Olli Jalosen uusin romaani Taivaanpallo on yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Siksipä tartuinkin hänen aikaisemmin ilmestyneeseen osittain omaelämäkerralliseen romaaniinsa Poikakirja suurella mielenkiinnolla. Tämäkään kirja ei tuottanut pettymystä ja mikä parasta, Poikakirjasta tunnisti hyvin kirjailijan. On vaikka sanoa, miksi joidenkin kirjailijoiden kirjoitustyylin tunnistaa heti, kun alkaa lukea heidän tekstejään. Ehkä se näkyy kerronnasta, sanavalinnoista, tekstin temposta, lause-ja virkerakenteiden rytmistä. Sitä ei osaa selittää. Poikakirjan vain tunnisti heti Jalosen tekstiksi.

Romaani kertoo elämästä 1960-luvulla lapsen silmin. Sen kertojaminä on alakouluikäinen poika, joka elää ihan tavallista pojan elämää perheensä kanssa. Elämässä vuorottelee arki ja loma, kuten yleensäkin. Koulussa opettaja on ankara auktoriteetti, jonka rankaisukeinot ovat vähintäänkin kyseenalaisia, jopa julmia. Silti oppilaat kunnioittavat opettajaansa, kun eivät muunlaisesta opetustyylistä tiedä. Kotona päähenkilöllä on rakastava perhe, johon kuuluvat äiti, isä ja muutaman vuoden häntä vanhemmat kaksostytöt sekä isosisko, melkein aikuinen jo. Perheessä on myös kuopus, jota päähenkilö kutsuu nimellä Pieni. Pian lukija ymmärtää, että Pieni on kuin kaikkien lemmikki, älykäs, mutta itseensä ja omaan maailmaansa käpertynyt lapsi, joka viettää aikansa katsomalla olohuoneen ikkunasta ulos. Nykyaikana Pieni varmaan saisi autistisen lapsen diagnoosin.

Poikakirja maalaa lukijalle kuvan lapsuudesta, jossa on paljon lapsuudesta tuttuja asioita mutta myös lukijalle vierasta ajankuvaa. Sitä lukee mielenkiinnolla ja hämmästellen. Systemaattiseen kiusaamiseen ei kukaan koulussa puutu, vaan pikemminkin opettajien mielestä kiusattu ”ei ole mies eikä mikään”. Opettajan auktoriteettiä ei kyseenalaisteta ja oudolla tavalla tätä ankaraa ja lujaa opettajaa jopa kaivataan, kun hänen tilalleen tulee uusi, nuori opettaja, jonka opetusmetodeihin ei kuulukaan fyysinen kuritus, nolaaminen ja täydellisen hiljaisuuden sekä viivasuorien jonojen vaatimus. Uusi opettaja saa heti lepsuna liudan pilkkanimiä ja sekasorron luokkaan.

Poikakirjan päähenkilössä on hämmentävän paljon samaa kuin Taivaanpallon Anguksessa. Molemmat ovat pohtivia, uteliaita ja ajattelevia lapsia. Kaiken kovan kurin keskellä Poikakirjan kertojaminä kuitenkin tekee yllättävän paljon kolttosia, vaarallisiakin, Anguksen tyytyessä tarkkailemaan tähtiä ja muita taivaankappaleita. Molempia poikia yhdistää halu oppia asioita ja ymmärtää kokemaansa.