Nelli Hietala on minulle täysin uusi tuttavuus nuortenkirjallisuuden saralla. Hänen vuonna 2009 ilmestynyt esikoisromaaninsa 39˚ luoteeseen on pieni ja kompakti kirja, lähes taskukokoinen. Sen 182 sivua ovat kuitenkin tiivistä kerrontaa vailla pitkiä ja usein kerrontaa keventäviä dialogeja. Kyllä romaanista dialogiakin löytyy, mutta tarkka ympäristön ja henkilöiden kuvaus on silti etusijalla.

Romaanissa on jotain kiehtovaa, jota on vaikea sanoiksi pukea. Pidin kertojan tavasta kuvata näkemäänsä, pidin kirjan kielestä ja tarinasta. Pidin henkilöistä, jotka olivat tavallisia ja samalla epätavallisia, pidin tarinan sekaan upotetuista pienemmistä tarinoista.

39˚ luoteeseen kertoo Nerine-nimisestä tytöstä, tai oikeastaan jo nuoresta naisesta, joka on tottunut liikkuvaan elämään. Hänen äitinsä haluaa muuttaa jatkuvasti ja nyt hän on saanut päähänsä lähteä taas ja niin hän ja tytär muuttavat 39˚ luoteeseen, pieneen kalastajakylään. Täällä asuu Miko, leipurin poika, joka on aina asunut tässä samassa tuulisessa kylässä ja isän jalanjälkiä seuraten auttaa veljensä Eelin kanssa isää leipomossa.

Miko ja Nerine kohtaavat leipomossa, mutta tätä ennen Nerine on jo sattumalta tavannut Eelin, jonka hiljainen ja salaperäinen luonne kiehtoo tätä. Veljeksissä on paljon samaa ja paljon erilaista ja pian Nerine on ymmällään tunteidensa kanssa. Helpotusta Nerinin oloon ei tuo sekään, että ensimmäistä kertaa elämässään hän haluaa pysähtyä, jäädä paikoilleen, mutta Miko haluaa lähteä.

”Arki oli kolahtanut sivuun, suojaava ja rajoittava aita oli kaatunut. En pitänyt siitä, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin oli myös jotain muuta, mistä en tiennyt. Huominen ei tuntunut enää samalta kuin tämä päivä, leipien pakkaamisesta ruskeisiin paperipussiin, vaihorahojen laskemiselta avoimiin kämmeniin. Odotin, mutten itsekään tiennyt mitä.”

Nelli Hietalan romaani viehättää, koska se ei kiirehdi mihinkään. Se tarjoaa hetkisen nykymaailman sijasta pysähtyneisyyden maailman, jossa ajattelulle ja tunteille on annettu ilmavuutta ja tilaa, jossa henkilöhahmot ovat vähäeleisyydessään kiehtovia ja jossa tarinat ja sadut luontevasti kytkeytyvät todellisuuteen.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Voisin lukea sen heti uudelleen ja tietäisin, että se tarjoaisi minulle taas elämyksen: tuulisen merenrannan, sileät kalliot, jauhopölyä, luolan hämärässä välähtävät valkoiset hampaat, ja hymyn.