Meren pohjalla jauhava mylly

Olipa kerran kaksi veljestä, jotka asuivat aivan lähekkäin. Toisen nimi oli Mikko, toisen Matti. Mikko oli rikas ja saita, kuten rikkailla usein on tapana olla, Matti oli köyhä. Niinpä sattui eräänä jouluna, että köyhä veli tuli rikkaan luo pyytämään häneltä jotain syötävää jouluksi.

– Minulla on monta lasta, eikä meillä ole yhtään ruokaa kotona, hän sanoi.

– Taasko sinä olet täällä kerjäämässä, rikas murahti. Sinusta ei sitten pääse eroon. Tästä saat palasen sianlihaa. Ota se ja mene hiiteen.

– Kiitoksia, sen teen heti, sanoi hyväuskoinen Matti.

Hän pani sianlihanpalan säkkiin selkäänsä ja lähti matkaan ottakseen selvän tiestä hiiteen.

Hän kulki kulkemistaan, tuli ilta, ja viimein hän tapasi vanhan miehen, joka kaivoi kuoppaa eräällä kukkulalla.

– Minne olet menossa, mies kysyi. Tähän aikaan ei kukaan tavallisesti enää kulje täällä päin.

– Veljeni käski minun mennä tämän sianlihanpalan kera hiiteen mutta minä en tiedä, missä sellainen paikka on. Sinne ei varmaan ole helppoa löytää.

– Älä ole huolissasi, vastasi mies. Laskeudupa tähän kuoppaan, jota parhaillaan kaivan. Se on syvempi kuin arvaatkaan. Sitten kuljet vain eteenpäin, kunnes kohtaat jotain tielläsi.

Köyhä veli kyyristyi niin pieneksi kuin saattoi. Hän luuli, että kuopan pohjalla olisi hyvin ahdasta, mutta niin ei ollut. Sinne olisi sopinut monta ihmistä. Hän kulki yhä syvemmälle kukkulan sisään, kunnes viimein tuli valtavana roihuavan rovion luo. Oli niin kuumaa, että olisi voinut paistaa härän vain paljaan maan päällä. Joukko pikkuhiisiä hyppi tulen ympärillä. Kun ne huomasivat köyhän veljen, ne juoksivat hänen luokseen ja pyysivät nähdä, mitä hänellä oli säkissä.

– Siellä on pala sianlihaa. Veljeni antoi sen minulle ja käski minun mennä sen kanssa hiiteen. Nyt taidankin jo olla perillä. Haluatteko ostaa lihan?

Hiidet pitivät sianlihasta ja suostuivat tuumaan. Vastalahjaksi ne antoivat miehelle jonkinlaisen kahvimyllyn.

– Tällä myllyllä voit jauhaa, mitä ikinä tahdot, ne sanoivat. Se jauhaa niin kauan kuin haluat, mutta kun mielestäsi olet saanut kylliksi, tarvitsee sinun sanoa vain nämä kolme sanaa – ne kuiskasivat jotain hänen korvaansa –, niin se heti pysähtyy.

Köyhästä veljestä lahja oli mainio, hän kiitti hiisiä ja lähti paluumatkalle.

Oli jo hyvin myöhä, kun hän pääsi kotiin. Hänen vaimonsa oli vihainen, torui ja piti kovaa meteliä.

– Missä sinä vanha hupsu oikein olet ollut? On jo keskiyö, emmekä ole mitään vielä syäneet, vaikka on jouluaatto. Olemme saaneet odottaa sinua iät ja ajat, vaikka tiedät, ettei talossa ole ruoan muruakaan.

– Rauhoituhan vaimoseni, mies sanoi. Katsopas myllyä tässä pöydällä. Sen olen saanut itseltänsä hiideltä. Luulenpa, että meillä tulee olemaan siitä paljon hyötyä. Aion koettaa sitä heti.

