siitä, että vanhemmat tekevät päätöksen. Tavallaan osa perheistä siis ulkoistaa lasten liikkumisen ostamalla ”palvelun” seuralta. Mutta se ei näytä toimivan, kun kokonaisliikunnan määrä on vähentynyt. Ohjattu liikunta ei riitä mihinkään, kun arjen aktiivisuus on vähentynyt», Kokko tietää.

Aikainen seuroihin liittyminen näyttää aiheuttaneen myös sen, että harrastaminen seuroissa lopetetaan aiempaa nuorempana. Usein tämä tarkoittaa sitä, että harrastaminen on loppunut jo ennen kuin lapsi tai nuori on ehtinyt kunnolla omaksua liikunnallista elämäntapaa. Huolestuttavaa on, että Liitu-tutkimukseen vastanneilla lopettamisen syy oli peräti 85-prosenttisesti »erittäin tai melko paljon» lajiin kyllästyminen.

»Seuroissa on ehkä ajateltu, että kun kokonaisliikkumisen määrä vähentyy, lisätään harjoituskertoja. Se ei ole ratkaisu, jos toiminta ei ole mielekästä ja monipuolista», Kokko sanoo.

»Yhtä lailla kuin kouluissa puhutaan kipinän sytyttämisestä, samaa ajatusta voisi yrittää kaupata seuroihin. Kaipaisin seuroihin enemmän liikuntakasvatuksellista otetta, mutta se vaatisi seuravalmennuksen ajatuksen reivaamista kohti kokonaisvaltaisempaa valmennusta. Miten tämä ajatus saadaan läpi seuroissa?» Kokko kysyy.


YHDEN VASTAUKSEN Kokon kysymykseen ja Jon Salmisen toiveisiin tarjoilee Joutsenon Kullervo, Urheilugaalassa Vuoden urheiluseurana palkittu noin 660 jäsenen yleisseura.

»Meillä on markkinointilause: osta yksi, nauti kuusi!» Kullervon puheenjohtaja Hannu Myllärinennaurahtaa.

Jokainen tietokoneen äärestä liikkumaan saatu nuori on voitto hänelle itselleen ja pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle.

Kullervossa on mahdollista harrastaa jalkapalloa, hiihtoa, suunnistusta, yleisurheilua, mäkihyppyä ja soutua – yhdellä maksulla. Perhemaksu on kolmekymppiä, aikuisjäsenen maksu kaksikymppiä ja lapselta kymmenen euroa.

»Ei pitäisi jäädä ainakaan hinnasta kiinni», Myllärinen sanoo.

Toki päälle tulevat lajiliittojen lisenssimaksut, mutta silti Kullervo on yhden lajin seurojen puristuksessa hieno ja tärkeä poikkeus.

»Kaiken lisäksi olemme velaton seura. Se tieto loksauttaa monta suuta auki. Pitää elää suu säkkiä myöten ja kerätä rahaa pienistä virroista», Myllärinen kertoo.

»Käytämme vähät rahat mieluummin nuorten toimintaan kuin organisaatioon.»

Mylläristä hieman ihmetyttää nykyyhteiskunnalle tyypillinen tapa säästää liikuntapalveluista.

»Liikunnasta on niin helppo säästää. Tässä saa seurana tehdä vähän muillekin kuuluvia hommia. Olemme esimerkiksi muutamana talvena vetäneet ladut eräälle maalaiskoululle, kun kaupunki ei sitä tee.»

»Hienosti sanottuna otamme yhteiskuntavastuuta. Hymyilevät naamat ovat paljon arvokkaampia kuin eurot. Jokainen tietokoneen äärestä liikkumaan saatu nuori on voitto hänelle itselleen ja pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle», Myllärinen kiteyttää.

Hän sanoo pohtineensa paljon, mitä urheiluseuroissa tehdään väärin.

»Meidän 2–8-vuotiaiden ”liikuntamaassa” lapset ovat aivan täynnä intoa. Ihmeellistä, miten hyviä seurat ovat tappamaan sen innon. Onkohan noin yleisesti pipo vähän liian kireällä eli onko liikaa tulostavoitteita ja kilpailua? Liikunnan pitäisi olla hauskaa, monipuolista ja jokapäiväistä», Myllärinen puntaroi.

