Peukaloinen 

Oli kerran köyhä torppari, jolla oli kolme poikaa, vanhimman nimi oli Pekka, keskimmäinen oli Paavo ja nuorinta sanottiin pienen kokonsa tähden Peukaloiseksi. Mutta vaikka Peukaloinen olikin kooltaan veljiään pienempi, hän oli heitä verrattomasti älykkäämpi ja lisäksi itsepäinen ja utelias. 

Torppa oli köyhä, siellä kärsittiin usein leivänpuutetta. Eräänä päivänä torppari sanoi pojilleen. 

– Nyt te vanhimmat saatte lähteä maailmalle ansaitsemaan. Olen kuullut kuninkaan tarvitsevan väkeä. Linnan pihalle on kasvanut suuri ja tuuheaoksainen tammi, joka siinä määrin pimittää linnaa, että siellä on poltettava valoja aamusta iltaan, eikä ole ketään, joka kykenisi puun kaatamaan. Lisäksi linnassa ei ole vettä, minkä tähden on käytettävä olutta pesuvetenä. Nyt kuningas on luvannut sille, joka kaataa puun ja hankkii vettä, prinsessan ja puoli valtakuntaa. 

– Sinne me lähdemmekin ja ihan heti paikalla, sanoivat vanhimmat pojat. 

– Minä kai pääsen mukaan, Peukaloinen kysyi. 

Mutta veljet eivät olleet asiasta innostuneita. 

– Mitä me sinulla tekisimme. Sinä olet tyhmä ja pieni, sinä olisit vain meille vaivaksi. 

– Tulen mukaan joka tapauksessa, Peukaloinen sanoi. Ja silloin kun Peukaloinen oli itsepäinen, oli toisten mukauduttava. Niin lähtivät veljekset matkaan. Vanhimmat pojat marssivat suoraan eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle, mutta Peukaloinen juoksenteli joka puolella tutkien kaikkea, minkä näki. Kuljettuaan pitkän matkaa he kuulivat jonkun hakkaavan metsässä. Peukaloinen höristeli heti korviaan. 

– Kukahan siellä hakkaa? hän kysyi. 

– Voithan juosta katsomaan, koska kerran olet noin utelias, vanhin veli sanoi. 

– Sen aionkin tehdä, Peukaloinen vastasi lähtien metsään vähääkään välittämättä, vaikka veljet pilkkasivat hänen uteliaisuuttaan. Kuljettuaan vähän matkaa hän näki kirveen, joka aivan itsestään kenenkään kiinni pitämättä kierteli metsässä ja hakkasi puita, niin että oksat ja lastut lentelivät. Peukaloisen mielestä tämä oli hyvin omituista. Hän meni lähemmäksi, kumarsi hyvin kohteliaasti ja sanoi: 

– Hyvää päivää, Kirves. Miksi kiertelet täällä metsää hakkaamassa? 

– Päivää Peukaloinen, kirves vastasi, olen tehnyt tätä jo kaksisataa vuotta ja odottanut koko ajan vain sinua. 

– Sittenpä en tullutkaan liian aikaisin, Peukaloinen sanoi. Saat tulla mukaani, ehkä hyvinkin tarvitsen sinua joskus. Hän otti kirveestä varren pois, pani sen selkäreppuunsa ja juoksi kiinni veljensä, jotka olivat ehtineet pitkän matkaa edelle. 

– No, mitä sinä hupsu siellä näit? veljet kysyivät. 

– Näin vain kirveen, joka kaatoi metsää, Peukaloinen vastasi. 

– Sen tähden tuskin olisi kannattanut juosta jalkojaan väsyksiin, veljet sanoivat ylimielisesti. 

– Ehkäpä ei, mutta sitä oli kuitenkin hauska katsella, Peukaloinen sanoi korjaten selkäreppunsa asentoa. 

Kuljettuaan taas pitkän matkaa he kuulivat jonkun vähän etäämpänä hakkaavan kalliota. Peukaloinen höristeli heti korviaan. 

– Kukahan siellä hakkaa? hän ihmetteli. 

– Voithan juosta katsomaan, koska kerran olet noin utelias, keskimmäinen veli sanoi. 

– Niin aionkin tehdä, Peukaloinen vastasi lähtien kalliota kohti veljien pilkkapuheiden saattamana. Vähän aikaa juostuaan hän näki kuokan, joka kenenkään siitä kiinni pitämättä hakkasi kalliota voimiensa takaa. Peukaloisen mielestä tämä oli hyvin kummallista, hän meni lähemmäksi ja sanoi kohteliaasti kumartaen: 

– Hyvää päivää, Kuokkaseni, mitä sinä siellä oikein kaivat? 

