Myönnän, että joskus valitsen luettavaksi kirjan sivumäärän perusteella. Karttelen tiiliskiviromaaneja ja valikoin mukavia kolmensadan sivun kirjoja, joskus lyhyempiä. Ajattelinkin, että Linda Boström Knausgårdin 96-sivuinen litteä läpyskä olisi mukava lomapäivien välipala. No ei ollut.

Kirja Tervetuloa Amerikkaan kertoo 11-vuotiaasta Ellenistä, joka on lakannut puhumasta. Johtuuko päätös olla puhumatta kasvamisen vaikeudesta, mielenterveysongelmaisen isän kuolemasta, mikä oli koko perheelle helpotus, veljestä, joka naulaa huoneensa oven kiinni joka päivä vai valovoimaisesta näyttelijä-äidistä, sitä ei kerrota. Joka tapauksessa tämä pikku kirja on ahdistavaa luettavaa. Sen kerronta on tiivistä ja jokainen tarkkaan hiottu lause merkityksellinen. Siitä puuttuu kokonaan dialogi, sillä oikeastaan romaani on Ellenin monologia itselleen. Se on täynnä kysymyksiä vailla vastauksia, epävarmuutta, epäilyksiä.

Ellenin äiti toistelee usein, että heidän perheensä on valoisa. Lukija kuitenkin näkee tässä romaanissa vain pimeyttä ja sinne pudonneen teini-iän kynnyksellä olevan lapsen, jonka puhumattomuus on kuin äänetön hätähuuto muille nähdä perheen epätoivon tila. Kaikki on näennäisesti hyvin ja samalla mikään ei ole hyvin.

Kirja tiiviydessään on samalla aukkoinen ja jättää lukijan täydellisen hämmennyksen tilaan. Kirja pitäisi lukea uudelleen, jotta sen ymmärtäisi paremmin, mutta en halua lukea. Haluan valoisampaa tekstiä, iloisempaa, huolettomampaa, höyhenenkevyttä.