Myllärisen mukaan vireän urheiluseuran taustalla on yksi tärkeä ajatus: »Pitää saada tulppa pois ajatuksen virralta.»

Toisin sanoen kekseliäisyys on tärkeä voimavara. Samaa sanoo Mikkelissä toteutetun »täydellinen liikuntakuukausi» -hankkeen projektipäällikkö Hannu Korhonen.

»Tärkeintä on rohkaistuminen ideoimaan. Jokainen idea synnyttää liikettä, yhtään huonoa ideaa ei ole», Korhonen muistuttaa.

Mikkelissä viime syksynä toteutetun hankkeen johtoajatus oli liikunnan lisääminen jokaisen kaupunkilaisen jokaiseen päivään kuukauden aikana. Noin puolet kaupunkilaisista osallistui hankkeeseen jollakin tapaa.

»Kouluissa tämä onnistui parhaiten. Kun idea vietiin opettajille, heiltä kesti viisi minuuttia täyttää lukujärjestys, että mitä tehdään, missä ja minäkin päivänä», Korhonen kertoo.

Kolmasluokkalaisia opettava Korhonen myös tietää, miten helposti ihminen rutinoituu – hyvässä ja pahassa.

»Kun kahdella ensimmäisellä luokalla otetaan käytännöksi, että jokaisella välitunnilla mennään ulos, kolmosella kukaan ei jää sisälle vaikka saisi. Tässä yhtenä aamuna, kun oli kaksikymmentä astetta pakkasta ja olimme menossa luistelemaan, kukaan ei kitissyt vastaan», Korhonen kertoo.

KUVA: Minna Hotakainen / Joutsenon Kullervo

Vuoden urheiluseuraksi valitun Joutsenon Kullervon järjestämissä Myllykylä-hiihdoissa on paljon nuoria. Kuva tammikuulta 14-vuotiaiden sarjan lähdöstä.

VAIKKA MIKÄÄN taho yksin ei ole toistaan suurempi syyllinen nykytilanteeseen, yhdellä toimijalla on muita parempi mahdollisuus käynnistää muutos. Koululaitos tavoittaa käytännössä kaikki 7–16-vuotiaat suomalaiset, joten kouluissa on myös suurin vaikuttamisen mahdollisuus.

Opetushallituksen opetusneuvos Matti Pietilä on työryhmänsä kanssa kahden vuoden ajan valmistellut uusia liikunnan opetussuunnitelman perusteita. Hänellä on hyviä uutisia: elokuussa 2016 voimaan astuvassa opetussuunnitelmassa perusopetuksen liikunnan kokonaistuntimäärä kasvaa 18 vuosiviikkotunnista kahteenkymmeneen. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtä viikoittaista lisätuntia yhdellä alakoulun vuosiluokista 3–6 ja yhtä tuntia yhdellä yläkoulun vuosiluokalla. Ei siis mullistava muutos, mutta pieni parannus sentään.

»Tämän voi nähdä niin, että poliittiset päättäjät ovat pitäneet liikuntaa tärkeänä oppiaineena ja reagoineet», Pietilä muotoilee.

Tuntimäärää tärkeämpi ratkaisu on liikunnanopetuksen sisällön muutos.

»Aiemmin on kouluissa opetettu liikuntaa hyvin lajikeskeisesti, mutta nyt lähtökohta on, että jokainen lapsi nauttisi liikunnasta ja se olisi ilon aihe», Pietilä kertoo.

»Painopisteet ovat jatkossa oppilaiden sisäisen motivaation, pätevyyden tunteen, motoristen perustaitojen ja fyysisten ominaisuuksien vahvistaminen.»

Pietilän mukaan on näyttöä, että liikunta vaikuttaa positiivisesti moniin asioihin koulussa.

»Kiusaaminen vähenee, oppimistulokset paranevat, järjestyshäiriöt vähentyvät, hyvinvointi lisääntyy. Muutokset ovat merkittäviä.»

Pietilän mukaan Opetushallitus pitää myös liikunnallista kerhotoimintaa arvossaan. Selvitysten mukaan liikuntakerhot ovat erittäin suosittuja, silloin kun niitä on tarjolla.