– Kas, päivää Peukaloinen, kuokka sanoi. Olen jo kuokkinut täällä viisisataa vuotta vain sinua odotellen. 

– Sepä hauskaa, Peukaloinen vastasi, minua ei kukaan koskaan odota liian kauan. Tule mukaani, voin hyvinkin tarvita sinua vielä joskus. Hän otti varren pois kuokasta, työnsi sen selkäreppuunsa ja juoksi kiinni veljet. 

– Mitä sinä tyhmyri näit, veljet kysyivät ivallisesti. 

– Näin vain kalliota kalkuttelevan kuokan, Peukaloinen vastasi. 

– Sen tähden tuskin olisi kannattanut juosta itseään väsyksiin, veljet arvelivat hyvin ylimielisinä. 

– Ehkäpä ei, mutta sitä oli kuitenkin hauska katsella, Peukaloinen sanoi reppunsa asentoa korjaten. 

Vähän aikaa taas kuljettuaan he tulivat purolle, jonka vesi oli hyvin kylmää ja kirkasta. 

– Olisipa hauskaa ottaa selvää, mistä tämä puro tulee, Peukaloinen ihmetteli. 

– Mitäpä muuta kuin lähdet katsomaan, veljet sanoivat. 

– Niin minun tosiaankin on tehtävä, Peukaloinen vastasi lähtien matkaan. Seurattuaan puroa vähän aikaa hän huomasi veden virtaavan kiven alla olevasta pähkinänkuoresta. 

– Hyvää päivää, Lähde kulta, minne sinä olet matkalla, Peukaloinen kysyi. 

– Olen virrannut täällä jo tuhat vuotta ja odottanut vain sinun tuloasi, Peukaloinen, lähde vastasi. 

– Siksi minä kai sitten tulinkin, Peukaloinen sanoi. Nyt jatkamme matkaa yhdessä, voin hyvinkin tarvita sinua joskus. Hän otti pähkinänkuoren, työnsi vähän sammalta reikään ja pani sen selkäreppuunsa. Sitten hän juoksi veljien luo. 

– No, näitkö mistä puro sai alkunsa, he kysyivät. 

– Kyllä, se alkoi kiven alla olevasta lähteestä, Peukaloinen selitti. 

– Sen vuoksi tuskin olisi kannattanut juosta itseään väsyksiin, veljet vastasivat näyttäen hyvin ylimielisiitä ja tärkeiltä. 

– Ehkäpä ei, mutta kuitenkin oli hauskaa saada tietää, mistä puro virtasi, Peukaloinen sanoi korjaten reppunsa asentoa. 

– Olet aivan hupsu, veljet sanoivat ylpeästi. Sitten kaikki kolme jatkoivat matkaa, kunnes tulivat kuninkaankartanoon. He marssivat suoraan kuninkaan luo, ja Pekka, vanhin veli ryhtyi johtamaan puhetta. 

– Olen kuullut, että täältä saa työtä, hän sanoi näyttäen hyvin topakalta ja kopealta. 

– Kyllä vain, kuningas vastasi. Pihalla tammi pitäisi kaataa. Sinä varmaan jo tiedät, mitä saat palkaksi, jos työsi onnistuu. Jos epäonnistut, menetät korvasi. 

Puhe korvista ei Pekasta tuntunut oikein mukavalta, mutta hän oli kuitenkin omasta mielestään niin väkevä mies, ettei ollut mitään vaaraa. Hän heitti takin päältään ja etsi kirveen. Tammen vertaista puuta hän ei ollut ennen nähnyt, sen oksat varjostivat koko kuninkaankartanon, saleissa oli pimeätä kuin keskiyöllä. 

– Yhden puun pystyy aina kaatamaan, oli se sitten suuri tai pieni, Pekka arveli ja ryhtyi työhön. Mutta niin mahdottomassa touhussa hän ei ollut ennen ollut. Jos hän katkaisi juuren, kasvoi kymmenen uutta tilalle, jos hän hakkasi oksan poikki, ilmestyi sen paikalle heti kaksikymmentä uutta tuoretta oksaa. 

– Hänestä ei ole mihinkään, kuningas huusi, viekää hänet pois ja leikatkaa hänen korvansa. Muuta hän ei ansaitse. 

Silloin Paavo astui esiin. Jos Pekka oli ollut topakka, ei hän kuitenkaan ollut mitään Paavoon verrattuna. 

