Minulle kirjan kannella on aina iso merkitys. Tämä violetinsävyinen 143-sivuinen pikkukirja houkuttelikin heti lukemaan juuri kauniin kansikuvan ja ohuutensa ansiosta (osa teistä ehkä tietää, etten valitse useinkaan tiiliskiviromaaneja luettavaksi). Valehtelisin, jos sanoisin, ettei romaanin nimi pysäyttänyt minua. Kyllä se pysäytti.

Ranskalaisen Anne Bertin romaani ilmestyi kirjailijan jo kuoltua, ja kirjailija tiesi tämän. Annan minun kuolla onkin hänen omaelämäkerrallinen kuvauksensa siitä, kuinka hän sairastuu vakavasti ja tietää kuolevansa pian. Romaani kuvaa noin vuoden jakson Annen elämästä sairastumisesta kuolemaan.

Anne sairastui 59-vuotiaana ALS:iin, joka on kuolemaan johtava sairaus, jossa lihasten toimintaa ohjaavat liikehermosolut rappeutuvat. Tauti aiheuttaa nopeasti etenevää lihasheikkoutta, joka johtaa liikuntakyvyttömyyteen ja lopulta tukehtumiskuolemaan. Tätä Anne ei halunnut, vaan jo sairastumisen alkuvaiheessa otti selvää mahdollisuudesta eutanasiaan eli avustettuun kuolemaan. Tämä ei Ranskassa ole mahdollista, mutta Belgiassa, Annen synnyinmaassa, on.

Romaani ei kuvaa sitä, miten armokuolema toteutetaan eikä se ole sairauden rankoilla yksityiskohdilla mässäilevä tautikertomus. Annan itseni kuolla keskittyy Annen tuntemusten ja ajatusten kuvaamiseen siitä, miltä tuntuu, kun elämä on loppumassa ja näkee ja kokee viimeisen kerran asioita, kuten sireenien kukinnan, viimeisen kevään, orkesterin soiton.

Kirjan kieli ja kerronta on kaunista ja riipaisevaa. Teksti on väljään kirjoitettu, minkä takia romaanin lukee yhdessä illassa. Lukija pääsee ainakin osittain Annen pään sisään ja ristiriitaisiin, täynnä kysymyksiä vailla vastauksia oleviin ajatuksiin. Romaani on täynnä kamppailua, elämisen tuskaa ja tietoisuutta rapistuvasta ruumiista, joka ei ole enää itsen hallittavissa. Kirjaa lukiessa koin surua ja epätoivoa, sillä niin kirjailija itse kuin lukijakin ymmärtää, että kuolema on vääjäämätön osa elämää. Mutta harvoin ihminen ehkä joutuu miettimään ajatuksia, joissa kuolema on jo ottanut ihmisen valtaansa tämän vielä eläessä, ruumiinsa totaalisena vankina.

Pidin kirjasta, sen avoimuudesta, avuttomuudesta, raadollisuudesta ja kauneudesta. Kirjan luettuani ymmärsin kirkkaammin, että elämä jatkuu, vaikka ihminen kuolee, luonto on yhä kaunis ja sama aurinko nousee ja laskee, vaikka itse ei sitä enää olisikaan näkemässä. ”Niinpä minä päästän irti, niin sanan varsinaisessa kuin kuvaannollisessakin merkityksessä. Eksistentiaalinen tuskani on sanoin kuvaamaton.”