– Kuulostaa totta tosiaan hyvältä, sanoi vaimo. Mutta mitäs myilystä, kun ei talossa ole edes yhtä ainoata kahvinpapua.

– Ei väliä, kahvinpavut myllyllä on omasta takaa, se kuuluu sopimukseen, mies vastasi.

Ja niin jauhoi mylly kahvia ja sen jälkeen kynttilöitä ja sitten leipää. Se jauhoi kaikkea, mitä köyhä pariskunta suinkin saattoi toivoa. Ja se ei ollutkaan vähäistä, sillä he olivat olleet rutiköyhiä. Keittiöastioita se jauhoi, patoja ja pannuja, ruukkuja ja kannuja, vieläpä hopeasta ja kullasta. Se jauhoi hopealusikoita ja pikareja, veitsiä ja haarukoita ja vaikka mitä.

– Riittää jo, huusi vaimo viimein. Olemme saaneet jo niin paljon tavaraa, että voimme järjestää pidot, jos haluamme.

– Niinpä teemmekin, mies vastasi ja sanoi ne kolme sanaa, jotka hiidet olivat hänelle kuiskanneet, jolloin mylly pysähtyi.

Seuraavana päivänä Matti juoksi kovalla kiireellä ympäri kylää kutsuen ihmisiä joulukesteihin. Hän kävi pyytämässä myös saidan veljensä ja tämän yhtä saidan vaimon. Kylän väki tuli ja oli pudottaa silmät päästään hämmästyksestä nähdessään talon kaikki uudet ihanuudet ja sen yltäkylläisyyden, joka vallitsi pitopöydässä. Mutta Mikko-veli ja hänen vaimonsa jäivät kotiin. Heidän mielestään ei kannattanut lähteä köyhän Matin luo. Ei hänellä kuitenkaan olisi mitään kunnon tarjottavaa.

Mutta kun Mikko myöhemmin iltapäivällä kävi katsomassa, millainen ilma ulkona oli, hän näki paljon väkeä käyskentelemässä veljensä pihalla. Hän hämmästyi kovasti ja huusi vaimoansa. Tämäkään ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta utelias kun oli, hän ehdotti, että he heti lähtisivät tervehtimään köyhää veljeä. Kun he astuivat Matin tupaan, ei heidän ällistyksellään ollut rajaa, sillä sellaista loistoa ja komeutta ei ollut missään muualla koko kylässä. Mutta mistä tämä kaikki oli kotoisin, sitä he eivät voineet käsittää. He istuutuivat heti pöytään. Syötyään Mikko viittasi veljeään syrjään kysyen, mitä tämä kaikki oikein merkitsi.

– Et kai sinä miesparka vain ole käynyt varastelemassa ja lainailemassa. Kerro minulle, miten asia on.

– Kyllä vain, sanoi Matti. Muistatko, kuinka käskit viedä antamasi sianlihan hiiteen. Niin teinkin ja vastalahjaksi sain myllyn, joka jauhaa kaikkea, mitä suinkin saattaa toivoa.

Rikkaasta veljestä mylly oli kuin häntä varten.

– Paljonko haluat aarteestasi, hän kysyi.

– Kovin halpa se ei ole, Matti sanoi. Se maksaa kolmesataa taaleria. Oikeastaan minulla ei ole vähintäkään halua myydä sitä, mutta koska olet veljeni, niin olkoon menneeksi. Saat sen.

Mikon mielestä hinta oli korkea. Eikö hän voisi saada sitä edes vähän halvemmalla. Ei, siihen ei Matti suostunut. Sitäpaitsi tahtoi Matti pitää myllyä hallussaan vielä puoli vuotta, saadakseen jauhattaa sillä kaikkea tarvitsemaansa. Siihen oli rikkaan Mikon tyydyttävä, vaikka hänen sydäntään kiristi, kun hänen täytyi luovuttaa niin paljon rahaa. Mutta ei ollut hauskaa sekään, että mylly olisi veljen hallussa. Mikko pelkäsi veljensä tulevan yhtä nikkaaksi kuin hän.