– Niin katsokaas, Pekka, hän käyttäytyy aina tyhmästi, Paavo sanoi nostaen nenänsä ylpeänä pystyyn. Nyt saatte nähdä millainen mies minä olen. Hän heitti takin päältään ja alkoi kaataa puuta. Mutta hänelle kävi vielä huonommin kuin Pekalle. Kun hän sai katkaistua ensimmäisen juuren, kasvoi sen tilalle heti kaksikymmentä uutta. 

– Riittää jo, kuningas sanoi. Viekää hänet pois. Menettäköön hän sekä nenänsä että korvansa, sen hän on ansainnut. 

Nyt astui Peukaloinen esiin pyytäen hänkin saada koettaa onneaan. 

– Aiotko sinäkin ryhtyä tammen kaatoon, kuningas sanoi nauraen niin, että kyyneleet tippuivat silmistä. Minusta sinä et ole oikein miehen mittainen, mutta koska sinulla kerran on korvat, niin voithan yrittää päästä niistä eroon niin kuin veljesikin. 

Mutta Peukaloinen veti rauhallisena kirveensä repusta sanoen: 

– Kirves hyvä, hakkaa, hakkaa. 

Ja kirves ryhtyi kaatamaan puuta niin että lastut sinkoilivat. 

Kymmenessä minuutissa tammi oli kaadettu, runko hakattu haloiksi, oksat pilkottu pieniksi puiksi ja kaikki lastuja myöten järjestetty sievästi omiin kasoihinsa. Kuningas oli suuresti hämmästynyt tuijottaen silmät pyöreinä Peukaloista. 

– Sinä olet kyllä juuri se puunkaataja, jota minä etsin, mutta tämä ei vielä riitä. Tarvitsemme myös lähteen. 

– Eiköhän sekin asia järjesty. Kuningas on hyvä ja ilmoittaa vain, missä paikassa lähteen tulee olla, Peukaloinen sanoi. 

– Haluan sen tähän, kuningas selitti osoittaen pihalle olevaa tasaista kalliota. 

– Tahtosi on tapahtuva, Peukaloinen vastasi ottaen kuokan selkärepustaan ja sanoen sille: 

– Hyvä kuokka, alahan kaivaa. Ja kuokka alkoi iskeä kalliota niin, että kivensirut sinkoilivat joka puolelle. 

– Varokaa, hyvä herrasväki, Peukaloinen sanoi kuninkaalle ja hoviväelle, jotka ihmetellen katselivat kuokan työtä. Se olikin tarpeellinen neuvo, sillä kuokka iski kalliota niin, että kivenlohkareet lentelivät kauas. Kun kuokka oli kaivanut seitsemänsataa kyynärää syvän kuopan kallioon, Peukaloinen kysyi, joko kaivo oli kyllin syvä. 

– Kaikin mokomin, kuningas vastasi, mutta siinä pitäisi olla myös vettä. 

– Sitä siellä tulee olemaan, Peukaloinen lupasi ottaen pähkinänkuoren esiin. Hän veti sammaleen reiästä, pudotti kuoren kaivoon ja sanoi: 

– Hyvä lähde, ala virrata, ala virrata. Ja heti nousi kaivoon niin runsaasti vettä, että oli kaivettava kiireesti ojia ja viemäreitä, jotta ei koko kuninkaan kartano olisi uponnut veteen. 

Nyt kun Peukaloinen oli täyttänyt kuninkaan asettamat ehdot, kuninkaan olisi pitänyt pysyä sanassaan ja antaa hänelle prinsessa ja puoli valtakuntaa. Mutta hänestä alkoi kuitenkin tuntua hyvin kiusalliselta antaa tytärtään tuollaiselle pienelle maankiertäjälle. Prinsessa ei itsekään ollut suostuvainen ja hän keksi nopeasti keinon, miten pääsisi eroon Peukaloisesta. 

– Olen kuullut väitettävän sinun voivan saada minkä jättiläisen tahansa palvelijaksesi, jos haluat. Olisi todellakin mukavaa saada jättiläinen palvelukseensa, eikö totta? Ja näin sanoen prinsessa katsoi hyvin kauniisti Peukaloista ja hymyili hänelle suloisesti. 

– Tuo on tuulesta temmattua puhetta, Peukaloinen vastasi. Sellaista en ole koskaan sanonut, mutta voinhan kuitenkin yrittää. Jos saan valkoisen ja pehmeän vuohenjuuston, niin saamme nähdä, mitä voin tehdä. 

Peukaloinen sai juuston ja lähti metsään. Siellä hän istuutui kivelle, alkoi syödä juustoa ja huusi niin että metsä kaikui: 

– Idän peikko, lännen peikko, tule tänne, jotta löylytän sinut. Samassa hän kuuli kuinka metsän puut rytisten ja ratisten kaatuivat kuin tulitikut, kun valtava jättiläinen harppoi paikalle ja jäi Peukaloista katsoa töllistelemään. 