»Kentällä kiertäessäni puhun rehtoreille, miten koulupäivään voidaan saada – jos vain halutaan – lisää fyysistä aktiivisuutta ja sitä myötä hyvinvointia. Koulujen kerhotoiminnan tavoitteena on, että jokaisella peruskoululaisella voisi olla jokin harrastus koko perusopetuksen ajan kodin sosioekonomisesta asemasta riippumatta», Pietilä esittää.

Myös opettajakunta tervehtii uudistuvaa opetussuunnitelmaa ilolla, vaikka sen pitäisi olla vasta alkua.

»Kolme viikkotuntia olisi parempi, ihan minimi. Nykyinen kaksi tuntia ei riitä mihinkään», Jon Salminen sanoo.


KUN TERVEYSLIIKUNNAN edistämiseen erikoistuneen UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankarialkaa puhua, MTV3:n uutisankkurin kohtalo – tuolilta putoaminen – on jälleen lähellä.

KUVA: Roni Rekomaa / Lehtikuva

UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari on erittäin huolissaan liikkumattomuuden mukanaan tuomista terveysongelmista ja kustannuksista.

Vasankari on päätynyt ulkomaalaisia tutkimustuloksia ja omia laskelmiaan yhdistelemällä siihen, että liikkumattomuuden aiheuttama kokonaiskustannus on tämän päivän Suomessa 3–4 miljardin euron luokkaa.

Aiemmin julkisuudessa on puhuttu noin kahdesta miljardista, mutta Vasankarin mukaan tähän ei ole laskettu tuottavuuskustannuksia eli esimerkiksi menetetyistä työpäivistä, varhaisista eläkkeelle jäämisistä ja ennenaikaisista kuolemista koituvia kuluja.

»Pelkästään diabeteksen hintalappu terveydenhuollon ja tuottavuuden kustannuksissa on noin neljä miljardia, ja maailman terveysjärjestön WHO:n laskelmien mukaan diabeteksesta keskimäärin 27 prosenttia johtuu liikkumattomuudesta. Yksistään diabeteksen osalta liikkumattomuuden osuus olisi noin miljardi euroa. Kun tähän lisätään kaikki muut liikkumattomuuden aiheuttamat kustannukset, realistisesti pitää puhua 3–4 miljardista», Vasankari pudottelee.

»Eivätkä tähän laskelmaan edes kuulu liiallisen istumisen aiheuttamat kulut. Istuminen on vielä liikkumattomuudesta erillinen, itsenäinen kansanterveysriski. Sen kustannuksista saataneen laskelmia muutaman vuoden kuluttua.»

Myös toinen Vasankarin kertoma diabetekseen liittyvä fakta hätkähdyttää.

»Kun menin 1980-luvun puolivälissä lääkärikouluun, kakkostyypin diabeteksestä käytettiin usein termiä vanhuusiän diabetes. Nyt samaa sairautta hoidetaan jo lasten poliklinikoilla», Vasankari kertoo.

»Onhan se huolestuttavaa, että väärillä liikunta- ja ruokailutottumuksilla on voitu päästä siihen, että lapsen aineenvaihdunta on samassa tilassa kuin aiemmin oli eläkeläisillä. Ei niin pitäisi käydä.»

Vasankari kertoo päätyneensä pohdinnoissaan siihen, että länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan helppouden tavoittelu on saavuttanut kulminaatiopisteensä.

»Jos keksit tänään vempaimen – vaikka munankeittimen – joka tekee arkea helpommaksi, se on varmasti seuraavan joulun hittituote», Vasankari kärjistää.

Helposti jää huomaamatta, että samalla kun elämä helpottuu, ihminen passivoituu.

»Kaikki, mikä helpottaa elämää, menee kaupaksi, vaikkei olisi edes tarpeellista. Se on länsimaista hyvinvointia parhaimmillaan – paitsi että se on kääntynyt pahoinvoinniksi. Nyt ollaan siinä pisteessä, että pitäisi huijata itseämme olemaan aktiivisempia», hän sanoo.

Kyllästyminen on yleisin syy urheiluharrastusten lopettamiseen.

