En odottanut liikoja Katja Kallion uusimmalta romaanilta Yön Kantaja. Pidin kirjailijaa hömppäkirjailijana, koska hän on ollut kirjoittamassa mm. Salatut elämät -sarjaa. Yön Kantaja osottautui kuitenkin tolkun kirjaksi, jopa hyvin syvälliseksi lukukokemukseksi. Se pohjautuu todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) elämään Turun saaristossa Seilin saarella mielisairaalassa, jonne Amanda nuorena parikymppisenä naisena joutuu ilman todellista syytä. Hän nyt vain sattui olemaan nainen, jolla oli mielipiteitä ja näkemyksiä ja joka ei elänyt elämäänsä sen ajan yhteiskunnan normien mukaan.

Mielestäni kirja pääsee kunnolla vauhtiin vasta, kun Amanda saapuu Seilin saarelle. Tästä alkaa naisen elämän kuvaus mielisairaalassa, jossa elämä kulkee verkkaista rataansa samojen arjen askareiden ympärillä. Potilaat vanhenevat, kuolevat, mutta vain harva pääsee saarelta pois. Amandan elämän ei pitänyt mennä näin, mutta näin se menee. Karata voi koittaa, rakastuakin, mutta ei muuttaa elämäänsä, ei haaveilla mistään muusta kuin siitä, mitä jo on. Kirja pistää miettimään, miten elämän pitäisi mennä, millainen elämä on hyvää ja arvokasta, mikä määrittelee elämän tarkoituksen.

Yön kantajassa parasta on kliseitä hienosti välttävät kielikuvat. Kunpa osaisin itse kirjoittaa kuten Katja Kallio: " Yötuulen pahastunut kollotus ja kimakat kirkaisut ikkunalaseissa tuntuivat unennäöltä tässä kirkkaassa valossa, jossa aamu nyt seisoi hämmästyneenä kuin hiukset hajallaan yllätetty nainen."

Kirja ei ole helppo, koska se kuvaa aikaa ja elämää, josta itsellä on niin vähän tietoa ja heijastuspintaa. Mutta kyllä se kannattaa lukea, jo kielen takia, ja maailmankuvan. Itse opin uutta ja sain ymmärrystä siitä, mitä elämä voi olla ja mitä se on ollut.