– Mikä mato sinä olet, se kysyi. 

– Puhu kohteliaasti minulle, Peukaloinen sanoi katsellen uhkaavasti jättiläistä. 

– Mitä sinä syöt, jättiläinen taas kysyi. 

– Syön kiveä. Haluatko maistaa, Peukaloinen vastasi ojentaen juustoaan. 

– Kiitoksia ei, minulla ei ole tapana syödä kiveä, jättiläinen sanoi pahasti irvistäen. 

– Kuulehan, mitä arvelet seuraavasta ehdotuksesta, Peukaloinen kysyi. Jos minä en pysty tekemään sellaista, mitä sinä osaat, tulen minä sinun rengiksesi, ja jos sinä et pysty tekemään sellaista, johon minä kykenen, sinusta tulee minun renkini. Oletko samaa mieltä? 

Jättiläisen mielestä ajatus ei ollut niinkään tyhmä. 

– Oikeastaan tarvitsen juuri sinunlaisesi pikkumiehen kirppuja pyydystämään, se sanoi varmana voitostaan ja uskoen, ettei Peukaloinen muuhun kelpaisikaan. Tulehan mukanani kotiin, niin saamme jotain syödäksemme, se ehdotti. 

Kun he tulivat vuorelle, missä jättiläinen asui, se otti esiin kaksi valtavaa saavia, jotka olivat paljon suurempia kuin Peukaloinen, ja kehoitti tätä noutamaan lähteestä vettä. 

– Noin pienillä sangoilla ei kannata hakea, Peukaloinen tuumi. Tuon koko lähteen ja tyhjennän sen pataan. 

– Kiitoksia ei, menen mieluummin itse, niin et pääse turmelemaan kaivoani, jättiläinen sanoi lähtien veden hakuun. Kaadettuaan veden pataan se pani sinne härän puolikkaan, tynnyrillisen porkkanoita ja toisen lanttuja, säkillisen kaalia ja koko kapan suolaa. Kun keitto oli valmista, he istuutuivat pöytään syödäkseen kilpaa. Mutta jättiläinen söi niin ahneesti, ettei ollenkaan huomannut, miten Peukaloinen työnsi lihaa, kaalia ja porkkanoita nahkasäkkiin, jonka oli sitonut vatsalleen. Näin he jatkoivat syömistään kauan aikaa, kunnes jättiläinen oli niin täynnä, että vain ähkyi. 

– En jaksa enää enempää, se sanoi. 

– Oletpa sinä aikamoinen raukka, minä tuskin olen vielä päässyt alkuunkaan, Peukaloinen vastasi työntäen valtavan lihakimpaleen ja kokonaisen kaalinpään säkkiinsä. 

– Jos syön vielä rahtusenkin niin halkean, jättiläinen huokasi. 

– Kun minusta alkaa tuntua sellaiselta, teen näin, Peukaloinen sanoi ottaen veitsen ja leikaten reiän säkkiin, jolloin kaalinpäät ja lihapalaset vierivät kauas lattialle. Tee sinäkin samoin, Peukaloinen kehotti antaen veitsen jättiläiselle. 

– Oletpa sinä aika veitikka, jättiläinen ihmetteli katsellen silmät suurina Peukaloista. Mutta mieluummin minä tulen sinun palvelijaksesi kuin yritän tuollaisia konsteja. Voimme lähteä vaikka heti matkaan, mutta tyhjin käsin emme kai sentään lähde prinsessan luo. Ja jättiläinen otti tyhjän säkin täyttäen sen kullalla ja jalokivillä, heitti säkin selkäänsä ja antoi Peukaloisen kiivetä sen päälle istumaan. Sitten he lähtivät kuninkaankartanoon. 

Juuri kun kuningas ja prinsessa istuivat kaikessa rauhassa kuninkaankartanossa ajatellen, että nyt he kai jo olivat päässeet lopullisesti eroon Peukaloisesta, he kuulivat kauheata jyrinää, joka sai ikkunaruudut tärisemään. Kuningas katsoi ulos ja huomasi jättiläisen, joka tulla tömisti linnaan niin, että maa vapisi. Peukaloinen liukui pois säkin päältä, ja jättiläinen heilautti säkin selästään lattialle sellaisella voimalla, että se repesi ja kulta ja jalokivet kierivät joka taholle. Sitten jättiläinen sanoi: 

– Tässä on prinsessalle vähän myötäjäisiä ja lisää vielä tulee, sillä me emme ole köyhiä, me. Ja nyt on prinsessa meidän. Jos joku on toista mieltä, hän joutuu tekemisiin minun kanssani. 