Toinen asia, joka ei mahdu Vasankarin järkeen, on kuntapäättäjien olematon matematiikan osaaminen. Tuntuu, että jokainen rivikansalainen osaa laskea ja ymmärtää, että satsaus liikuntaan tai mihin tahansa sairauksia ennaltaehkäisevään toimenpiteeseen aiheuttaa tulevaisuudessa satsausta suuremman säästön. Ja päinvastoin: jokainen ennaltaehkäisystä säästetty euro koituu myöhemmin moninkertaiseksi tappioksi.

»Valitettavasti asia on juuri näin. Esimerkiksi kaikkien Suomen kuntien liikuntabudjetit jäävät yhteensä alle miljardiin euroon. Se on pienempi summa kuin liikkumattomuuden osuus pelkästään diabeteksestä. Se antaa kuvaa, miten olemattomia summia liikuntaan allokoidaan.»

»Valitettavasti 20 vuotta tästä eteenpäin tuntuu olevan poliitikoille aivan liian kaukana. Talouskurimuksessa jotenkin ymmärrän sen, mutta kun ei tehdä edes toimenpiteitä, joilla voisi tasapainottaa taloutta tässä ja nyt.»

Vasankari arvelee, että poliitikkojen haluttomuus investoida liikuntaan – eli säästää tulevaisuuden terveydenhuoltokustannuksista – johtuu siitä, että tilanne ei sittenkään ole vielä riittävän vakava.

»Kansakunta ei ole vielä ihan niin huonossa tilassa, että olisi aivan pakko toimia. Lakisääteiset asiat ajavat budjetissa tällaisten ”ihan kivaa, mutta” -hankkeiden edelle. Vaikka nähdään, että jollakin päätöksellä voitaisiin säästää tulevina vuosina, sen vuoden budjetin osalta tehdään silti päinvastainen päätös. Siinä poliitikot tavallaan huijaavat itseään älyllisesti», Vasankari sivaltaa.

»Tämä on filosofisesti vähän sama kuin päätettäisiin, ettei ole varaa asentaa palovaroittimia, kun kaikki rahat menevät tulipalojen sammuttamiseen! Ei tehdä järjellisiä toimenpiteitä, joilla voisi aidosti säästää, vaan päätöksiä, joiden hintalappu on muutaman vuoden päästä moninkertainen tämän päivän säästöön verrattuna», Vasankari kummastelee.


VASANKARIA KUUNNELLESSA mieleen palaa Likesin johtajan Eino Havaksen vihjaus liikunnasta vaaliteemana ja nykypäivän donquijoten kaipuu. Luulisi, että vaikkei liikunta sinänsä poliitikkoja kiinnostaisikaan, liikkumattomuuden aiheuttama miljardien kuluerä – joka ei lähitulevaisuudessa ainakaan pienene – kiinnostaisi.

Olisiko Don Quijoten tapainen tuulimyllyjä vastaan taisteleva hieman hourahtanut maalaispoika sittenkin löytynyt? Ainakin jyväskyläläinen kansanedustaja, valtion liikuntaneuvoston jäsen ja entinen jääkiekkoilijaSinuhe Wallinheimo (kok) on monessa yhteydessä puhunut painokkaasti samoista faktoista kuin asiantuntijat edellä. Ero muihin tämän jutun haastateltuihin on se, että Wallinheimo on paikassa, jossa isoihin linjauksiin voi oikeasti vaikuttaa.

»Kunpa olisinkin!» hän huudahtaa.

»Eduskunnassa on alle kymmenen kansanedustajaa, joita tämä liikunta-asia aidosti kiinnostaa», Wallinheimo laukoo.

KUVA: Juha Sorri

Harjoitusnukke lentää komeasti Harjun Woiman painiharjoituksissa Jyväskylässä.

Hänen mukaansa eduskunnasta puuttuu riittävä ymmärrys liikunnan merkityksestä ennaltaehkäisevässä terveydenhoitotyössä sekä aito tahtotila asian kuntoon saattamiseen.

»Nyt yleinen ajatus on, että hoidetaan sitten soten kautta. Eli hoidetaan sairautta sitten, kun virhe on jo tapahtunut. Koko sote-lakiehdotuksessa sana liikunta mainittiin vain muutaman kerran», Wallinheimo tuskailee.

