Ennen kuin mieheni katoaa

Odotin alkusyksystä tätä Selja Ahavan uutuusromaania innolla, sillä tämän ilmestymisestä oli kohistu koko kesä. Ahava on kirjoittanut omaelämänkerrallisen tragedian siitä, kuinka hänen miehensä eräänä tavallisena päivänä sanoo lauseen, joka muuttaa kirjailijan koko elämän: mies on tuntenut aina olevansa nainen. Tästä alkaa muutos, joka vie entistä miestä, nykyistä Liliä, kohti naiseutta, ja tämän puolisoa, kertojaminää, kohti tuntematonta, kohti epäilystä siitä, onko hän edes tuntenut koko miestä, nyt siis naista, ollenkaan. Hän poimii muuttuvasta ihmisestä itselleen muistoja, pieniä palasia, joista pitää kynsin hampain kiinni, samalla kun mies alkaa haalistua, kadota, menettää ääriviivansa, karvansa, laitattaa rinnat, tekoripset, maalata huulensa ja omia puolisonsa hameet ja saappaat.

Halusin pitää kirjasta, ja pidinkin, sen koruttomasta kauniista kielestä, lauseista ja virkkeistä, jotka kertoivat yksilön tragedian ilman turhaa mässäilyä. Mutta en saanut lukea kirjaa yhdeltä istumalta, kuten olisin halunnut, vaan oma työni, oppilaiden kirjoitelmien lukeminen ja korjaaminen, sirpaloitti romaanin lukemista, ja minulle kävi kuten monelle muullekin, joka lukee kirjaa vain silloin tällöin: kirjan maailma ja tarina unohtuivat. Jäljelle jäivät vain kielen karuus, kuin sileä kallio, kuin kesän viipyily alkavassa syksyssä.

Kaunis kirja, joka pitää lukea heti, ei näin, palasina, jolloin jäät luettuasi kirjan miettimään, että tässäkö se oli.

Tämän kuvan tekstivastine: (tyhjä tekstivastine)

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin