Ane Rielin aikuisten romaani Pihka määritellään jännityskirjallisuudeksi, mutta sitä se ei minulle oikeastaan ollut. Pihkaa on vaikea kuvailla, sillä se oli lukukokemuksena jotain äärimmäistä, yhtä aikaa tarina perhehelvetistä ja sokeasta rakkaudesta.

Kirjan kertojaminä vaihtelee, mutta useimmiten näkökulma on Livin, kouluikäisen tytön, joka elää isänsä ja äitinsä kanssa Päässä, saaressa, täysin eristyksissä muusta maailmasta. Livin isä Jens on laittanut puomin ja ansoja esteeksi, jotta kukaan ei pääsisi heidän talolleen.

Perheen isä Jens on puuseppä ja hamstraaja. Koti on täynnä tavaraa, todella täynnä. Lattiasta kattoon. Jopa joulukuusi on ripustettu kattoon, jotta kotiin mahtuu paremmin tavaraa, jätettä, rottia, torakoita, kaniineja, jotka lisääntyvät ja lisääntyvät.. Isä myös tekee puusta pihkaa ja säilöö siihen kuolleena syntyneen lapsensa. Isä tekee paljon muutakin pahaa.

Liv kuitenkn rakastaa isäänsä. Isä pitää tyttärestään huolta ja suojelee tätä ulkomaailmalta, jopa niin tehokkaasti, että ilmoittaa elävän tyttärensä kuolleeksi. Tässä vaiheessa lukija tajuaa, että Jens on sairas ihminen, joka itse ei tajua menneensä pyyteettömässä rakkaudessaan äärimmäisyyksiin.

Sitten on vielä äiti. Sairaalloisen lihava nainen, joka joskus oli ollut saaren kaunein tyttö. Mutta nyt Maria on kirjaimellisesti kotinsa vanki, joka ei pysty tekemään muuta kuin kirjoittamaan tyttärelleen kirjeitä, joita piilottelee patjansa alla.

Pihka herättää lukijassa hämmennystä ja inhoa, puistatuksia ja kiinnostusta, joka lähentelee tirkistelyä. Traaginen tarina pitää otteessaan viimeiseen sivuun asti. Pihka on tarina äärimmäisistä teoista, joita tehdään rakkauden nimissä. Se on kuvaus siitä, miten sukupolvien teot näkyvät lapsissa ja lapsenlapsissa ja miten vaivihkaa voi rakkaus muuttua rikokseksi, hyvää tarkoittavat teot sairaan mielen surmatöiksi.