»Tarvittaisiin ajatuksen kääntö täysin ympäri. Kun valtion liikuntabudjetti on vain 150 miljoonaa euroa, se on aivan liian pieni, että se oikeasti kiinnostaisi ketään. Tuntuu, että aina on agendalla jotain tärkeämpää: sotea, Kreikkaa, Ukrainaa.»

Wallinheimo harmittelee sitä, että »liikuntauskovaisten puolue» ei saa viestiään tarpeeksi hyvin kuuluville.

»Häviämme tämän keskustelun niin mediassa kuin eduskunnassa. Siksi suuri yleisö ei vielä ymmärrä ongelman vakavuutta», hän sanoo.

Hän on ehdottanut, että seuraavaan kansalliseen liikuntafoorumiin kutsuttaisiin kaikki Suomen päätoimittajat, jotta viesti saataisiin menemään perille.

»Mieti nyt. Kun tämä laskelma kahdesta miljardista eurosta liikkumattomuuden aiheuttamina kustannuksina kerrottiin julkisuuteen, se oli esimerkiksi Urheiluruudussa aivan viimeinen parin sekunnin uutinen», Wallinheimo hämmästelee.


PAINISEURA HARJUN WOIMAN harjoitussalilla Jyväskylän Kangasvuorentiellä käy kova kuhina. Seuran 8–12-vuotiaat pojat harjoittelevat painin alkeita ja liikkumisen perustaitoja ammattitaitoisessa ohjauksessa.

Illan treenien vetäjä on seuran perustaja sekä olympiakomitean kamppailulajien lajiryhmäpäällikköPasi Sarkkinen. On mielenkiintoista, että huippu-urheilua paraatipaikalla seuraava ja kehittävä mies on toisaalla mukana niin ruohonjuuritason toiminnassa kuin kuvitella saattaa.

Sarkkinen ja muutama hänen kaverinsa näkivät vuonna 2009 tarpeen hieman normaalista poikkeavalle seuralle.

»Siinä oli useita kavereita, joilla oli samanlainen näkemys. Mietimme asian vähän uudelta kantilta ja halusimme perustaa seuran, jossa jokainen treeni on monipuolinen ja tarjoaa mahdollisimman hyviä liikunnallisia valmiuksia sekä elämyksiä», Sarkkinen kertoo.

Seurat ja lajit yrittävät pitää harrastajat vain oman lajinsa parissa. Ainoa peruste on maksusuhde seuraan.

»Lähtökohta oli, että tämäntyyppiselle toiminnalle oli paljon tilausta. Yritämme antaa jokaiselle virikkeitä omien kykyjen mukaan.»

Kaksi vuotta sitten Harjun Woima vuokrasi oman salin, mikä mahdollisti isomman jäsenmäärän ottamisen mukaan toimintaan. Sarkkinen on iloinen siitä, että seura on löytänyt kokonaiset perheet. Esimerkiksi 2–6-vuotiaille tarkoitetut nalle- ja nassikkapainit ovat lapsen ja vanhemman yhteisiä toimintatuokioita ja samalla liikunnallisten perustaitojen harjoitteluhetkiä.

»Ajatus on, että löytyisi tie salille ja tulisi tunne, että täällä on kiva käydä.»

»Jos sitten joku innostuu tosissaan, pystymme auttamaan heitäkin kohti huippua», Sarkkinen sanoo.

Harjun Woima on järjestänyt Hyvinvointia Huhtasuolle -hankkeen kanssa ilmaisia perhepäiviä, jotka sisältävät monenlaista liikunnallista ohjelmaa painin alkeiden harjoittelusta temppuratoihin. Yhden kaupunginosan perhepäivä keräsi ennen joulua noin 400 kävijää ja tammikuun puolivälissä noin 200 kävijää.

Luvut riittävät kertomaan, miten suuri tarve tällaiselle toiminnalle on.

Sarkkinen tarkastelee suomalaista urheilua kahdesta hyvin erilaisesta perspektiivistä. Jakaako hän yleisen huolen siitä, ettei Suomesta pian enää tule huippu-urheilijoita?