Elonkorjuun aikaan Mikko vihdoinkin sai myllyn. Hän nouti sen itse. Matkalla hän laskelmoi, että nyt, kun talossa olisi mylly ruokaa jauhamassa, hänen vaimonsa voisi olla koko päivän pellolla työssä, ja hänelle tulisi tällä tavoin säästöä. Tästä lähtien hän juoksisi päivällisaikaan kotiin, panisi myllyn käyntiin, ja käden käänteessä päivällinen olisi valmis.

Ensimmäisenä päivänä vaimo ja hän sopivat, että jauhattaisivat myllyllä puuroa ja silliä. He pitivät kovasti tuoreesta sillistä, eivätkä olleet saaneet sitä pitkään aikaan. Hiukan ennen päivällisaikaa mies juoksi kotiin, väänsi myllyä ja sanoi:

– Mylly, jauha minulle silliä ja puuroa!

Mylly narisi hiukan ja alkoi heti nopeasti jauhaa silliä ja puuroa. Mikko asetti vadin toisensa jälkeen myllyn alle, eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin kaikki olivat täynnä. Sitten hän jauhatti kaljanpanoastian täyteen sikoja varten. Mylly jauhoi jauhamistaan, ja viimein olivat kaikki sangot ja saavit täynnä. Nyt Mikko arveli jo ruoan riittävän ja hän päätti pysähdyttää myllyn. Mutta sepä ei pysähtynytkään, sillä Matti ei ollut opettanut Mikolle niitä kolmea sanaa, jotka saivat sen seisahtumaan.

– Kaipa sen voi sitten käsin pysähdyttää, kun se ei ole tuon suurempi, Mikko tuumi.

Hän yritti väsyksiin asti pysähdyttää myllyä, mutta se vain jauhoi, niin että hän lopulta seisoi vyötäisiään myöten sillissä ja puurossa.

Vihdoin vaimo pellolla alkoi ihmetellä, miksi mies ei tullut huutamaan väkeä syömään ja hän päätti nousta mäelle katsomaan mitä mies toimitti. Samassa Mikko tuli juosten ja huusi kovasti väkeä avukseen pysäyttämään myllyä. Mutta kun he tulivat pihalle, talo oli jo niin täynnä, että ovi särkyi, ja oikea puurovirta vyöryi siitä ulos. Tämä alkoi Mikosta jo tuntua niin kolkolta, että hän katsoi viisaammaksi lähettää hakemaan Mattia avuksi.

Mutta veli sanoi, että hän pysähdyttäisi myllyn vain sillä ehdolla, että saisi sen itselleen takaisin. Kuten hyvin saattaa ymmärtää, niin Mikon oli hiukan vaikeata suostua tähän. Ja heidän näin kiistellessään ehdoista mylly jauhoi kaiken aikaa, kunnes koko piha oli tulvillaan puuroa ja silliä. Silloin ei Mikon enää auttanut muu kuin antaa mylly veljelle, joka pysähdytti sen ja lähti myllyineen kotiin.

Nyt oli Mikolla ja hänen väellään hirvittävä työ puhdistaa piha ja talo sillistä ja puurosta. Koko elonkorjuun aika kului siihen, ja se ei totisesti ollut hauskaa työtä, varsinkin kun kaikki ennenpitkää happani ja pahentui. Mutta pahinta oli, että elonkorjuu viivästyi niin, ettei satoa saatu ajoissa suojaan. Se oli Mikolle raskas menetys. Talven tultua ei eläimillä ollut tarpeeksi rehua, ja kaikki muukin alkoi vähitellen mennä niin hullusti, että Mikosta tuli köyhä mies.

