Marianna Kurton aikuistenromaani Tristania on 331-sivuinen ja minulle jo melkein tiiliskiviromaani. Nappasinkin sen kirjaston uutuushyllystä lähinnä, kun en muuta luettavaa löytänyt ja koska kirjan nimi lyhyydessään vaikutti kiinnostavalta.

Tristania veti puoleensa heti ensimmäisiltä sivuiltaan asti. Se kertoo Atlantin valtameressä, kaukana muusta maailmasta sijaitsevasta tulivuorisaaresta,Tristaniasta, ja sen reilusta 200 asukkaasta. Saaren asukkaiden elämä on ankaraa ja eristyneisyys, tuuli ja meri ovatkin muovanneet heistä omanlaisiaan. Saaren asukkaista Lars ja tämän vaimo Lise ja heidän poikansa Jon saavat romaanissa kasvot ja äänen muita useammin, mutta myös saaren opettaja Martha sekä muutama muu saarelainen tulevat lukijalle tutuksi tässä hienossa romaanissa, joka pitää otteessaan loppuun asti.

Romaanissa parasta ovat paitsi sen hiljaiset, luonteiltaan monikerroksiset henkilöt myös ja erityisesti kieli, josta huomaa, että Kurtto on aikaisemmin kirjoittanut runoja. Kieli on hallittua, kaunista ja jokainen lause ja virke taiten kirjoitettu ja merkityksellinen: ”Arki, se muodostuu täällä, vihreässä talossa kylmän meren rannalla. Arki ja kaikki mitä siihen kätkeytyy, kurkkuun takertuvat sanat, unet, jotka koputtavat öisin mielen ruosteisilla porteilla. Ne laahautuvat mukana, vaikuttavat siihen, miten nouset sängystä, valutat vettä kraanasta, avaat sanomalehden ja asetat kämmenen sen päälle tunteaksesi painomusteen tahraavan lämmön.”

Miksi Tristaniaa ei ole nostettu otsikoihin, kuten nostettiin Minna Rytisalon Lempi? Näissä molemmissa romaaneissa on jotain samaa: kerronnan monipolvisuus, huoliteltu ja kaunis kieli, tekstin aukkoisuus, joka lähes vaatii lukijaa tarttumaan kirjaan uudelleen.

Hieno romaani, vuoden 2017 ehdotonta kärkeä.