Vastauksena on kannanotto suomalaisen urheiluseuratoiminnan nykytilasta.

»Erittäin aktiivisia lapsia, jotka haluaisivat harrastaa monia lajeja, on yhä, vaikka määrä on vähän pienentynyt. Heidän kohdallaan ongelmaksi tulee se, että mennään lajisiiloihin liian nuorena. Monipuolinen sportin harrastaminen on tehty vaikeaksi», Sarkkinen harmittelee.

»Asia kyllä tunnistetaan, mutta silti seurat ja lajit yrittävät pitää harrastajat vain oman lajinsa parissa. En näe mitään perustetta sille, että lapsen tai nuoren pitäisi harrastaa yhtä lajia vuoden ympäri. Ainoa peruste on maksusuhde seuraan», Sarkkinen laukoo.

»Lajiliitoille ja seuroille kyseessä on iso bisnes, ja maksuilla ylläpidetään organisaatiota. Nyt pitää kysyä, mitä lapset hyötyvät siitä organisaatiosta.»

Sarkkisen mielestä liikunnan yleinen vähentyminen ja harrastamisen yksipuolistuminen yhdessä aiheuttavat sen, että entistä harvemmalla on edellytykset päästä huipulle eli koota huippu-urheilijan eväät reppuun jo lapsena.

»Silti uskon, että huippujakin Suomesta vielä tulee.»

Sitten Sarkkinen jää seuraamaan neljän pojan ryhmää, joka on jäänyt harjoitusten jälkeen pelaamaan jalkapalloa painisaliin.

»Olen miettinyt, miten kauan nuo jaksaisivat pelata. Pihalla ne eivät enää niinkään pelaa, mutta täällä näyttää aina maistuvan», hän pohtii.

»Ja kolme noista pojista tuli suoraan pesistreeneistä.»

KUVA: Juha Sorri

Olympiakomitean kamppailulajien lajiryhmävastaava Pasi Sarkkinen on ollut uudistamassa lasten harjoittelua Jyväskylässä.

18:n pääosin vapaaehtoisen ohjaajan voimin toimivassa Harjun Woimassa ei olla kateellisia, jos pojat käyvät muiden lajien harjoituksissa. Päinvastoin, seura on pyrkinyt rukkaamaan harjoitusaikatauluja niin, että pojat pääsisivät muihinkin treeneihin.

»Tämä saa olla aika leikkimielistä vielä. Jos intoa on, ruuvia voi kiristää», Sarkkinen miettii. »Me muuten laajennetaan tuohon seinän taakse. Saadaan vähän lisää tilaa toiminnalliselle voimaharjoittelulle ja temppuradoille.»

»Mistä sitä tietää, mitä tämä seura on muutaman vuoden päästä. Mutta lasten ja nuorten sporttia teemme varmasti», hän lupaa.

Seuraavana päivänä Keski-Palokan koululla on jopa tavallista vilkkaampi urheilupäivä. Aamulla koulun joukkueet pelaavat keskinäistä futsal-turnaustaan, ja iltapäivällä liikuntasalissa on vauhdissa salibandykerho.

4.–6.-luokkalaisten kerhoa ohjaa Suomen mestari, MM-hopeamitalisti ja Salibandyliigan runkosarjan maalipörssin voittaja Jami Manninen.

Liikunnanopettaja Jon Salminen on aiemmin kertonut, että tässä iltapäiväkerhossa on poikia, jotka eivät muuten pelaisi missään. Pelaajien tasoerot eivät haittaa, sillä se tärkein, liikunnan riemu, paistaa jokaisesta.

»Sen huomaa selvästi, ketkä pelaavat muutenkin kuin täällä. Mutta tärkeintä on, että nekin, jotka eivät enää illalla lähde harjoituksiin, saavat liikuntaa ja pääsevät pelaamaan. Tällaista toimintaa pitäisi olla paljon enemmän», liikuntaneuvojaksi opiskeleva Manninen kiteyttää.

Hetken kuluttua yksi pitkän vaihdon pelannut poika istahtaa uupuneena kentän kulmaan rajattuun vaihtoaitioon.

»Onko hiki?» Manninen kysyy.

»Vähän.»

»Hyvä.»