Mutta toinen veli sensijaan menestyi hyvin. Mylly jauhoi kaiken, mitä perhe tarvitsi. Heillä oli kaikkea yltäkyllin. Ennenpitkää Matti alkoi pitää tupaansa liian vaatimattomana asuntona itselleen. Ja niin mylly jauhoi hänelle komean talon kukkulalle meren rantaan. Talon katto oli puhdasta kultaa. Talo loisti niin, että merellä purjehtivat pitivät sitä majakkana, ja kaikki ohikulkijat tulivat sisään sitä ihailemaan. Eräänä päivänä norjalaisen suolalaivan kapteeni tuli käynnille ja kummasteli kovin, miten Matista oli voinut tulla niin rikas.

– Rikkaudesta ei tässä oikeastaan ole kysymys, mutta minulla on mylly, joka jauhaa kaiken, niitä tarvitsen, Matti kertoi.

– Sepä vasta mylly se, ihasteli laivuri, ja kysyi, saattoiko sillä jauhaa myös suolaa.

– Tietysti, Matti sanoi ja pani myllyn käyntiin.

Kun laivuri näki, että mylly jauhoi sekä hienoa että karkeata suolaa, kumpaa vain haluttiin, hän välttämättä halusi saada myllyn. Se säästäisi häneltä monet pitkät merimatkat. Matti pyysi myllystä tuhat taaleria, ja kaupat tehtiin heti ilman sen pitempiä puheita.

Laivuri otti myllyn mukaansa laivaan, mutta niin kävi hänelle kuin Mikollekin. Hän ei ihastuksissaan muistanut ottaa selvää, miten saisi myllyn pysähtymään.

Päästyään merelle hän päätti panna myllyn käyntiin. Saatuaan tarpeeksi karkeata suolaa, hän alkoi jauhaa hienoa. Kun mylly oli jauhanut laivan partaitaan myöten täyteen suolaa, laivuri halusi seisauttaa sen. Hän tarttui myllyyn molemmin käsin ja piti siitä kiinni kaikin voimin. Mutta mylly ei välittänyt vähääkään hänen ponnistuksistaan, vaan jatkoi jauhamistaan täydessä rauhassa.

Laivuri huusi laivan miehistöä avukseen. Mutta vaikka he yhteisvoimin koettivat saada myllyn pysähtymään, ei siitä ollut mitään hyötyä; mylly vain jauhoi ja jauhoi. Silloin he alkoivat lapioida suolaa mereen sen kun kerkesivät, mutta he eivät voineet syytää sitä mereen niin nopeasti kuin mylly jauhoi. Loppujen lopuksi laiva tuli niin täyteen, että upposi. Mylly upposi myös, ja koska kukaan ei ollut sitä pysäyttänyt, se jatkoi jauhamistaan meren pohjassakin. Ja siellä se jauhaa vielä tänä päivänä, niin että tuleepa mereen kuinka paljon tahansa suolatonta vettä, merivesi pysyy aina yhtä suolaisena.

Kysymykset, vastaa vihkoon mikäli sinulla ei ole monistetta:
1. Nimeä sadun päähenkilöt. 2. Mikä vuodenaika oli silloin, kun köyhä veli tuli pyytämään rikkaalta syötävää? 3. Minne rikas veli käski köyhän mennä? Vastaa kokonaisella virkkeellä. 4. Miten hän lopulta pääse sinne? 5. Minkä lahjan köyhä veli sai? 6. Mainitse viisi asiaa, joita myllyillä jauhettiin? 7. Kuvaile rikasta veljeä kolmella adjektiivilla. 8. Miten köyhä veli sai myllyn aina takaisin itselleen? 9. Miksi sadun mukaan merivesi on suolaista? 10. Millaisia ongelmia voisi mielestäsi seurata, jos oikeasti olisi olemassa mylly, jolla voisi jauhaa ihan mitä vain? 11. Piirrä kuva sadun kohdasta, joka jäi sinulle parhaiten mieleen.