Kuningas ja prinsessa olivat kieltämättä hiukan peloissaan. Heidän oli suostuttava häiden viettoon, mutta prinsessa ei vieläkään olisi tahtonut antaa oikein periksi. 

– Tietenkin menen kanssasi naimisiin, hän sanoi Peukaloiselle suloisella ja hellällä äänellä. Mutta otetaanpa ensin selville, kumpi meistä on parempi valehtelija. Joka ensiksi sanoo, että sinä valehtelet, hän häviää. 

– Voit alkaa, Peukaloinen sanoi. 

– Mutta sitten saa jo tämä leikki riittää, jättiläinen ilmoitti. Ja prinsessa alkoi: 

– Isäni navetassa on niin suuri sonni, etteivät miehet, jotka istuvat sen kummallakin sarvella, edes pitkillä seipäillä ulotu toisiinsa. 

– Tuo ei ole vielä mitään, Peukaloinen arveli. Minun isäni navetta on niin suuri, että vasikka, joka menee sinne sisään toisesta päätyovesta, on jo vanha lehmä päästyään toiselle ovelle. 

– Tuosta nyt ei kannata puhua. Minun isälläni on ratsuhevonen, jolla hän ratsastaa maailman ympäri kahdessa päivässä, prinsessa kehui. 

– Ei hullumpaa, Peukaloinen vastasi. Mutta kun minun isäni ratsasti hevosellaan maailman ympäri, sattui hevoselta menemään selkä poikki hänen ratsastaessaan päiväntasaajan yli. Silloin isäni otti puun, työnsi sen hevosen selkään ja lähti ratsastamaan edelleen. Mutta puusta kasvoikin oksa, joka pian ulottui kuuhun asti. Isäni kiipesi oksaa pitkin kuuhun, ja hevonen lähti omille teilleen. Mutta isäni ei jäänyt neuvottomaksi. Kuussa oli paljon olkia, jotka isäni punoi köydeksi. Köyden hän ripusti kuunsirppiin ja kapusi alas. Mutta koska köysi ei ulottunut aivan maahan asti, hänen oli pudottauduttava loppumatka, jolloin hän joutui suoraan rotankoloon. Siellä istui isoäitini kehräämässä hienoa pellavalankaa ja prinsessan isä kehräämässä rohtimia. Isoäitini oli määrä opettaa prinsessan isää kehräämään, mutta hän teki niin kehnoa työtä, että isoäitini suuttui. 

– En ole nähnyt vielä kenenkään käyttäytyvän noin huonosti, hän sanoi ottaen puukenkänsä ja kalauttaen sillä kuningasta päähän. 

– Sinä valehtelet, prinsessa huusi suuttuneena. Sellaista ei isäni olisi koskaan sietänyt. 

– Nyt on prinsessa meidän, mylvi jättiläinen, ja nyt tämä leikki saa riittää. 

Nyt kuninkaalla ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä järjestämään häitä. Jättiläinen ja Peukaloinen saivat mennä erääseen hienoon huoneeseen pukemaan Peukaloista sulhasen asuun, mutta tuskin he olivat astuneet huoneeseen, kun kaunis haltiatar ilmestyi ja kosketti Peukaloista taikasauvallaan. Peukaloinen muuttui tuossa tuokiossa kallisarvoisiin vaatteisiin puetuksi nuoreksi ja kauniiksi prinssiksi. Sitten haltiatar sanoi: 

– Minä olen parantanut sinun veljesi ja pukenut heidätkin uusiin vaatteisiin. Samoin olen antanut noutaa köyhät vanhempasi tänne. Näytä nyt, että sinä et häpeä heitä, vaikka olet näin hyvin menestynyt, sillä muutoin minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sillä tiedä, että minä olen tuo taikakirves, ja taikakuokka ja lähde ovat sisariani, jotka ovat auttaneet sinua. Me emme halua mitään muuta kiitosta tahi palkkiota, kuin että sinä osoitat hyvyyttä vanhempiasi ja veljiäsi kohtaan ja kutsut meidätkin häihin. 

Peukaloinen kiitti ja oli ylen iloinen. Hän ei suinkaan hävennyt vanhempiaan eikä unohtanut kutsua haltiattaria häihin. Ja nyt oli itsestään selvää, että prinsessa varsin mielellään meni naimisiin Peukaloisen kanssa, kun tästä oli tullut niin kaunis ja uljas prinssi. Ja he elivät tyytyväisinä ja onnellisina yhdessä monta, monta vuotta.