Annika Lutherin nuorten dystopiaromaanissa Kodittomien kaupunki olisi paljonkin potentiaalia, mutta mielestäni kirjailija ei sitä osaa parhaalla tavalla käyttöönsä valjastaa. Tässä perusteluja:

Kirjailija ei osaa päättää, ollako vakava katastrofin jälkeisen ajan kuvaaja vai humoristinen seikkailuromaanin luoja. Hän päättää olla molempia, mutta tämä valinta ei toimi. En pitänyt romaanin 15-vuotiaasta päähenkilöstä Liljasta, johon kirjailijan hapuilu ollako hauska vai vakavasti otettava kulminoituvat. Liljan tapa säntäillä sinne tänne ja höpistä itsekseen ärsyttää lukijaa. Vielä enemmän ärsyttää se, että kirjailija nimenomaan Liljan repliikeissä käyttää tarpeettoman paljon huutomerkkejä, mikä antaa vaikutelman, että Lilja huutaisi jatkuvasti, vaikkei huudakaan.

Romaanin tapahtumat alkavat Jyväskylästä, jonne Liljan perhe on paennut veden alle hautautuneesta Helsingistä, nykyisestä Halsingihsta, jonka ovat kansoittaneet intialaiset ja kiinalaiset, sen mitä veden alle jääneestä kaupungista oli jäljellä. Romaanin alussa Lilja karkaa kotoaan ja lähtee pääkaupunkiin etsiäkseen käsiinsä oikean äitinsä, jonka epäilee olevan elossa vesikaupungissa. Matka on vaarallinen ja täynnä seikkailuja, mutta lukija ei niistä nauti, sillä kirjailijan huutomerkkivimma ja Liljan persoona ärsyttävät niin paljon.

Halsinghiin päästyään Lilja pääsee erään intialaisen perheen hoteisiin ja hoivaan ja ystävystyy perheen samanikäisen tyttären kanssa. Viikot vierivät ja Lilja huomaa vähitellen, että tylsä ja tavallinen Jyväskylä onkin itse asiassa ihan mukava kaupunki verrattuna köyhään, likaiseen ja vaaroja täynnä olevaan pääkaupunkiin, josta äitiäkään ei helpolla löydä.

Aikamoinen sekametelisoppa, jossa hyvät ainekset on onnistuttu pilaamaan kököllä kerronnalla ja epäkiinnostavilla henkilöhahmoilla. Kansi on houkutteleva, mutta siihen se ilo sitten jääkin. Enpä voi suositella tätä.